Oman vanhemman vakava sairaus - miten jaksaa?

Isäni täyttää pian 57vuotta ja nyt hänellä mitä todennäköisemmin on keuhkosyöpä. Tutkimukset on vielä kesken, mutta huonolta näyttää. Mitään tietoa tietysti ei ole mihinkään suuntaan mistään ennen kuin varmat tiedot on taudista ja levinneisyydestä jne. Sitten vasta tiedetään millaiset hoidot saa ja onko odotettavissa niistä millaista apua.

Itse olen 33vuotias kolmen lapsen äiti. Isäni on aina ollut minulle tärkeä huolimatta siitä, että hänellä on viimeisen kymmenen vuoden aikana alkoholin käyttö pahentunut ja sen takia on ollut välillä raskasta. Juopotteluja nyt ei ole kuin kerran pari vuodessa, mutta nekin on kauheita jaksaa. Mutta se ei poista sitä,että välitän ja isäni on minulle tärkeä.

Mietin nyt, että miten ihminen jaksaa oman vanhemman vakavan sairauden. Oletteko joutuneet ottamaan sen takia sairaslomaa itsellenne? Syömään jotain rauhottavia?

Itselläni tunteet menee ihan vuoristorataa. Välillä olen tosi järkevä ja suhtaudun asiaan jotenkin lähes melkein tunteettomasti, kun selitän jollekin mitä asista on tähän asti kerrottu ja tutkittu jne. Seuraavaksi saatan itkeä yksin pimeässä peiton alla tai suihkussa. Tai olen kiukkuinen ja tiuskin.

Ja tämä tieto tuli vasta torstaina eli lyhyt aika vasta kulunut tämän kanssa. Mitä sitten, jos ja kun hoidot alkaa ja isä on sairaalassa huonossa kunnossa jne. Miten ihmeessä jaksan ja pysyn järjissäni?

Lisäksi olen aina ollut taipuvainen pelkäämään hirveästi kaikkia sairauksia ja jos on jotain surua, murhetta, ongelmia niin alan pelätä enemmän. Nytkin minun pitäisi itseni varata aika papa-kokeeseen niin olen alkanut panikoida, että siinäkin varmaan todetaan jotain kun kerran kaikki paska aina kaatuu meidän niskaan.

2006 vuonna mieheni ja hänen äitinsä sairastuivat yhtäaikaa syöpään. He ovat molemmat terveitä nyt. Rankkoja aikoja on siis takana.

 

Tiedän tunteen.
Äitini joka oli minulle äärettömän tärkeä ja rakas,kuoli keuhkosyöpään 54 vuotiaana. Vuoden sairasti sitä ja lopussa "tukehtui" siihen.
Mene reippaasti lääkäriin ja kerro ahdistuksesta ja peloista. Osaavat auttaa siellä.
Nyt äitini kuolemasta on kolme vuotta. E simmäinen vuosi oli pahin. Itkin melkein joka päivä. Sit alkoi helpottaa...
Kuoleman jälkeen olen tullut ihan vainoharhaiseksi... pelkään kokoajan että minuulla on jossain syöpä. Kaikki kivut ja kolotukset merkitsevät minulle syöpää. Kai tästä pitää itsekkin mennä jonnekkin paykiatrille...
Mutta siis mene lääkäriin ja kerro tilanteesi. Voimia.

 

Avoimuus helpottaa.
Kerro asiasta läheisillesi.

 

Jaksaa, jaksaa. Kun eihän ole muita vaihtoehtoja. Mutta avoimella keskustelulla jaksaa jo pitkälle. älä siis haudo asioita sisällesi.

 

En ole hautonut. Olen puhunut asiasta jo ties miten monelle ja sisarusteni kanssa puhunut tietysti myös.

Sekin välillä käynyt ärsyttämään, että siskoni ei ole soitellut mitään isällemme ja sanoi, että ei hän ole sitä edes nähnyt kesäkuun jälkeen. Ja ei kuulemma ole pahemmin ajatellut syövän mahdollisuutta vaan toivoo parasta. No kai toi on jotain asian kieltämistä luultavasti.

