"Oma elämä" synnytyksen jälkeen

4 lapsen opiskelevana äitinä kyllä tapaan ystäviäni ilman lapsiani, harrastan ja käyn tyttöjen illoissakin sillon tällön..meikkaan, kuntoilen, shoppailen ja vietän aikaa myös mieheni kanssa. kerran vuodessa matkustamme mieheni kanssa kahdestaan , ja kerran vuodessa lasten kanssa. Illalla kun lapset nukkuu saatamme mennä kahdestaan saunaan ja juoda lasilliset viiniä tai siideriä, katsoa leffaa jne.. vietämme yhteiteistä aikaa ihan tavallisina iltoina. lapset 2v,4v.5v, ja 9v. ei oma elmä ole mihkään kadonnut..en minä nyt sen enempää harrastanut ennen lapsiakaan.

 

Mä tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan 4-5 kertaa viikossa (juoksemaan, salille, jumppaan, talvella laskeen, kesällä kiipeen, pyöräileen, ihan mitä vaan)! Helpoiten äitiyteen sopeutuu sohvaperunat, joille kolmen kilometrin vaunulenkki markettiin kattaa koko viikon liikuntatarpeen.

 

En mä väitä olevani täydellinen, kerroin että osasin jo raskausaikana miettiä tulevaa, se on mun tyylini ajatella elämää.

Minäkin olen elämässäni kaiken suunnitellut ja ajatellut etukäteen mutta pieni lapsi ensimmäistä kertaa elämässä oli sellainen asia jota ei oikein voi suunnitella. Lapsi voi olla todella vaativainen ja vaikea tapaus, ja vaikka kuinka raskausaikana iskisi päähänsä horrortilanteita niin jo vauvasta johtuva väsymys on jotain infernaalista välillä. Vasta ekan vauvan jälkeen osaa varautua toisen vauvan tuomaan muutokseen. Jotkut sitten pääsee helpommalla ja osaa olla vauvan kanssa heti luontevasti. Osa ei ja tämä on musta ihan normaali reaktio tilanteeseen jota ei ole koskaan ennen kokenut.

 

Sä et vissiin oo kauheesti tehny ennen raskautta taustatyötä?
Mä join vikan lonkeroni helmikuussa 2008 ennen raskautta.Imetysajan jälkeen join seuraavan saunan yhteydessä syyskuulla 2009.
Jos sä juot imetysaikana,ihmettelisin,jos siitä ei sulle tulisi nootia.Okei,monet täällä varmasti juo imetysaikana mutta uskoisin että suurin osa ei siihen pystyisi,mulle ainakin tulis ittelleni huono omatunto,sillä kuitenkin se alkoholia jää vereen jokskuks aikaa. :|
Sit juot jos juot imetysaikana,en mä sille mitään voi mutta kyllä sun sen verran täytyy ymmärtää että TUSKIN baarissa käymiseen sulle jää aikaa.Ethän sä kännissä kotiin voi tulla lasta hoitamaan keskellä yötä?Joten tarvit hoitopaikan lapselle jostain ja iso osa isovanhemmista ei uskalla ottaa ainakaan alle 6kk ikästä yökylään.Meillä tyttö 1v2kk,kävin konsertissa lokakuun lopulla,otin 3 lonkeroo ja oon ihan tyytyväinen.Ei mun mielestä tarvi joka kuukausi olla kupittamassa,ainakaan perheellisen.Pärjää vähemmälläkin.Monet saattaa olla hei vuosikausia ennen kuin käy baarissa lapsen saamisen jälkeen.Ja voin kertoo että sitä lasta tulee kamala ikävä siellä baarissa,ainakin mulle.Sitten toivoo että olis jääny kotio eikä vieny tyttöö hoitoon siks aikaa.

Oma elämä jää kyllä lapsien jälkeen mutta totaalisen erilaisena kuin ennen lapsen saamista,tekemiset suunnitellaan kauan ennen kuin tehdään.

Pakko kommentoida tohon alkoholi&imetys-asiaan, kun olet nyt vähän käsittänyt väärin... Lapsi ei siis merkittäviä määriä alkoholia äidinmaidosta saa, eri juttu on sitten se, jos äiti on humalassa ja käsittelee lasta epävarmoin ottein. Pari-kolme annostakaan ei toisin sanoen tee suurimmalle osalle ihmisistä vielä yhtään mitään. Sääli, kun niin moni on heittämässä arvokasta maitoa pois, jos on juonut muutaman alkoholiannoksen.

