Onko joku läheisesi yrittänyt itsemurhaa siinä onnistumatta?

Haluaisin tietää, että mitä ovat ajatelleet asiasta sen jälkeen. Ovatko olleet onnellisia siitä, että eivät onnistuneet vai ovatko edelleen ajatelleet, että olisivat halunneet onnistua.

 

On.
Ei hajuakaan mitä on ajatellut sen jälkeen. Ei puhu lainkaan tunteistaan tms

 

On, mutta ovat lopulta myös onnistuneet pyrkimyksissään. Peittivät vain aikeensa paremmin myöhemmillä kerroilla, eikä apu ehtinyt paikalle.

 

On eikä halunnut puhua asiasta. Tyyppi on sellainen että ongelmaa ei ole jos siitä ei puhu :/ justiinsa juu.

 

Minä olen, olen vähän puhunut joillekin, ja vanhemmat on tarkoituksella halunneet ohittaa koko jutun ja pesseet kätensä asiasta, vaikka heitä syytänkin siitä, että yritin, koska en ole ikinä hyvä ja kaikki mitä teen on huonosti.

NYT olen jo sen verran kasvanut ihmisenä, että saavat haistaa paskan =)

 

Minä olen. Ensiksi olin vihainen kaikille jotka pelastivat minut ja nyt jälkeenpäin ajatellen mä oon tosi kiitollinen. Tapauksesta tosin on jo kuusi vuotta reilut.

 

Äitini yritti kesällä ja olisi onnistunut ellei olisi itse soittanut ambulanssia viime tipassa. Se soitto aamulla oli elämäni ehkä järkyttävin. En tiedä mitä nyt ajattelee, mutta sairaalassa toivoi että olisi päässyt hengestään ja uhkailikin vielä itsemurhalla mutta kuitenkin itki kun ajatteli lastenlapsiaan :'(

 

On yrittänyt, on onnellinen siitä että sai apua paikalle ja selvisi hengissä ja on kiittänyt "auttajaansa" elämästä. Ei ole yrittänyt sen jälkeen.

 

Äitipuoleni yrittänyt kolmesti ja tuskin loppuvat yritykset ihan heti

 

Mies on, ei oikein puhu asiasta. Teholla oli vähän aikaa eli ei kaukana onnistuminen. En tiedä kieltääkö sit iteltäänkin koko jutun. Tää oli eka oikea yritys, useita uhkailuja. Muutaman kerran kävi lääkärissä ton jälkeen.

 

On,mut kyseinen henkilö ei ehkä kuitenkaan oikeasti halunnutkaan onnistua vaan kyseessä oli avunhuuto/huomion herättäminen... nykyään on paremmassa kunnossa,mut en tiiä mitä ajatteli silloin tai nytkään siitä..ei oo puhunut aiheesta.

 

On,mut kyseinen henkilö ei ehkä kuitenkaan oikeasti halunnutkaan onnistua vaan kyseessä oli avunhuuto/huomion herättäminen... nykyään on paremmassa kunnossa,mut en tiiä mitä ajatteli silloin tai nytkään siitä..ei oo puhunut aiheesta.

Mun kokemuksen mukaan itsemurhan yrittäjiä on just kahdenlaisia - niitä jotka oikeasti tahtoo kaiken loppuvan, ja niitä jotka tahtoo asioiden paranevan eikä keksi enää muutakaan keinoa hakea apua. Valitettavasti mun lähipiiriin on kuulunut vaan noita ekan tyyppisiä yrittäjiä :-/

 

Olen yrittänyt.. Aluksi olin vihainen auttajilleni, osastojakson jälkeen kiitollinen. Aikaa kulunut kohta parisen vuotta, en puhu paljon asiasta. Jos tulee puheeksi saatan huumoria heittää tyyliin "mäkinhän yritin vaan en perkele onnistunu siinäkään" ja "lataamossa kun kävin mutkat ni johan helpotti" En siis millään lailla häpeä asiaa, en vaan halua vakavaa keskustelua aiheesta käydä. Mulla kuitenki on kummisetä ja paras ystävä lähteneet oman käden kautta...

 

Vain minä itse. Olen ihan iloinen että olen hengissä. Itsariyrityksen aikaan olin aivan sekaisin, enkä nähnyt ulospääsyä olotilasta. Onneksi elämä on nyt ihan ok.

 

Eli oletettavasti kun tämä yrittänyt tajuaa, että ei onnistunut on ainakin ensireaktio se, että on vihainen siitä kun ei onnistunut? Mutta mahdollisesti ajatukset ajan myötä muuttuu.

Haluaisin vielä kysyä teiltä, jotka olette itse yrittäneet, että minkälainen tuki on teille sen jälkeen ollut tärkeintä? Se, että ystävät ovat kuin ennenkin vai ottavat hoivaavan asenteen vai jotain muuta?

 

On yrittäny, pariki. Ja tunteet sen jälkeen ollu vähän molemmista päistä, riippuu henkilöstä.

 

Äitini yritti.Toisinaan ollut onnellinen että ei onnistunut ja toisinaan ei

 

enoni. ja lopulta sitten onnistui