 

Isäni sairastui keuhkosyöpään 63 vuotiaana.Oli sellaisessa paikassa ettei pystytty leikkaamaan. Ensimmäinen oire oli veren oksentaminen.Muutamaan otteeseen oli sairaalassa, mutta morfiinilääkkeen turvin pärjäsi kotona.Tietyssä vaiheessa tuli voimakas elämänhalu ja ns virtaa piisasi, mutta se kuului ns sairauden kuvaan.Sen vaiheen jälkeen seurasi romahdus, tuli keuhkokuume.Lääkäri kävi kotona.Isä ei halunnut sairaalaan.Hän kuoli kotona omaan vuoteeseen.Jos omat lapset ei olisi olleet pieniä, niin olisi ollut niin helppo jäädä surun kanssa sängyn pohjalle, mutta oli pakko nousta, pysyä arjen rytmissä.Lapset olivat tuolloin 3v ja 1v.Erittäin raskaan tilanteesta teki sen, että samaan aikaan anoppi sairasti aivosyöpää.Hän menehtyi 3 kk:n kuluttua isäni kuolemasta.
Minä ja mieheni selvisimme surusta toinen toistamme tukien.Mä surin paljon etukäteen, puhuin asiasta ja itkin vuolaasti.Kun hautajaiset olivat ohitse, niin tuli eräänlainen helpotus ja sitten oli aikaa kevyemmälle surutyölle.....isommat surut tuli käsiteltyä ja itkettyä jo ennen hautajaisia.

 

Yksiasia mikä kannattaa muistaa on se että EI MUREHDITA ASIOITA ETUKÄTEEN!!! Eletään tätähetkeä! Otetaan vastaan asia kerrallaan! Puhu, tai kirjoita, mikä tuntuu sinulle parhaalta tavalta purkaa sisimmäisiä ajatuksia! Mutta MUISTA ettet ole tilivelvollinen kellekkään, sun EI TARVI kaupan kassajonossa kaikille selittää mitä kuuluu ja miten isäsi jaksaa.. saat itse (isäsi kanssa) valita ne henkilöt jotka ovat teitä lähellä ja tietävät teidän tilanteen, muille se ei kuulu eikä teidän tarvi kaikille selittää ja jaksaa puhua!

 

[QUOTE="...";27823941]Tiedän tunteen.
Äitini joka oli minulle äärettömän tärkeä ja rakas,kuoli keuhkosyöpään 54 vuotiaana. Vuoden sairasti sitä ja lopussa "tukehtui" siihen.
Mene reippaasti lääkäriin ja kerro ahdistuksesta ja peloista. Osaavat auttaa siellä.
Nyt äitini kuolemasta on kolme vuotta. E simmäinen vuosi oli pahin. Itkin melkein joka päivä. Sit alkoi helpottaa...
Kuoleman jälkeen olen tullut ihan vainoharhaiseksi... pelkään kokoajan että minuulla on jossain syöpä. Kaikki kivut ja kolotukset merkitsevät minulle syöpää. Kai tästä pitää itsekkin mennä jonnekkin paykiatrille...
Mutta siis mene lääkäriin ja kerro tilanteesi. Voimia.[/QUOTE]

Kerrotko äitisi sairastumisesta ja hoidoista vähän enemmän? Miten asia tuli ilmi ja miten hoidettiin? Annettiinko mitään toivoa missään kohtaa vai oliko se vain oireiden hoitamista?

Pelottaa. Pelottaa todella paljon ja eniten mietin sitä miten isäni jaksaa. Mitä hän ajattelee. Eilen näin hänet viimeksi, kun kävi tässä meillä ja oli ihan ns. normaali. Ja ei kuitenkaan ollut vai kuvittelinko vain. Mies sanoi, että oli pirteämpi mitä uuden vuoden päivänä käydessään. Silloin oli tosi mietteliään oloinen. Ihan hyväntuulinen ja toiveikas. Silloin ei vielä ollut tätä syöpäepäilyä ilmassa näin ja ainakin itse yritin ajatella, että joku keuhkoahtaumatauti olisi se pahin vaihtoehto. Missään kuvissa ei siihen mennessä ollut näkynyt mitään kasvaimia niin olin toiveikas sen vuoksi.

Mulle on itselleni juuri toi papa-kokeessa käyminen aina ollut sellainen paniikin hetki ja nyt panikoin sitä vielä enemmän. Aina se on silti ollut puhdas. Viimeksi otettu 1,5v sitten.

