Olenko yksin tälläinen? (Pelkoa ja kuumeilua)

Pakko on kirjoitella tänne ja kysellä onko muilla on/ollut samanlaisia oireita lapsia hankkiessa. Itse epäilen jo välillä olevani ainut joka jahkailee ja jahkailee asian kanssa. Ensin minuun iskee kamala vauvakuume, ajattelen kuinka kivaa olisi sellainen pikkuinen. Katson kaupassa vauvavaatteita ja mietin millaiset vaunut olisi ihanat. Olen välillä varma, että minusta on äidiksi ja olisin varmasti hyvä äiti lapselleni. MUTTA, sitten kaiken tuon tunteen kadottaa kuin olisi salama iskenyt taivaalta. Tilalle hyökkää ainoastaan pelkoa! Kurkkua alkaa ihan kuristaa ja itkettää, kun pelottaakin niin kovaa ajatuskin lapsesta. Ajattelen, että mitenkä olenkin ihan ahistunut raskaana ja raivoan miehelleni, joka saa minusta tarpeekseen. Kroppa on lopullisesti pilalla (ei hehkeä edes ole muutenkaan ). Tai sitten kuolen synnytykseen tai lapsi kuolee. Tai vähintääkin menee toosa rikki täysin synnytyksessä. Lapsi onkin vakavasti sairas tai vähintään allerginen meidän rakkaille koirille. Lopulta olenkin jo varma, että en osaakkaan enää lähteä minnekkään vaan jämähdän vauvan kanssa kotiin ja kuljen ainoastaan tätä pientä kylätietä edestakaisin. Kaverit hylkää ja mies hylkää, olenkin yksin lapsen kansa jne jne... :/
Välillä vaan tuntuu kuinka kaikki muut on ainoastaan innoissaan ajatuksesta, että olisi raskaana ja saisi vauvan. Jolloin alkaa tulla tunne, että olenko minä todellakin yksin tälläinen panikoiva ihminen. Lopulta tulen jo siihen tulokseen, että eihän minusta edes olisi äidiksi, että kannattaako edes lapsia koittaa hommata meille. Kunnes se kuume taas iskee! :ashamed: Mies on ihan täydellä mukana ja innoissaan, hänellä on sata kertaa enemmän vauvakuumetta jota mä osaan pilata välillä aika hyvin peloillani.

Kyllä mä varmana keksin vielä monta pelon aihetta lisääkin ja välillä taas miksi vauva olisikin ihana. Ja vielä tässä ehkäisy nyt pitäs pois jättää ja minä olen tälläinen panikoija.

 

Itselläni ei ole ihan noin pahoja pelkotiloja, koska yritän tietoisesti välttää ajattelemasta liikaa asiaa. Elämässähän voin niin moni asia heittää häränpyllyä, ettei etukäteen kannata murehtia. Minun mottoni on "Perse edellä ruusupuskaan!".

Joillain tuosta pelosta voi tulla tietenkin aika hallitseva asia ja silloin auttaa, jos on joku, kelle puhua. Aikoinaan itse ehkäisystä luopumisen yhteydessä käsittelin asiaa niin, että esitin itselleni kysymyksen "Haluanko lapsia?". Vastaus oli minulle hyvin vahvasti myönteinen. Koska asia kerran näin oli, päätin lopettaa murehtimisen, koska toinen vaihtoehto on olla saamatta/tekemättä lapsia ja se vaihtoehto tuntui pahalta. Kaikkien tuntemusten ja pelkojen takaa voi kuitenkin tunnistaa sen vahvimman tunteen ja koittaa keskittyä siihen ja positiivisiin ajatuksiin raskaudesta, vauvasta ja perheestä.

