Olisiko ketään kuka olisi edes tätä muistuttavassa tilanteessa?

Olen 27v. Kärsin mielenterveysongelmasta ja joudun syömään siihen lääkkeitä. Vauva on kuitenki tooooooodella paljon haaveissa. Mieskin siihen tukee. Pelottaa ihan törkeesti, mitä mieltä lääkäri on tästä vauvatoiveesta ja miten menee lääkkeitten vähentäminen. Onko ketään kohtalotovereita?

 

En nyt tiedä miten tän sanoisin ettet ota kovin pahalla, mutta onkohan teillä aika ihan vielä hankkia lapsia? Miehesi joka toinen päivä haluaa niitä, ja sitten taas ei, ja nytkin ymmärsin että suostui siihen jottet jätä häntä. Molempien pitää olla tohon valmiita ja haluta sitä.
Kun vauva on tullut/tuloillaan, se on päätös jonka kanssa elätte loppuelämän. Ei vaan sillon kun huvittaa, eikä se mieli sen jälkeen voi enää muuttua...

Oletko muutenkin siinä kunnossa että pystyt lapsesta huolehtimaan?

 

Täältä löytyy kohtalotoveri. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja ensin (jo kaksi vuotta sitten) kun aloimme yrittämään, sain lääkäriltä kehoituksen odottaa vielä pari vuotta. Koimme kuitenkin miehen kanssa, että aika on oikea ja aloimme yrittämään. Hyvä niin, koska nyt on jo pari vuotta mennyt ilman plussan plussaa.


Kaikkihan riippuu siitä, oletko missä kunnossa. Jos sairaus on pahassa jamassa, kannattaa miettiä onko hetki oikea. Jos taas olet hyvässä kunnossa, voitte miettiä yrittämistä. Lääkäriä kannattaa kuunnella, mutta ennen kaikkea jokainen tietää itse, milloin aika on oikea. Saako kysyä mitä sairastat ja millainen lääkitys sinulla on? Lääkitys kannattaa laittaa mahdollisimman pian ennen yritystä siihen kuntoon, että sitä voi käyttää raskaana ollessakin.


Itselläni lääkityksen muokkaaminen sujui hyvin. Lääkäri suostui ne lääkkeet lopettamaan, jotka täytyi, vaikka olikin sitä mieltä ettei kannattaisi vielä yrittää. Mutta kaiken kaikkiaan kaikki hoitohenkilöt ovat tukeneet tässä yrityksessä, varsinkin nyt kun yritystä on jo kauan takana ja kaikki varmasti tietävät, että olemme siihen elämänmuutokseen valmiita.


Kuuntele siis itseäsi ja lääkäriäsi ja koita tehdä oikea päätös! Kirjoittele tänne lisää jos siltä tuntuu

 

Riepuliini: Mieheni ei todellakaan suostunut lapseen siksi, että olisin muuten jättänyt hänet. En todellakaan ole missään vaiheessa edes miettinyt eroa, en vaan nähnyt ongelmaan mitään ratkaisua niin olin aika epätoivoinen. Se hänen mielenmuutoksensa tuli riitamme aikana, kun hän alkoi miettimään, että haluaa opiskella. Rahatilanne on ollu tässä hommassa ainoa syy minkä takia hän (ja minä) olemme miettineet onko aika lapsen saannille oikea. Viimeksi kun hänen kanssaan puhuin, hän sanoi että tuntee olevansa valmis isäksi ja nimenomaan minun kanssani haluaa lapsia. Mä en todellakaan ole pakottanut sitä tälläiseen päätökseen. Ja tosta mun tilanteesta sen verran, että mä tietysti katson tässä parin kuukauden aikana, että miten pärjään ilman lääkitystä. En ole lopettamassa lääkkeitä seinään sillä mentaliteetilla että katsotaan mitä tapahtuu. Jos alan voimaan huonosti ilman lääkkeitä, niin todellakaan ei aleta sitä vauvaa yrittämään.

Moonbride: Mulla on kanssa kaksisuuntainen. Sen lisäksi pari muutakin diagnoosia, mutta niihin en tarvitse lääkkeitä. Pääasiassa toi kaksisuuntainen ongelmana. Syön Lamictalia (mielialantasaaja), Peratsinia (vainoharhoihin, hieman ongelmia ollut siitä kun olen niin epäileväinen persoona) ja nukkumiseen kaksi lääkettä Ketipinor ja Triptyl. Nuo muut saan lopetettua varmaankin ihan ok:sti, Lamictal on ainoa mikä mietityttää koska se pitää multa masennuskaudet poissa. Mutta juu tosiaan katson tässä 3 kuukauden aikana miten lääkkeiden vähentäminen vaikuttaa ja sitten katson sitä, että voiko lapsen hankintaa edes ajatella.

 

Niin ja riepuliini kuten toss vastauksessani mainitsin Moonbridelle, mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jos et tiedä, niin se ei lähde koskaan pois, se on mulla geeneissä eikä lähde koskaan pois. Voin vaan opetella elämään sen kanssa. Joten pitäskö mun olla koko loppuelämä hankkimatta ollenkaan lapsia?

 

No tosiaan mun kysymyskin oli että kannattaako teidän VIELÄ niitä hankkia, ei että kannattaako IKINÄ, ja se ei sun sairauteen liittynyt millään tavalla. Vaan siihen mikä teidän suhde on, tai ainakin millaisen kuvan olet siitä antanut.

Ja tosiaan kysyin että oletko siinä kunnossa että pystyt siihen, vaan sinä itse tiedät mikä sun vointi on ja miten lääkitys ym toimii, että pystytkö toisesta ihmisestä huolehtimaan, joka on 24/7 täysin susta riippuvainen.

 

Kuule, meillä on aivan loistava suhde ja ihan väärin kyllä menny jos oon siitä jotenkin huonon kuvan antanu täällä. Mulla on aika paljon parisuhdekokemusta takana ja voin ihan valehtelematta sanoa, että tää on paras suhde missä oon ollu ja kyseinen mies on paras mies mulle mitä koskaan voisin toivoa.

 

No mutta sittenhän kaikki on hyvin.
Onnea yritykseen.