 

Isäni sairastui keuhkosyöpään 63 vuotiaana.Oli sellaisessa paikassa ettei pystytty leikkaamaan. Ensimmäinen oire oli veren oksentaminen.Muutamaan otteeseen oli sairaalassa, mutta morfiinilääkkeen turvin pärjäsi kotona.Tietyssä vaiheessa tuli voimakas elämänhalu ja ns virtaa piisasi, mutta se kuului ns sairauden kuvaan.Sen vaiheen jälkeen seurasi romahdus, tuli keuhkokuume.Lääkäri kävi kotona.Isä ei halunnut sairaalaan.Hän kuoli kotona omaan vuoteeseen.Jos omat lapset ei olisi olleet pieniä, niin olisi ollut niin helppo jäädä surun kanssa sängyn pohjalle, mutta oli pakko nousta, pysyä arjen rytmissä.Lapset olivat tuolloin 3v ja 1v.Erittäin raskaan tilanteesta teki sen, että samaan aikaan anoppi sairasti aivosyöpää.Hän menehtyi 3 kk:n kuluttua isäni kuolemasta.
Minä ja mieheni selvisimme surusta toinen toistamme tukien.Mä surin paljon etukäteen, puhuin asiasta ja itkin vuolaasti.Kun hautajaiset olivat ohitse, niin tuli eräänlainen helpotus ja sitten oli aikaa kevyemmälle surutyölle.....isommat surut tuli käsiteltyä ja itkettyä jo ennen hautajaisia.

Kauanko isäsi sairasti? Saiko siis mitään hoitoja?

Meillä oli lapset 2v9kk ja 9kk, kun mieheni sairastui syöpään ja äitinsä siis samaan aikaan. Se oli raskasta, mutta silti olen nyt jo käynyt tunteideni kanssa enemmän pohjalla mitä silloin. Silloin en pelännyt kuolemaa. Pelotti vain ne hoidot ja millaista elämä on niiden kanssa, mutta en osannut pelätä että mies kuolisi. Nyt pelkään, että isäni kuolee.

Minua surettaa myös se, että isäni on yksin. Vanhempani ovat eronneet. Itse käyn töissä ja on lapset niin en aina pääse tuonne kauemmas sairaalaan. Jos isä saa olla paljon kotona niin siihen on lyhyt matka. Mummu ja pappa asuvat ihan lähellä ja isä on nyt ollutkin siellä yöt. Mutta pelottaa miten mummu jaksaa ja miten hänen sydämensä kestää, kun on raskasta seurata vierestä ja pelätä oman pojan puolesta. Muutenkin jo ikää on ja on väsynyt tietysti, vaikka sinänsä hyväkuntoinen sikäli että ihan touhuilee paljon kaikkea jne.

 

[QUOTE="alkup";27823996]Kerrotko äitisi sairastumisesta ja hoidoista vähän enemmän? Miten asia tuli ilmi ja miten hoidettiin? Annettiinko mitään toivoa missään kohtaa vai oliko se vain oireiden hoitamista?

Pelottaa. Pelottaa todella paljon ja eniten mietin sitä miten isäni jaksaa. Mitä hän ajattelee. Eilen näin hänet viimeksi, kun kävi tässä meillä ja oli ihan ns. normaali. Ja ei kuitenkaan ollut vai kuvittelinko vain. Mies sanoi, että oli pirteämpi mitä uuden vuoden päivänä käydessään. Silloin oli tosi mietteliään oloinen. Ihan hyväntuulinen ja toiveikas. Silloin ei vielä ollut tätä syöpäepäilyä ilmassa näin ja ainakin itse yritin ajatella, että joku keuhkoahtaumatauti olisi se pahin vaihtoehto. Missään kuvissa ei siihen mennessä ollut näkynyt mitään kasvaimia niin olin toiveikas sen vuoksi.

Mulle on itselleni juuri toi papa-kokeessa käyminen aina ollut sellainen paniikin hetki ja nyt panikoin sitä vielä enemmän. Aina se on silti ollut puhdas. Viimeksi otettu 1,5v sitten.[/QUOTE]

On hyvä tutustua sairauteen ja sen hoitoon, mutta pitää myös muistaa että isäsi tutkimukset ovat vielä kesken! IHAN VARMASTI PELOTTAA!! Pelottaa jo sekin ku ei tiedä mitä on vastassa! Pyrkikää sukuna elämään mahdollisimman normaalia elämää.. tapaamaan toisianne, mutta elkää eläkö ajatuksella "mitä jos isä tähän kuolee". Tottakait se on mielessä, mutta (yritän saada kirjoitettua tähän mitä ajan takaa).. koska isäsi vointi on nyt hyvä ni elkää tehkö hänestä sairasta! Puhukaa jo nyt isän kanssa kuka teistä on se kelle isä ilmoittaa esim. jos vointi huononee eli kuka on ns. sisarusten yteyshenkilö (esim. kaikki ku ei voi erikseen sairaalaan soitella ja kysellä tietoja, pitää olla yksi tai kaksi jotka ovat ns.yhteyshenkilöitä).