 

Hmm..Paljon heräsi ajatuksia ja kommentteja mieleen mitä ei edes jaksa tähän kirjottaa. luulen, että noi pelot on just niitä tyypillisimpiä. Ja ainahan uusia pelkoja tulee lisää. Varsinkin sitten ku oikeesti alkaa odottamaan ja lapsi syntyy. Sitten saa pelätä aina lapsen puolesta..herranjumala mitä seki tulee olemaan kun pelkään ja huolehdin niin kovasti jo koiramme puolesta!

Luulen että jokainen käy läpi noita samoja asioita ja se on vaan päätettävä haluuko voittaa ja kestää pelot vai antautuuko niille ja luovuttaa koko homman.

Niin ja sitäpaitsi jotkut ihmiset on vaan luonnostaa enemmän panikoivia joka asiassa ja jotkut vähemmän. Susta tulee varmasti ihan hyvä äiti joskus. Pelkoineen kaikkineen.

 

Hmm.. ihan tässä itse huomasin, että muutaman kuukauden takaisia paniikkeja ja pelkoja ei olekaan enää ollut. Mulla oli kanssa niin kamalat pelot ja ahdistukset kaikesta vauvaan liittyvästä tossa noin 4 kk sitten ku ensimmäisen kerran miehen kanssa päätettiin että nyt olis aika.

Jotenki tuntu et se viimeset 3 kk niitten pillereitten syöntiä oli aika pelonsekasta aikaa. Ja mä mietin ihan kaikkea aina raskaudesta suurin piirtein teini-ikään asti! Ajattelin ja pelkoäsin jopa sitä että mitäs pomo sitten sanoo kun ilmoitan jääväni mammalomalle!?

Noh, jotenkin tässä ekassa pillerittömässä kuussa kaikki on loksahtanut paikoilleen. Itellä on vaan jotenkin seesteinen ja hyvä olo. Hymyilyttääkin koko ajan vaikka tietää ettei vielä vauvaa olekaan tulossa. Jotenkin uskon että siinä raskausajan aikanakin vielä kasvaa siihen ajatukseen että vauva tulee. Ja ajattelee asioista ihan erilailla. Voithan toki vielä ottaa itsellesi aikalisän ja miettiä onko nyt kuitenkaan vielä oikea aika vauvalle?

Pelkoja varmasti tulee ja menee minullakin. Mä kun olen tälläi hysteeris-neuroottis luonteinen ihminen! Niinhän ne sanoo et lapsen mukana saa ainakin 18 vuotta unettomia öitä, harmaita hiuksia ja huolen ryppyjä Mutta mä uskon että susta tulee ihan hyvä äiti. Täydellistä meistä ei kuitenkaan tuu kenestäkään. Ollaan vaan omanlaisia ni kaikki menee hyvin

 

et ole yksin LEP, minä se luulin olevani yksin! =) miten tuntuikin mukavalta löytää tämä ketju sillä mulle iski paniikki jouluna...tai on sitä toki ollut aiemminkin, mutta olin jo luullut päässeeni siitä eroon kun taas se tuli...

olemme ajatelleet alkaa ensi vuoden puolella lähettää haikaralle hakemuksia ja ennen joulua olin asiasta kai ensimmäisen kerran varma (tai näin luulin...). olo oli rauhallinen, luottavainen ja jollakin tavalla onnellinen. nyt en kuitenkaan tiedä mitä oikein tapahtui jouluna ( ei varmasti mitään erityistä muuta kuin että sain rauhassa vain itsekseni pohtia kaikkea LIIKAA), sillä enää en ole ollenkaan varma. ajoitus ei tunnukaan enää niin loistavalta, en ole varma olenko valmis unettomiin öihin ja oman ajan menetykseen ja koko ajatus "vauvaperheen arjesta" tuntuu melkein ahdistavalta. olen ihan tyytyväinen, että näen ystävieni lapsia silloin tällöin mutta voin lähteä tilanteesta juuri silloin pois kun haluan ja saan nukkua yöni rauhassa...

toivon niin kovasti, että olisin ollut varma asiasta eikä enää tarvitsisi käydä tätä pohdintaa läpi siitä olenko valmis vai ei ja kuinka kauan voi asiaa lykätä kun vuodet vierii enkä ole enää mikään teini joka voi vuosia odottaa... sepä tässä onkin.

kunpa tässä osaisi olla vain niin, että asiat kyllä järjestyvät niin kuin niiden kuuluukin mennä eikä minun tarvitse siitä huolta kantaa...

kertokaahan LEP ja muut kuinka teillä pohdinnat etenevät jatkossa!