Alkon sivuilta lainattua:
Alkoholi ja raskaus - Alkoholi ja imetys

Alkoholi erittyy myös äidinmaitoon. Karkeasti arvioiden äidinmaidon ja veren alkoholipitoisuudet ovat lähellä toisiaan. Jos äiti on vahvassa humalatilassa (esim.2 promillea), on äidinmaidon alkoholipitoisuus 0,2 ml / 1 desilitra. Määrä on niin pieni, ettei se aiheuta lapselle humalaa. Sen sijaan imetystapahtuma sinänsä saattaa aiheuttaa lapsessa levottomuutta, sillä pienikin lapsi aistii äidin humalatilaan liittyvän kömpelön käsittelyn, epävarmuuden ja turvattomuuden. Siksi lasta tulisi hoitaa, imettää ja käsitellä selvin päin.

 

Itselläni oli myös melkoiset suunnitelmat hoitaa itseni kuntoon heti synnytyksen jälkeen ja muutenkin olla aktiivinen ja kyläillä jne. No, toisin meni. Kaduttaa ja ei kaduta. Asiat menevät niinkuin menevät, se mitä ymmärsin, oli se, ettei niihin toisten kommentteihin kannata jäädä kiinni, mutta myös sen, ettei voi suunnitella liikaa etukäteen. Ettei sitten pahastu itselleen, jos ei jaksakaan/haluakaan. Itselläni aktiivisesti lapsenhoitoon osalllitsuva mies, mutta kyllä ensimmäinen vuosi oli aivan helvetillisen rankka. Siitä kun selvisi, niin maailma muuttui taas hyväksi paikaksi elää. Tai no, paremmaksi ainakin

 

Jaa-a... Minulla ainakin samat harrastukset jatkui, vaikka lapsi syntyi. Esim. 3vkoa synnytyksestä palasin kuntosalille ja kävin siitä lähtien taas säännöllisesti.
Tästä kiitos miehelleni,lapsen isälle. Ilman häntä ei tietysti olisi onnistunut...
Minun mielestäni siis riippuu PALJON siitä, millainen mies on.

 

No jaa, mun tilanne nyt on hiukka eri kun sairastuin sjm:n, mut kyllä se alku koville otti ja ottaa välillä vieläkin (poika 8kk). Mä en silti puhuis omasta elämästä vaan yksin menemisen vapaudesta. Monesti kun olen sanonut nyt lapsen synnyttyä, että on ikävää kun joutuu aina ottamaan lapsen mukaan joka paikkaan..kauppaan, pankkiin, kelaan, ostoksille, postiin...mitä näitä nyt on niin ystäväni ovat olleet ihan että täh? Miten niin se on ikävää, sähän kuitenkin pääset noihin kaikkiin paikkoihin. Joo-o pääsenhän mä, mut miksen voi vaan heittää takkia niskaan ja kävellä sinne lähikauppaan tai kaverille kylään. Lähteminen menee aina lapsen ehdoilla, mikä ei mua enää haittaa, mut alkuun kaikki tää oli raskasta eikä kaikkee voinu suunnitella etukäteen. Just kun sait vaipan vaihettua, puit bodyn+potkarit+fleecen+tumput+pipon+toppahaalarin ja olit ovella, väänti vauva kakat vaippaan. Eikun kaikki vaatteet pois ja pyllypyykille. Omat ulkovaatteet kans pois kun tuli hiki. Sitten puit uudestaan vauvan ja itses niin sillä olikin tissinälkä kun ei halunnut äsken syödä. Siitä sit selvittyä pääsit hyvällä tuurilla lähtemään tai sitten vaihdoit taas kakkavaipan. Joka lähtöön hoitolaukkuun sitä ja tätä (vaihtovaatteet, vaipat jne.). Toivot käde ristissä, ettei vauva huuda ihan koko matkaa pää punaisena.