 

[QUOTE="alkup";27824012]Kauanko isäsi sairasti? Saiko siis mitään hoitoja?

Meillä oli lapset 2v9kk ja 9kk, kun mieheni sairastui syöpään ja äitinsä siis samaan aikaan. Se oli raskasta, mutta silti olen nyt jo käynyt tunteideni kanssa enemmän pohjalla mitä silloin. Silloin en pelännyt kuolemaa. Pelotti vain ne hoidot ja millaista elämä on niiden kanssa, mutta en osannut pelätä että mies kuolisi. Nyt pelkään, että isäni kuolee.

Minua surettaa myös se, että isäni on yksin. Vanhempani ovat eronneet. Itse käyn töissä ja on lapset niin en aina pääse tuonne kauemmas sairaalaan. Jos isä saa olla paljon kotona niin siihen on lyhyt matka. Mummu ja pappa asuvat ihan lähellä ja isä on nyt ollutkin siellä yöt. Mutta pelottaa miten mummu jaksaa ja miten hänen sydämensä kestää, kun on raskasta seurata vierestä ja pelätä oman pojan puolesta. Muutenkin jo ikää on ja on väsynyt tietysti, vaikka sinänsä hyväkuntoinen sikäli että ihan touhuilee paljon kaikkea jne.[/QUOTE]

On ihan luonnollista että menettämisen pelko tulee nyt voimakkaammin, jo ihan senki takia että realiteettinen asia on se että isä tulee joskus kuolemaan... ja kun se tulee nyt näin konkreettisesti lähelle! Pelko siitä että minä sen menetän! <3

 

[QUOTE="alkup";27824012]Kauanko isäsi sairasti? Saiko siis mitään hoitoja?

Meillä oli lapset 2v9kk ja 9kk, kun mieheni sairastui syöpään ja äitinsä siis samaan aikaan. Se oli raskasta, mutta silti olen nyt jo käynyt tunteideni kanssa enemmän pohjalla mitä silloin. Silloin en pelännyt kuolemaa. Pelotti vain ne hoidot ja millaista elämä on niiden kanssa, mutta en osannut pelätä että mies kuolisi. Nyt pelkään, että isäni kuolee.

Minua surettaa myös se, että isäni on yksin. Vanhempani ovat eronneet. Itse käyn töissä ja on lapset niin en aina pääse tuonne kauemmas sairaalaan. Jos isä saa olla paljon kotona niin siihen on lyhyt matka. Mummu ja pappa asuvat ihan lähellä ja isä on nyt ollutkin siellä yöt. Mutta pelottaa miten mummu jaksaa ja miten hänen sydämensä kestää, kun on raskasta seurata vierestä ja pelätä oman pojan puolesta. Muutenkin jo ikää on ja on väsynyt tietysti, vaikka sinänsä hyväkuntoinen sikäli että ihan touhuilee paljon kaikkea jne.[/QUOTE]


Muistelen että diagnoosi olisi saatu syksyllä ja isä menehtyi huhtikuussa. Ei saanut mitään hoitoja, koska ei halunnut pitkittää elämäänsä syövän kera.Kipulääkitys oli riittävä.

 

[QUOTE="...";27823941]Tiedän tunteen.
Äitini joka oli minulle äärettömän tärkeä ja rakas,kuoli keuhkosyöpään 54 vuotiaana. Vuoden sairasti sitä ja lopussa "tukehtui" siihen.
Mene reippaasti lääkäriin ja kerro ahdistuksesta ja peloista. Osaavat auttaa siellä.
Nyt äitini kuolemasta on kolme vuotta. E simmäinen vuosi oli pahin. Itkin melkein joka päivä. Sit alkoi helpottaa...
Kuoleman jälkeen olen tullut ihan vainoharhaiseksi... pelkään kokoajan että minuulla on jossain syöpä. Kaikki kivut ja kolotukset merkitsevät minulle syöpää. Kai tästä pitää itsekkin mennä jonnekkin paykiatrille...
Mutta siis mene lääkäriin ja kerro tilanteesi. Voimia.[/QUOTE]

Mulle tuli myös tuo että jossain vaiheessa aloin pelätä aina syöpää, kun oli jtn kipua, kolotusta, päänsärkyä tms.En muista kauanko sitä vaihetta kesti.

