Onko äitiys ollut sellaista kuin kuvittelit?

Raskausaikana katselin tulevaisuuteen niin ruusunpunaisin lasein ettei ole tosikaan. Kuvittelin kuinka koti siistinä. Miehen tullessa töistä kotiin lihapata höyryää pöydässä ja vauva nukkuu tunnelmallisesti sängyssään. (Mitäköhän 50-luvun kotiäiti-lehteä olinkaan lukenut...)

Tosielämässä meni sitten ihan toisin. Allerginen koliikkivauva palautti todellisuuteen ryminällä. Isäntää odotti itkevä vauva ja kaikkea muuta kuin pullantuoksuinen äiti. Vaatteet puklussa, tukka sekaisin ja ruoka vain unelmissa valmiina.

Koko ajan valvova vauva vei kaikki voimat. Vauva-ajasta ei yksinkertaisesti jaksanut nauttia. Nyt vasta miltei 1,5 vuotta lapsukaisen syntymän jälkeen, pystyn olemaan suurin piirtein sellainen äiti, kun kuvittelin alkuun.

Mites muille on käynyt?

 

Ei todellakaan.

 

Onneksi en haaveillut liikoja odotusaikana. Esikoinen oli huono nukkuja etenkin päiväaikaan, joten elämä pyöri täysin vauvan tahtiin ja ehdoilla. Töihin mun piti palata heti äitiysloman päätyttyä, kotona vierähti kuitenkin 4 vuotta.

 

Aikalailla. Helpompaa ja kevyempää kuin olin pelännyt. Ja rakkaus suurempaa kuin olin kuvitellut =)

 

Mä taas olin varautunut kaikkein pahimpaan ja sitten tulikin ns. helppo vauva. Nyt lapsella ikää 1v 6kk ja ollut kuin unelmaa tähän asti.

 

mä olin kans varautunut siihen kaikkein pahimpaan mutta tulikin se ns. helppo vauva =) nyt näitä on tässä kaksi,ja helppoa vielä toistaiseksi =) ikää on lapsilla 1v8kk ja toinen on 1kk

 

ja mä oon just sellane ylisuorittaja että ruoka on valmiina aina kun mies tulee,koska pitää mun ja esikoisenkin syödä

 

Aattelin että vauva syö ja nukkuu kuten vastasyntyneet tekevät. Mä siistin ja lepään ja...No, ekat 5kk meni aivan sumussa, ei nukkunut vauva, söi ja huusi. Omaa hetkeä ei koskaan ja sitten kun edes se 30min nukkui niin en osannu itse enää rauhoittua. Koko ekavuos on sumussa ja jossain uupumuksen hämärässä. Äitiys itsessään...en arvannu miten kokonaisvaltasta ja syvää se kiintymys+rakkaus vois olla omaa lasta kohtaan.

 

Nykyään on.

Esikoisen vauva-aikoina olin kyllä hämilläni, kun olin kuullut, että vauvat vaan nukkuu ja syö. No ei kyllä nukkunut...

 

Mä odotin ympäri vuorokauden huutavaa koliikkivauvaa joka ei suostu syömään rinnalta, herää vähintään 10 kertaa yössä, pulauttelee ja kakkaa vaatteet monta kertaa päivässä. Odotin että ei mee kun pari kuukautta että "alkuhuuma" vauvan kanssa on ohi ja hoidatan lapsen mummolassa ja oon ite jatkuvasti viihteellä.

Sitten sainkin vauvan joka heräs yöllä maksimissaan kolme kertaa, oppi heti rinnalle, ei itkenyt ellei ole ollu oikeasti hätä, nukkuu monen tunnin päiväunia, kiinteitä alotellessa kaikki ruoka on kelvannut, ei oo allergioita, koko 10kk aikana ei ole ollut kertaakaan edes nuhainen, ei vierasta, ja on vaan ihana ja tyytyväinen hymypoika. Ja mummolassa on ollu tasan kolme kertaa illan, jonka päätteeks oon menny yöks itse vauvaa hoitamaan, alkoholia oon nauttinu n. 4 kertaa. Eli meni paremmin kun odotin

 

on..paitsi synnytys ei sattunut niin paljoa ko kuvittelin.. menkkakivut ollut välillä paljonkin pahempia:S

 

Ei todellakaan. Olen yksinäinen. Treenaan hulluna, ylisuoritan kotityöt ja ruoan pöytään joka päivä. Umpikuja siis. Huoh!
Olisipa rahaa edes hiukan enemmän. No, töihin voi aina mennä lepäämään.