 

Niinhän ne sanoo et lapsen mukana saa ainakin 18 vuotta unettomia öitä, harmaita hiuksia ja huolen ryppyjä

Ei riitä 18 v alkuunkaan!

nimimerkillä: vahnainkodissa töissä ja vieläkin ne mummot huolehtii lapsistaan ja valvoo niiden takia, vaikka lapsilla on jo ikää semmoinen 60-70v ja omia lapsenlapsiakin jo

Ja aloittajalle, kaikilla on noita pelkoja enemmän tai vähemmän, eikä se tarkoita, että olisi huono tai sopimaton äidiksi. :hug:

 

( ei varmasti mitään erityistä muuta kuin että sain rauhassa vain itsekseni pohtia kaikkea LIIKAA), sillä enää en ole ollenkaan varma. ajoitus ei tunnukaan enää niin loistavalta, en ole varma olenko valmis unettomiin öihin ja oman ajan menetykseen ja koko ajatus "vauvaperheen arjesta" tuntuu melkein ahdistavalta. olen ihan tyytyväinen, että näen ystävieni lapsia silloin tällöin mutta voin lähteä tilanteesta juuri silloin pois kun haluan ja saan nukkua yöni rauhassa...

Tiedätkö, mulla on lapsettomuutta (sekundäärinen) takana pian kuusi vuotta ja edelleen mulla on noita tunteita, ehkä se on joku suojakeino sitä ajatusta vastaan, jos vauvaa ei tulekaan ("ei musta siihen olis ollutkaan"), mutta usko pois, kun se vauva tulee, sitä jaksaa valvoa ja rakastaa, vaikka raskasta ja väsyttävää se välillä tietty on. :hug:

 

Täällähän tunteet vaihtuu päivittäin ja montakin kertaa päivässä! Ensin on jo ihan rentona ja suhtautuu asiaan hyvin, on varma haluamastaan ja haluaa perheeksi, tehdä mukavia matkoja lapsenkin kanssa. Ja kohta onkin jo paniikissa ja itkua tuhraa, että eieieieieiii... Ei minusta olekkaan tähän, ei tästä tule mitään. Minä en osaa sellaista pientä ihmistä hoitaa jos siis selvitään ees synnytyksestä! :/ Ja minähän olenkin niin nuori vielä, että eihän vielä voi alkaa äidiksi! Kunnes todellisuus iskee päin kasvoja, etten olekkaan enää 20 vaan kohta 28! Sitten taas alkaa rauhoittumaan, että kyllä nyt on oikea aika... Kunnes kierros panikoinnissa alkaa uudestaan. Mies on kyllä kultainen ja rauhoittaa, puhuu kaikesta kuinka ihanaa hänestä olisi olla isä ja tehtäisiin yhdessä kolmestaan kaikkea kivaa. Sekä uskoo, että ollaan tähän valmiita just nyt! Miehellä on entisestä suhteestaan yksi lapsi jo, joka meillä joka toinen vkl vierailee

Minäkin olen miettinyt just tuota, että jos tämä onkin vaan jotain itsesuojelua sitä kohtaa jos lapsia ei vaikka tulisikaan. Yrittää varmuuden vuoksi rakentaa suojamuurin ympärilleen ja pakittaa hommasta pois, vaikka oikeasti lasta tahtoisikin.