 

[QUOTE="napsu";27824021]On hyvä tutustua sairauteen ja sen hoitoon, mutta pitää myös muistaa että isäsi tutkimukset ovat vielä kesken! IHAN VARMASTI PELOTTAA!! Pelottaa jo sekin ku ei tiedä mitä on vastassa! Pyrkikää sukuna elämään mahdollisimman normaalia elämää.. tapaamaan toisianne, mutta elkää eläkö ajatuksella "mitä jos isä tähän kuolee". Tottakait se on mielessä, mutta (yritän saada kirjoitettua tähän mitä ajan takaa).. koska isäsi vointi on nyt hyvä ni elkää tehkö hänestä sairasta! Puhukaa jo nyt isän kanssa kuka teistä on se kelle isä ilmoittaa esim. jos vointi huononee eli kuka on ns. sisarusten yteyshenkilö (esim. kaikki ku ei voi erikseen sairaalaan soitella ja kysellä tietoja, pitää olla yksi tai kaksi jotka ovat ns.yhteyshenkilöitä).[/QUOTE]

Tiedän ja tiedosta noi asiat. Olenhan käynyt tämän kaavan läpi ennenkin eli tiedän, että pahin aika on se kun ei vielä tiedä mitään varmaa. Ei diagnoosia, ei hoitoja, ei sitä mitä on vastassa... Tiedän sen ja silti käyn tätä taas läpi. Mieheni sairastuessa päätin tsempata ja valaa uskoa siihen, että se ei välttämättä ole syöpää eikä mikään ole varmaa ennen kuin ne tulokset on tulleet. Siihen asti jaksoin hokea, että se ei todellakaan välttämättä ole syöpää.

Isäni on ilmoittanut jo joskus aikoja sitten sairaalalle, että minä olen lähin omainen. Eli siis kun sinne nyt aina se ilmoitetaan niin joskus on minut nimennyt. Soittaa aina oikeastaan minulle ja toiselle veljelleni asioistaan. Tai soittaa toisellekin veljelle ja siskollenikin, mutta meille yleensä ekana. Ja siis koskien nyt jo aikaa ennen sairautta. Tämän veljeni kanssa olen asioista soitellut ja on jaettu tietoa keskenämme ja minä olen lähinnä sitten kertonut tietoa muille. Minä myös olen automaattisesti se joka on yhteydessä sairaalaan. Veljeni ei varmaan edes tahtoisi puhua suoraan lääkärin kanssa. Antaa minun tehdä sen. Ja minä muistan asiat sanatarkasti mitä minulle sanotaan joten senkin takia on parempi. Ja minä osaan kysyä asioita. Huomasin jo nyt heti ekan kerran lääkärin kanssa puhuessa, että he eivät kerro ellei kysy. Onneksi osaan kysyä.

 

JAKSAMISIA!! pahinta on ku ei voi kuin vain odottaa ja pelätä..

 

Ja siis jos menen sinne lääkäriin niin mitä apua siitä saan itselleni? Tai siis... mitä apua haen sieltä? Jos tuntuu että en jaksa ja romahdan tai mietn, että jaksanko vai romahdanko?

 

[QUOTE="alkup";27824087]Ja siis jos menen sinne lääkäriin niin mitä apua siitä saan itselleni? Tai siis... mitä apua haen sieltä? Jos tuntuu että en jaksa ja romahdan tai mietn, että jaksanko vai romahdanko?[/QUOTE]

ehkä se paras apu on se että kuulet suoraan lääkäriltä faktat! Sairaalansosiaalityöntekiä auttaa yeitä paperi asioissa ja psyykkistä apua jos tarvit saatsitä omanalueen psyk. puolelta (jossairaalassaei ole omais/vertaistuki toimintaa

 

http://www.cancer.fi/syopajarjestot/suomen_syopayhdistys/

 

http://www.cancer.fi/potilaatjalaheiset/laheisille/

 