Mun poika syö kyllä pullosta. On syöny aina sekä tissiä, että pulloo, mut itsekseen ei ole koskaan viihtynyt. Ekat puol vuotta oli itkuinen ja kannoin toista päivät pitkät. Siinä piti miettiä kampaako tukan vai harjaako hampaat sen 2 min aikana mitä viihty lattialla. Mies mulla töissä 10 h/pv niin aijai. Kyllä mä kävin ihan alusta asti kavereilla kahvilla yms. mut aina oli vauva otettava mukaan. Ei se ole sama asiaistua rauhassa ja juoda lämmintä kahvia kuin kävellä eestaas itkevän vauvan kans ympäri kaverin huushollia ja käydä välillä hörppää kylmästä kahvista. Mieluummin mä sit aina jäin kotiin......ja kai se on yks syy miks masennuin. No se on toinen tarina se.

Mä kuvittelin kans kaikkee ja suunnittelin miten pääsen sinne ja tänne...loppuviimein jouduin kyl luopuu niin paljosta etten siihen ollu osannu varautua vaikka kuinka yritin. Ei nyt oo tarkotus pelotella, ihanaahan tää on. Ja mä luuolen, että sun suunnitelmat muuttuu viel tuhat kertaa kun saat sen pikku käärön käsivarsille. Niin mäkin suunnittelin lähteväni istuu tyttöjen kans iltaa ja juovani kotona sidukan jos toisen illalla. Ei sitä sitten tullut missään käytyä ja sidukkakin vaihtui Yllättäen univelkojen nukkumiseen.

sit kun se mies on kotona niin kyllä mä haluan olla perheenä, enkä lähtee menee omille menoille. Aina suunnittelen lähteväni, mut en mä haluu sit oikeesti mennäkään. Mä rakastan olla äiti mun pojalle ja kaipaan menemisen vapautta. Molemmat on mun arkipäivää ja mä elän molempien tunteiden kanssa.

Tulehan kertomaan kuinka sulle kävi. Jooko!

Joo jä mä käyn kans jumpassa edelleen, mut sillä erolla et jumppa on vihtunut salikortista kansalaisopistin äiti-vauva jumppaan.

 

Tiivistettynä luettuani kaikki kommenttit sanoisin: Jos sulla on ihana mies, joka on paljon kotona ja pystyy hoitaa lasta tasavertasesti, eikä sulla oo kilometrin mittaisia silmäpusseja niin olet varmasti kykenevä toteuttamaan kaikki nuo asiat lapsesi syntymän jälkeen. Onnea siitä..täällä himppasen kateus nostaa päätään.

 

Joo-o. Pienen vauvan kanssa on helppoa esim. mennä salille kun vauva nukkuu kopassa ja lenkillä voi juosta vaikka kuinka. Sitten kun lapsi kasvaa eikä pysykään yhdessä kohdassa enää eikä suostu rattaissa istumaan kahta kilometriä pidempään, niin kyllä ne harrastukset ovat jääneet aika vähäisiksi. Meillä on myös talonrakennus menossa, joten miehestä on lapsen kanssa apua aika vähän tällä hetkellä.
Omaa elämää kyllä on, se on vain itsestä kiinni. Minä käyn ystävien ja sukulaisten luona lapsen kanssa, brunssit onnistuu vieläkin kun ajoittaa lapsen oman syömisen samaan aikaan. Viihteelle ja saunailtoihin pääsemme onneksi koska vanhempani ja siskoni ovat enemmän kuin mielellään ottamassa tyttöä yökylään.
Meille syntyy muutaman kuukauden päästä toinen ja olen kyllä motivoitunut siihen ettei sitä omaa elämää juurikaan ole sitten enää, tai on siis elämää lapsen kanssa + lapsivapaat illat miehen kanssa. Onneni on se, että pääsemme omakotitaloon muuttamaan maaliskuussa ja sitten on puuhaa ulkona lasten ulkoillessa, tulee hyötyliikuntaa jne.
Mut kyllä se pikkusen sitä tahtoo olla, että lapsissa on aika kiinni, onneksi rakentaminen loppuu, niin onnistuu sitten vapaaillatkin kun on mies taas perhekuvioissa kunnolla mukana. =)

 

Tiivistettynä luettuani kaikki kommenttit sanoisin: Jos sulla on ihana mies, joka on paljon kotona ja pystyy hoitaa lasta tasavertasesti, eikä sulla oo kilometrin mittaisia silmäpusseja niin olet varmasti kykenevä toteuttamaan kaikki nuo asiat lapsesi syntymän jälkeen. Onnea siitä..täällä himppasen kateus nostaa päätään.