 

Niin ja täällä nyt koitetaan vaan kasata itseään. Eli ehkäisy jätettiin pois nyt sitten näistä menkoista jotka just loppuivat. Mennään nyt sitten eteenpäin, että tulee jos tulee. Ja koitetaan saada itseään ees vähän kasassa pysymään panikoinnilta! Onneksi on täällä ihania ihmisiä joilta saa tukea ja ei olekkaan ainut joka tälläisiä pohtii.

 

tuo suojamuuriajatus tuntuukin hyvältä selitykseltä ja voisi tosiaan pitää paikkansa. luulen kyllä myös, että kun sitä ihan ikiomaa vauvaa vihdoin pitäisi sylissä niin tunne olisi sanoinkuvaamaton ja kaikki muu epävarmuuspohdinta unohtuisi. raskasta ja väsyttävää se hoito kyllä voi olla ja sen vuoksi tulla niitä huonojakin hetkiä, mutta varmasti se rakkaus on suurempi tunne...
meillä sitten taitaa olla LEPin kanssa samanlainen tilanne, eli pillerit jää pois ja niin mennään eteenpäin. katsotaan mitä tuleva tuo tullessaan! aloitus olkoon rento ja rauhallinen ilman sen suurempaa yritystä...

 

Mulla tuli vielä yksi "selitys" mieleen. Hormoonit!

Tuossa, kun me puhuimme hoitoihin lähdöstä, mulla mieli sahasi edestakaisin ja kaava oli aina sama: menkkojen jälkeenolin varma, että se, että meille ei tulisi vauvaa olisi oikeastaan ihan hyvä ja eihän tässä vauvaa halutakaan, mutta ovis kun oli ja meni, niin johan mieli muuttui - vauva oli ainoa asia ajatuksissa, enkä mitään muuta tahtonut. Eli ihan kierron mukaan; kaksi viikkoa halusin paljon ja kasiviikkoa taas vähemmän. Nyt, kun hoidoista tehtiin päätös, kaava menee niin, että koko raskautta ei juuri ajattele kierron 2 ekana viikkona ja oviksen jälkeen 2 viikkoa seuraa itsessään KAIKKIA mahdollisia oireita :headwall:

Onhan se iso päätös ja on luonnollista, että se pelottaa, sitä ei voi tietää ennen, kun sen on kokenut, mutta suurin osa on aivan tavallisia, kelpo vanhempia, vaikka alussa asia pelottaisikin ja uskoa itseen olisi vaikea löytää

 

LEP minkälainen lapsuus sinulla itselläsi on ollut? Itsellenikin tuli aivan mahdoton ahdistus jossain vaiheessa kun tulin raskaaksi. Kun pohdiskelin asiaa, tulin siihen tulokseen että se liittyy oman lapsuuden rankkoihin kokemuksiin. Että tavallaan pelkää, osaako sitä antaa omalle lapselleen parempaa.

Nyt meillä vauva on jo melkein 4kk, ja olen oppinut olemaan pelkojen kanssa. Tosin ne ovat vähentyneetkin huomattavasti. Kyllä se oikeanlainen luonnollinen äitiys tulee sinullekin sitten selkärangasta kun sinne asti pääset!

:hug:

 

Lapsuus minulla on ollut oikeastaan aika hyvä, että sieltä en usko tämän tulevan. Jostakin muusta se tulee
Nyttenkin on jännä kuinka huomaan ajattelevani että tärppääkö tästä kierrosta ja jänskättää tulos. Sekä ajattelee, että pettyy negasta. Mutta sitten toisaalta taas ajattelee, että ei saa tärpätä vielä, pliiiis! :/ Mutta luulen, että tällä hetkellä enemmän toivoo taas että tärppäisi. Siihen en vaan paljoa usko, että heti onnistuisi edes meillä. Koska miehen pikkukaverit ovat hieman laiskanpuoleisia uimareita Voi siis olla, että kauankin odotuttaa. Kuka tietää, sen näkee ajan kanssa.