Isäni sairastui aika tarkalleen 3 kk sitten vakavaan aivoverenvuotoon, 2 pv ennen kuin kuopuksemme syntyi. Verenvuoto oli massiivinen ja leikkauksesta selviäminenkin oli 50-50, isä jäi kuitenkin henkiin ja elää tällä hetkellä terveyskeskuksen vuodeosastolla. ei kävele, ei juurikaan puhu Rankkaa on ollut nähdä kun 64-vuotias mies muuttuu hetkessä toiseksi ihmiseksi. Auton rattiin ( ammattiautoilija ) mies jäi... tuskin enää koskaan ajaa autoa. Käveleminenkin on pieni ihme ja puhuminen... en ole isääni käynyt katsomassa kuin muutaman kerran ja pahaa tekee joka kerta Lapset ovat pitäneet minut järjissään ja pakkohan tilanteeeen on vain ollut sopeutua. Lokakuu on kyllä ollut sellaista sumuista aikaa että en oikein muista siitä mitään...
Toivottelen sinulle tsemppiä ja jaksamista!! Epätietoisuudessa eläminen on rankinta... ja sitä tämä 3 kuukautta on ollut itsellekin, kun ei tiedä mihin suuntaan isän kuntoutuminen lähtee, jos mihinkään Voimia!

 

Isäni sairastui aika tarkalleen 3 kk sitten vakavaan aivoverenvuotoon, 2 pv ennen kuin kuopuksemme syntyi. Verenvuoto oli massiivinen ja leikkauksesta selviäminenkin oli 50-50, isä jäi kuitenkin henkiin ja elää tällä hetkellä terveyskeskuksen vuodeosastolla. ei kävele, ei juurikaan puhu Rankkaa on ollut nähdä kun 64-vuotias mies muuttuu hetkessä toiseksi ihmiseksi. Auton rattiin ( ammattiautoilija ) mies jäi... tuskin enää koskaan ajaa autoa. Käveleminenkin on pieni ihme ja puhuminen... en ole isääni käynyt katsomassa kuin muutaman kerran ja pahaa tekee joka kerta Lapset ovat pitäneet minut järjissään ja pakkohan tilanteeeen on vain ollut sopeutua. Lokakuu on kyllä ollut sellaista sumuista aikaa että en oikein muista siitä mitään...
Toivottelen sinulle tsemppiä ja jaksamista!! Epätietoisuudessa eläminen on rankinta... ja sitä tämä 3 kuukautta on ollut itsellekin, kun ei tiedä mihin suuntaan isän kuntoutuminen lähtee, jos mihinkään Voimia!

Voimia sinullekin! Kuulostaa hyvin raskaalta!

Olen jo pitkään tiedostanut ja ajatellut, että isäni elämäntavat ovat sellaiset, että koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Ja että voi tulla äkkilähtökin. Olemme siitä puhuneetkin sisarustemme kanssa. Ja kun koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa ja kelle tahansa. Mutta järkytys on silti suuri, kun jotain tapahtuu, vaikka miten olisi mielessään ajatellutkin tuota että elämäntavat huomioonottaen on riskitekijöitä paljon.

Isäni on muuten myös sattumalta ammattiautoilija, linja-auton kuljettaja.

Nyt tuntuu, että elän sellaisessa vaiheessa ennen ja jälkeen. Ajattelen koko ajan asioita mitkä tapahtui ennen kuin oli mitään tästä murheesta ja mitkä sen jälkeen. Tänään pitäisi siivota joulukoristeet pois. Isäni on aina ollut jouluihminen ja viime yönä itkin joulukuusta katsellessani. Mietin, että onko minulle enää isää kun seuraavan kerran vajaan 12kk kuluttua ripustan kuuseen palloja ja laitan latvatähden. Toivottavasti on ja hän on paikalla meidän luona kuusen äärellä. Kuopus näytti kuusta aamulla ja sanoi, että tänään toi siivotaan. Ja minä ajattelin vain, että silloin kun sen laitoin siihen niin luulin elämässäni kaiken olevan hyvin.