Ja jos lapsi on terve jne.

 

Jaa-a... Minulla ainakin samat harrastukset jatkui, vaikka lapsi syntyi. Esim. 3vkoa synnytyksestä palasin kuntosalille ja kävin siitä lähtien taas säännöllisesti.
Tästä kiitos miehelleni,lapsen isälle. Ilman häntä ei tietysti olisi onnistunut...
Minun mielestäni siis riippuu PALJON siitä, millainen mies on.

Lisään vielä, että mies itse tekee raskasta vuorotyötä ja silti jelppaa hienosti

 

Niin ja mä ainakin join ihan humalat pari kertaa imetysaikana, silloin oli lapsi mummolassa hoidossa ja joi mun pakastettua, lypsettyä maitoani. Ei ollut ongelmaa asian kanssa.

 

En mä väitä olevani täydellinen, kerroin että osasin jo raskausaikana miettiä tulevaa, se on mun tyylini ajatella elämää.

Minäkin olen elämässäni kaiken suunnitellut ja ajatellut etukäteen mutta pieni lapsi ensimmäistä kertaa elämässä oli sellainen asia jota ei oikein voi suunnitella. Lapsi voi olla todella vaativainen ja vaikea tapaus, ja vaikka kuinka raskausaikana iskisi päähänsä horrortilanteita niin jo vauvasta johtuva väsymys on jotain infernaalista välillä. Vasta ekan vauvan jälkeen osaa varautua toisen vauvan tuomaan muutokseen. Jotkut sitten pääsee helpommalla ja osaa olla vauvan kanssa heti luontevasti. Osa ei ja tämä on musta ihan normaali reaktio tilanteeseen jota ei ole koskaan ennen kokenut.

Peesaan tätä ja neuvoisin olemaan suunnittelematta liikaa etukäteen: elämä muuttuu joka tapauksessa, ja vasta vauvan synnyttyä saat varmuuden siitä, miten paljon juuri sinun elämäsi muuttuu. Joka tapauksessa vauva on vauva vain pienen hetken ja parin, kolmen vuoden kuluttua on enemmän mahdollisuuksia siihen omaan elämään.

 

Mulla kolme lasta ja todellakin oma elämä. Käyn jumpassa, lenkillä, kaupoilla ja sillon tällön baarissa. En vois kuvitella olevani työpäivän jälkeen vaan kotona. Ja omilla reissuillani kävin silloinkin, kun olin kotona lasten ollessa pieniä.Mä oon sanonut miehelle, et on pakko päästä urheileen yms. sen on silloin oltava lasten kanssa.

 

Mä tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan 4-5 kertaa viikossa (juoksemaan, salille, jumppaan, talvella laskeen, kesällä kiipeen, pyöräileen, ihan mitä vaan)! Helpoiten äitiyteen sopeutuu sohvaperunat, joille kolmen kilometrin vaunulenkki markettiin kattaa koko viikon liikuntatarpeen.

Hah tämähän jo naurettava provo! Itsekin olin aikamoinen liikunta-addikti ennen lapsen syntymää, mutta niin vaan on juoksulenkit ja hikitreenit salilla jääneet TOISTAISEKSI. Jos ensimmäiset 2 kk vauva roikkuu tississä 7-8 tuntia päivässä, niin enpä usko että edellämainittu himoliikkujakaan paljon enää ehtii/jaksaa käydä kiipeilemässä!

 

Mä tulisin hulluksi, jos en pääsisi liikkumaan 4-5 kertaa viikossa (juoksemaan, salille, jumppaan, talvella laskeen, kesällä kiipeen, pyöräileen, ihan mitä vaan)! Helpoiten äitiyteen sopeutuu sohvaperunat, joille kolmen kilometrin vaunulenkki markettiin kattaa koko viikon liikuntatarpeen.