 

Mulla ei ollut oikeastaan mitään kuvitelmia äitiydestä. Vähän sama kuin kysyisi, onko vasen jalkasi ollut sellainen kuin kuvittelit. Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja lapseni hankin lähinnä siltä ajatuspohjalta, että JOS haluan lapsia, niin otollinen ajankohta on nyt ( = siis silloin yli 20 vuotta sitten). Äitiys ei ollut päätavoite vaan sivutulos, joka syntyy, mikäli lisääntyy. Musta tuntuu, että nykyisin lapset ja äitiys ovat ihmisille paljon merkityksellisempiä kuin aiemmin. Tarkoitan tällä sitä, että aiemmin nyt vaan kuului asiaan, että lapsia jossain vaiheessa hankitaan, eikä asiaa pohdiskeltu yhtä syvällisesti kuin nykyisin.

 

Mitäköhän 50-luvun kotiäiti-lehteä olinkaan lukenut...

aww.. :hug:

 

En muista mitä olisin odottanut. Ikää oli kuitenkin lähemmäs 30 joten olin nähnyt kaikenlaisia perheitä ja lapsia joten oli hyvin tiedossa että luvassa voi olla mitä vaan. Haaveilin kaikesta ihanasta ja varauduin pahimpaan, jonnekin välille osuttiin. Esikoisen vauvavuodesta voisi sanoa että oli paljon helpompi mitä osasin kuvitellakaan.

Suurin eroavaisuus kuvitelmien ja arjen välillä oli siinä että kuvittelin etukäteen meille terveet lapset ja sen mukaiset ongelmat ja ilot. Onhan tämä siihen verrattuna erilaista.

 

En kuvitellut paljoa ennen äidiksi tuloa, se oli tapani valmistautua. Mutta sen vähän, mitä ajattelin, aliarvioin kaikessa suhteessa. On ollut tietyiltä osin rankempaa kuin olisin uskonut, mutta myös paljon hienompaa ja ihanempaa kuin kuvittelin. Ja paljon helpompaa, kuin mitä peloteltiin

 

Minä ajattelin odotusaikana, että koko elämä muuttuu lapsen myötä liekehtiväksi helvetiksi. Ei muuttunut.

Ensimmäisien kuukausien ajan oli jonkinmoinen raivokas tarve osoittaa, että elämä jatkuu ja kaikki on erinomaisesti näpeissä. Valmistin lasagnea ja verhoilin tuoleja vauvan päiväunilla, kun tiskit oli tehty ja keittiö puunattu. Sitten tajusin että näitä kotitöitä riittää seuraavat 20 vuotta. Nykyään istun pyllylläni ja rentoudun kun voin.

Sekin yllätti, ettei rakkaus vauvaan ole kaikkinielevää, kurkkua kuristavaa ja kyyneliä silmäkulmaan puskevaa, ennemminkin niin luonnollista ettei sitä kauheasti ajattelekaan.

 

Ensimmäisen lapsen synnyttyä stressasin kaikesta/kaikista aivan liikaa. Yritin olla täydellisen tehokas, reipas ja virkeä äiti sekä loistava vaimo, joka huomioi töistä palaavaa väsynyt miestään kaikilla tavoin. No toisin kävi, väsähdin ja uudet muuttuneet roolit olivat aivan hakusessa. Järkiinnyttyäni päätin että jos saamme lisää lapsia asennoidun äitiyteen/elämään hieman toisin.
Tämän toisen lapsen synnyttyä kaikki on toisin. Olen armahtanut itseäni ja tehnyt asioita juuri siten millainen fiilis on ollut. En pingota enää sotkuista tai siitä jos päivällinen ei vastaa kaikkia ravintosuosituksia. Jopa yöheräilyt ovat ihania koska se on minun ja vauvan kahdenkeskistä aikaa. Uskon että perfektionismin karistua pois kaikista arkielämän toimista parisuhde/suhde lapsiin voi hyvin ja ennen kaikkea näen itseni ja elämäni hiukan toisin.