Meillä on ollut rankka syksy remontin ja muuton merkeissä ja odotin kovasti joulua ja tätä kevättä ja sitä, että saan kerrankin nauttia siitä että kaikki on hyvin. Mutta jostain syystä elämä muistuttaa minua aina siitä, että kaikkea paskaa vaan sattuu aina. Miksi tuntuu, että aina mulle tai meille. Mies valittaa, että minä aina pelkään sitä että jotain pahaa tapahtuu ja että minua on raskas kuunnella. Mitä muuta voin enää edes osata tehdä kuin pelätä, koska aina jotain paskaa tapahtuu. Vai vedänkö niitä puoleeni sen takia,kun aina märehdin.

 

Niin ja vielä lisätäkseni omaan tekstiini että en ole käynyt katsomassa isääni koska hän asuu lähes 200 km päässä ja vastasyntyneen ja taaperon kanssa se ei ole ollut niin helppoa.

Omankin isäni elämäntavat ovat olleet sellaiset että ajattelin hänen menevän jonain päivänä keuhkosyöpään... lopetti tosin tupakanpolton ( mitä en olisi IKINÄ uskonut ) vajaa 4 v sitten... Oli ylipainoa eikä liikkunut, eli toisaalta tämä oli "odotettavissa"... Aivoverenvuoto vaan on niitä pahimpia juttuja mitä ihminen voi kokea ja isäni kohtaus oli vielä siitä pahimmasta päästä. Leikkauspöydälle kuolee jo puolet ja vain hyvin hyvin harvat paranevat ennalleen....

Sen olen jo hyväksynyt että isä ei koskaan palaa sellaiseksi kuin oli, mutta toivoisin hänelle elämisen arvoista elämää vielä niille vuosille joita hänellä ( mitä ilmeisimmin niitä vielä )on jäljellä. Katselin juuri esikoisen ristiäiskuvia joissa isäni vielä hymyilee ylpeänä pappana ensimmäisen lapsenlapsensa ristiäisissä, kuopuksen juhliin hän ei koskaan päässyt... itku tulee nytkin kun tätä kirjoitan. Välillä tunteet saavat vallan ja rupean miettimään kaikkia suunnitelmia mitä isäni teki ja joita ei voi koskaan toteuttaa... Tiedän nuo tunteet joita käyt läpi koska itsekin niitä käyn edelleen, vaikka en ehkä joka päivä niin hyvin usein kuitenkin...

Lisäksi sairastuin itse synnytyksen jälkeen, en nyt varsinaisesti vakavasti, mutta jouduin kuitenkin leikkaukseen, läheisellä todettiin kroonistunut syöpä, appiukkoni sai sydänkohtauksen joulun alla ja muutenkin tuntuu siltä että meidän perhettä on koeteltu rankalla kädellä loppuvuodesta. Haaveilen siitä normaalista lapsiperheen arjesta, mutta uskallanko siitä edes haaveilla kun koko ajan tulee vastoinkäymisiä... vaikka olenkin viime aikoina muuttunut peruspessimististä ( pessimisti ei pety ) positiivisempaan suuntaan on syksy tuonut tullessaan pelon ja ahdistuksen...

Jaksmista ja voimia sinulle! jos isälläsi onkin syöpä ( eikä sekään ole vielä varmaa ) , niin toivottavasti se ei ole levinnyt tai mitään ja hoidot purevat - hän voi elää vielä vaikka 20 vuotta tervettä ja hyvää elämää! syöpä ei ole nykypäivänä automaattinen kuolemantuomio.

 