Hah tämähän jo naurettava provo! Itsekin olin aikamoinen liikunta-addikti ennen lapsen syntymää, mutta niin vaan on juoksulenkit ja hikitreenit salilla jääneet TOISTAISEKSI. Jos ensimmäiset 2 kk vauva roikkuu tississä 7-8 tuntia päivässä, niin enpä usko että edellämainittu himoliikkujakaan paljon enää ehtii/jaksaa käydä kiipeilemässä!

ei meillä ainakaan vauva ekan kahden kuukauden aikana roikkunut tississä 7-8h päivässä. Päivisin söi 2-3h välein, noin 20min kerrallaan ja öisin heräsi 4-5h välein syömään.

Välillä oli päiviä jolloin syötiin sitten useammin mutta ei niitäkään montaa peräkkäin ollut.

 

En varsinaisesti erittele omaa elämää ja lasten kanssa elämää. Kaikkihan se on mun elämää.
Harrastan kuitenkin työkseni vähintään tunnin päivässä jos hoidan vaan pakolliset. Yleensä menee enemmänkin, viikonloput välillä aamusta iltaan.
Askartelen ja ompelen, näen kavereita kun ehdin, kauppaan ja asioillekin pääsen silloin ja tällöin ihan itsekseni.

Onhan noilla sentäs osallistuva isä. Ja mummuja ja pappoja ja täti ja naapuri ja vaikka ketä olemassa tarvittaessa.

Seuraavan mammaloman ajattelin aloittaa varhennettuna, pitää pakolliset 3kk ja sitten taas töihin, tuskin tosin ihan täyttä päivää.
Mies saa jäädä vanhempainvapaalle, saa sekin välillä vaihtelua normaalin työarkeen...

 

Neljän äiti minäkin ja ihan normaalisti käyn shoppailemassa ja harrastamassa.
Ulkomaillakin pari kertaa vuodessa ilman lapsia.
Iltaisin katellaan yhdessä leffoja ja nautitaan toisista.
Sopii meille hyvin ja tunnen saaneeni kaiken mitä vain voi

 

minen ymmärrä tuota käsitettä "oma elämä"...tuntuu olevan muodissa nykyään? ainakin mun elämään kuuluu myös lapset (1v7kk ja 4kk). ja kyllä sitä kotonakin sen lehden ehtii lukemaan, jos haluaa...nykyään vaan ihmiset tekee ITSE siitä elämästään niin kamalan kiireistä...

 

Minua myös esikoista odottavana tympii nuo ainaiset saarnat... Elämä loppuu ja seksi loppuu ja kumppanille ei jää aikaa ja lapsi huutaa koko ajan ja sen ajan kun se on hiljaa niin olet itse niin loppu että nukahdat pystyyn. Ja että ei kannata edes sanomalehteä tilata tai uutta hammasharjaa ostaa kun ei kuitenkaan jää aikaa tehdä niillä mitään kun olet lapsessa kiinni 24/7.
Tietenkin kaikki muuttuu eikä sitä muutosta pysty raskausaikana kuvittelemaankaan. Itse olen kovin avoimin mielin liikenteessä; eihän sitä voi vielä tietää, onko lapsi "helppo" vai vähemmän helppo ja muutenkin... Että millaisia vanhempia meistä tulee ja miten arki lähtee sujumaan.
Mutta mulle se "oma elämä" ja oma aika tarkoittaa sitä, että pääsen vaikka lämpimään suihkuun rauhassa, ja uskon ihan tosissani että vauva tulee edes sen verran viihtymään isänsä kanssa että saisin käydä suihkussa rauhassa, vaikka vaan viisi minuuttia. Minä en ole ainakaan tavannut yhtään vauvaa, joka ei olisi edes jotenkuten kestänyt sitä viittä minuuttia jonkun muun kuin äitinsä kanssa. Sen takia ainakin mua tympii nämä ainaiset "vauva roikkuu tissistä sitten ainakin 25 tuntia vuorokaudessa"-jutut.
Toisaalta olen muutenkin tällainen kotihiiri, harrastuksiin kuuluu lukeminen, elokuvat ja lenkkeily (mikä onnistunee joten kuten vauvankin kanssa). Jotenkin on hankala kuvitella, etteikö me vauvan syntymänkin jälkeen voitaisi silloin tällöin miehen kanssa pistää leffaa pyörimään ja nukahtaa sohvalle sylikkäin alkutekstien jälkeen Tietenkin, jos on tosi vaativa vauva niin se on sitten asia erikseen, mutta toivottavasti ymmärrätte mun pointin.