Tämä aihe liippaa niin läheltä myös minua ja meidän perhettä, että pakko vastata sulle ap. JA toivotan suuresti voimia ja armoa itsellesi, että jaksat vaikeat ajat.
Minun äitini kuoli joulunpyhinä, syöpä ei alkanut keuhkoista, mutta eteni sinne ja lopulta se koituikin äitini kohtaloksi. Äiti oli alle 50 v, ei ollut polttanut kuin nuorena ja käytti alkoholiakin vain vähän. Ei ollut ylipainoakaan, kun sairastui (myöhemmin lääkkeiden vuoksi paino nousi) ja keskiverto naisen verran harrasti myös liikuntaa. Söi terveellisesti ja kasvispainotteisesti. Niin vain syöpä tuli ja vei nuoren, ennen niin terveen naisen.
Joku sanoi, että ei kannata surra etukäteen. No, minä surin ja surin niin perskuleesti. Tiesin syövän ennusteen (vaikka lääkärit ei sitä koskaan kertoneet) ja tiesin, mitä tulevan pitää. Se oli vain ajan kysymys. Lopullinen romahdus tapahtui jouluna, ja eräänlainen rauha ja helpotus valtasi minut, kun äiti nukkui pois. Tuska oli nyt poissa. Toki se tuska on nyt läheisillä, minulla ja 16-vuotiallaa velljelläni sekä minun lapsillani, äidin rakkailla lapsenlapsilla sekä äidin miehellä. Minua lohduttaa suuresti se, että äitillä on hyvä olla ja oman ikäväni kanssa joudun nyt vain pärjäämään. Onneksi ei tarvitse enää miettiä, kuinka kamala yö äitillä on ollut tai kuinka kauan hän vielä joutuu olemaan sairaalasängyssään pystymättä liikkumaan.
Kaikenlaista murhetta on meidänkin elämässä ollut, mutta kyllä tämä suru on kaikista suurin ja vaikein kestää. Sairastamisen aika (vähän yli vuosi) oli raskainta aikaa elämässäni, mutta olen tyytyväinen, että saimme olla viimeisen vuoden aikana paljon äitin kanssa, kävimme useaan kertaan viikossa hänen luonaan kylässä ja jokaikinen päivä muistimme sanoa, kuinka rakkaita ja tärkeitä olemme toisillemme. Menetys kirpaisee, mutta koska en asialle voi mitään, olen päättänyt hyväksyä sen pieninä palasina ja olla kiitollinen vielä elävistä rakkaistani. Kiitollinen olen myös siitä ajasta, jonka sain viettää maailman parhaan äitini kanssa.
Minä en kieltäisi suremasta etukäteen, sillä minua se auttoi kohtaamaan väistämättömän. Äitini nähden en surrut, hänen kanssaan vietin mukavia hetkiä loppuun asti. Äitikään ei surrut minun nähden. Kai se oli jokin toisen säästämiskeino, että kun oltiin yhdessä, niin sitten oltiin onnellisia. En osaa sanoa vielä, kuinka suru tästä sitten kehittyy, kun kuolemasta on niin vähän aikaa, mutta uskon, että viiltäviä ikävän hetkiä tulee vielä paljon vastaan elämän varrella.
Ja vielä noista peloista.. itsekin pelkään syöpää ja varsinkin, että lapset sairastuisivat. Toki myös, että minä tai mieheni. Taitaa olla varsin luonnollinen reaktio nähtyään, mitä tuo katala tauti saa aikaan.

Halauksia ja voimia ap ja toki toivon koko sydämestäni, että isällesi olisi hoitoja ja ne auttaisivat. Silti kehotan henkisesti valmistautumaan myös pahempaan, sillä keuhkosyöpä on usein ennusteeltaan huono. Se on vain tosiasia ja sen kanssa me huono-onniset joudumme elämäämme jatkamaan.

Ps. Olisi tosiaan ihanaa, jos voisi vaan elää tavallista lapsiperheen arkea pienine huolineen, mutta tasan ei käy onnenlahjat..

 

Se, mikä ei tapa, vahvistaa. Meidän perheessä eletään kymmenettä vuotta syöpien kanssa, viides diagnoosi on esiasteella.

 

Kiitos taas vastauksista! Ne lohduttavat, kun tietää että muutkin selviävät siitä mistä tuntuu ettei selviä.

Ja mulla on onneks juttuseuraa ja lähipiirissäkin kovia kokeneita ihmisiä, jotka jaksavat valaa silti uskoa.

Ja tosiaan toivoa toki on aina, niin kauan kuin on elämää. Ja ihmeitä tapahtuu ja niihin pitää uskoa. Muuten ei jaksa. Ja silti varautua ja tiedostaa se pahin.

Ja vielähän ei tosiaan ole mitään varmaa diagnoosia mistään. Pieni toivonripe siinäkin.

Onneks on noi lapset mitä pitää kiinni siinä, että tulee varmasti touhuilta ihan normaaleita juttuja ja nytkin olen jo päässyt noista tämän aamun synkistä mietteistä yli. Mieli on ihan hyvä ja olen laitellut uusia verhoja ikkunaan. Kovasti olenkin odottanut, että saan laittaa ne kun vasta joulun alla muutettiin ja ensin laitoin jouluverhot paikalleen. Nyt menee päivä paikkoja järkkäillessä.

Ja onneksi mulla on mies, jolla on aina jalat maassa eikä murehdi etukäteen asioita joille ei voi mitään ja joita ei ehkä tapahdukaan koskaan.