Ihan hyvä tietenkin, että varoitellaan vähän etukäteen kun nykyisin ihmiset on eri tavalla itsekkäitä kuin ennen ja joillekin tulee se vauvaelämä ihan täydellisenä järkytyksenä. Mutta se ärsyttää, kun ihan tahallaan pelotellaan sillä, kuinka ei muka kerkeäisi enää edes peseytymään tai pukeutumaan tai syömään tai yhtään mitään muuta kuin imettämään tai hyssyttämään vauvaa. En ole ainakaan itse tavannut vielä yhtään sellaista äitiä...

 

Minua myös esikoista odottavana tympii nuo ainaiset saarnat... Elämä loppuu ja seksi loppuu ja kumppanille ei jää aikaa ja lapsi huutaa koko ajan ja sen ajan kun se on hiljaa niin olet itse niin loppu että nukahdat pystyyn. Ja että ei kannata edes sanomalehteä tilata tai uutta hammasharjaa ostaa kun ei kuitenkaan jää aikaa tehdä niillä mitään kun olet lapsessa kiinni 24/7.
Tietenkin kaikki muuttuu eikä sitä muutosta pysty raskausaikana kuvittelemaankaan. Itse olen kovin avoimin mielin liikenteessä; eihän sitä voi vielä tietää, onko lapsi "helppo" vai vähemmän helppo ja muutenkin... Että millaisia vanhempia meistä tulee ja miten arki lähtee sujumaan.
Mutta mulle se "oma elämä" ja oma aika tarkoittaa sitä, että pääsen vaikka lämpimään suihkuun rauhassa, ja uskon ihan tosissani että vauva tulee edes sen verran viihtymään isänsä kanssa että saisin käydä suihkussa rauhassa, vaikka vaan viisi minuuttia. Minä en ole ainakaan tavannut yhtään vauvaa, joka ei olisi edes jotenkuten kestänyt sitä viittä minuuttia jonkun muun kuin äitinsä kanssa. Sen takia ainakin mua tympii nämä ainaiset "vauva roikkuu tissistä sitten ainakin 25 tuntia vuorokaudessa"-jutut.
Toisaalta olen muutenkin tällainen kotihiiri, harrastuksiin kuuluu lukeminen, elokuvat ja lenkkeily (mikä onnistunee joten kuten vauvankin kanssa). Jotenkin on hankala kuvitella, etteikö me vauvan syntymänkin jälkeen voitaisi silloin tällöin miehen kanssa pistää leffaa pyörimään ja nukahtaa sohvalle sylikkäin alkutekstien jälkeen Tietenkin, jos on tosi vaativa vauva niin se on sitten asia erikseen, mutta toivottavasti ymmärrätte mun pointin.

Ihan hyvä tietenkin, että varoitellaan vähän etukäteen kun nykyisin ihmiset on eri tavalla itsekkäitä kuin ennen ja joillekin tulee se vauvaelämä ihan täydellisenä järkytyksenä. Mutta se ärsyttää, kun ihan tahallaan pelotellaan sillä, kuinka ei muka kerkeäisi enää edes peseytymään tai pukeutumaan tai syömään tai yhtään mitään muuta kuin imettämään tai hyssyttämään vauvaa. En ole ainakaan itse tavannut vielä yhtään sellaista äitiä...

Peesi. Käyn päivittäin suihkussa yksin, pääsen lenkille yksin, kun lapset nukkuu katsotaan leffoja harva se ilta (nyt on 9kk synnytyksestä). Eka 6kk on todella tiivistä, varsinkin jos imettää. Mut sen jälkeen todellakin meillä on helpottanut... kummallakin kerralla. Silti, aika paljon on itsestä kiinni. Minusta se on enemmänkin naisten ongelma, ettei osata muka lähteä mihinkään yksin. Syyllistytään hillittömästi kaikesta. Pidetään jotain ihme äiti-myyttiä yllä, ettei lasten syntymän jälkeen saisi koskaan lähteä mihinkään ja humputella. Minusta liikunnan harrastaminen, yksin ostoksilla ja suihkussa/ vessassa käyminen jne ovat ihan perusjuttuja joiden kyllä pitäisi onnistua ilman suurta dramatiikkaa.

 

Vau, tämähän herätti paljon keskustelua, kiitos kaikille on ollut kiva lukea erilaisia mielipiteitä =)

Siis joo, tottahan se on tietysti että en voi mitenkään etukäteen tietää millaista se elämä vauvan kanssa tulee olemaan, yhtään en kiellä sitä! Mutta ihmetyttää tuollaiset kommentit tässäkin keskustelussa että "tuollaiset haaveet saat unohtaa ja ei ne asiat noin oikeasti mene"! Vaikka sinulla asiat on mennyt niinkuin on, eihän kukaan voi toiselle sanoa miten tulee käymään, ei hyvässä eikä pahassa.

Mielestäni en ihan mahdottomista haaveile kuitenkaan, jos nyt kerta viikkoon se 1h jumpassa ja sekin tilanteen mukaan, en ota paineita että joka viikko pitäisi päästä. Tai se 1siideri silloin tällöin iltaisin kun lapsi nukkuu.. Niin tuntuu hassulta että jos on tuollaisia positiivisia ajatuksia ja "haaveita" niin toiset on heti tyrmäämässä tuollaiset pienetkin asiat.

 

Kyllähän minä haluaisin että olisi vielä oma elämä mutta mutta.. se jäi kyllä ensimmäisen lapsen synnyttyä sairaalaan. Sitten alkoi koliikki, allergiat jne ongelmat ja ei kyllä kummallakaan vanhemmalla aikaa ole omalle elämälle jäänyt. Nyt jo neljä lasta ja en edes muista millaista oma elämä on. Odotan sen alkavan kun lapset ovat 25v..

 

Mikä oma elämä???
T. Kahden äiti

Peesaan tätä...

Me too! Sorry..

Niin, nämä on teidän kokemuksia. Miksi pitää sanoa että sorry, ivallisesi, ilkeästi? Helpottaako se omaa turhautumista kun pääsee sanomaan jollekin jolla on ihan tuntematon juttu vasta edessä? Kiva pelotella, joo.

Ei kannata suunnitella vielä etukäteen miten menee ja mitä tekee. Et voi tietää tulevista tuntemuksistasi, koska aina voi sattua mitä vaan. Esim. vauvasi pitää sinua hereillä ensimmäisen puoli vuotta, ja olet kävelevä zombie tai sinulle tehdään keisarileikkaus, eli et ekoihin kuukausiin hirveemmin itseäs rääkkää tai olet vain niin ylisuojeleva vauvaasi kohtaan, ettet halua jättää sitä kenenkään hoitoon. Niin katos, kaikkee voi sattua - älä suunnittele liikaa.

 

Mikä oma elämä???
T. Kahden äiti

Peesaan tätä...

Me too! Sorry..

Niin, nämä on teidän kokemuksia. Miksi pitää sanoa että sorry, ivallisesi, ilkeästi? Helpottaako se omaa turhautumista kun pääsee sanomaan jollekin jolla on ihan tuntematon juttu vasta edessä? Kiva pelotella, joo.

Ei kannata suunnitella vielä etukäteen miten menee ja mitä tekee. Et voi tietää tulevista tuntemuksistasi, koska aina voi sattua mitä vaan. Esim. vauvasi pitää sinua hereillä ensimmäisen puoli vuotta, ja olet kävelevä zombie tai sinulle tehdään keisarileikkaus, eli et ekoihin kuukausiin hirveemmin itseäs rääkkää tai olet vain niin ylisuojeleva vauvaasi kohtaan, ettet halua jättää sitä kenenkään hoitoon. Niin katos, kaikkee voi sattua - älä suunnittele liikaa.

Kyllä täällä tuntuu riittävän niitä äitejä joilla on unelma vauvat ja he itse voivat käydä tilanteesta riippumatta harrastuksissa (joita ilman ei selviä). Rehellisyyden nimissä, olen kateellinen. Minä olen "sohvaperuna", en jaksa enää tehdä mitään muuta kuin nukkua, jos joskus vauvan saan nukkumaan.