Onko kenenkään lapsella ollut kamala 2-vuotisuhma?

Nuorempi lapseni aloitteli uhmaa jo 1,5-vuotiaana, ja on nyt kaksivuotiaan täydessä vauhdissa. Olen ihan poikki, vaikka en olisi ikinä uskonut, että tuollainen pikku tirriäinen voi viedä aikuisen ihmisen hulluuden partaalle. Lapsi on ollut syntymästä asti voimakastahtoinen ja kovaääninen, ja nyt tosiaan puoli vuotta ihan mahdoton. Kaikki on huonosti, lähtien siitä että tarjoilen väärää ruokaa väärältä lautaselta sen jälkeen, kun olen raakalaismaisesti kiduttanut lasta pukemalla hänelle vaatteet päälle.

Kaipaisin vähän vertaistukea teiltä, joiden kaksivuotias on ollut tosi hankala, ja olisi kiva tietää, miten hillitsitte hermonne, jos ja kun tuntui ettei kestä enää yhtään huutoa, kätinää, lattialle heitettyä ruokalautasta jne.

 

Totahan se on. Meillä hieman helpotti, kun poika alkoi puhua (aloitti puhumisen suht myöhään, 2-vuotiaana). Nyt poika on 2.5-vuotias ja uhma tuntuu menevän sykleittäin, eli pari viikkoa "kamalaa" ja sitten pari helpompaa viikkoa. Yhtään ei pidä antaa periksi, tai lapsesta tulee heti vieläkin hankalampi. Meillä annan pojan huutaa ja sanon, että nyt rauhoitutaan. Sitten kun huuto on loppunut, on keskusteltu ja halittu. Kesken huutoa ei saa koskea, tai lapsi menee vieläkin hurjemmaksi. Lyömisestä ja tavaroiden tarkoituksellisesta rikkomisesta on käytetty jäähypenkkiä, ja se on auttanut, eikä esim. lyömistä ilmene enää ollenkaan. Jos pukee nätisti, niin siitä saa xylitol-pastillin (suurta herkkua). Ja tosiaan jos jotain on sanottu, niin siitä pidetään kiinni. Välistä menee kyllä itselläkin hermo ja tulee korotettua ääntä, mutta ei se lapsi siihen kuole.

 

Mulle sanottiin jo synnärillä, että tällä vauvalla näyttää olevan aika haastava luonne. (mistä sen siinä iässä muka näkee?)

No nyt ikää on tasan kaksi vuotta. Jätkällä on kaksi persoonaa, toinen on tavattoman auttavainen, naurava ja rakastava. Toinen, joka puskee päälle varsinkin väsyneenä, on ihan raivopää. Ei auta johdonmukaisuus - hampaat on pesty joka ikinen ilta siitä lähtien kun eka hammas tuli, mutta taistelua sekin on edelleen.

Mulla on auttanut, että siirrän itseni henkisesti jonnekin miljoonan mailin päähän. Eli toimin kuin kone, rauhallisesti ja ilmeettömästi. Sujuu jo aika hyvin, harjoitusta kun on tullut.

Onneksi lapsi rakastaa pientä sisarustaan ja purkaa negatiivisuudet vain vanhempiinsa. En pystyisi olemaan tyyni, jos vahingoittaisi vauvaa.

 

[QUOTE="Papaija";28434590]Mulle sanottiin jo synnärillä, että tällä vauvalla näyttää olevan aika haastava luonne. (mistä sen siinä iässä muka näkee?)

No nyt ikää on tasan kaksi vuotta. Jätkällä on kaksi persoonaa, toinen on tavattoman auttavainen, naurava ja rakastava. Toinen, joka puskee päälle varsinkin väsyneenä, on ihan raivopää. Ei auta johdonmukaisuus - hampaat on pesty joka ikinen ilta siitä lähtien kun eka hammas tuli, mutta taistelua sekin on edelleen.

Mulla on auttanut, että siirrän itseni henkisesti jonnekin miljoonan mailin päähän. Eli toimin kuin kone, rauhallisesti ja ilmeettömästi. Sujuu jo aika hyvin, harjoitusta kun on tullut.

Onneksi lapsi rakastaa pientä sisarustaan ja purkaa negatiivisuudet vain vanhempiinsa. En pystyisi olemaan tyyni, jos vahingoittaisi vauvaa.[/QUOTE]

Tää kuulostaa aivan samalta kuin meillä tuo äsken kirjoittamani 2.5-vuotias! Hassua on, että joku vaikea juttu saattaa muuttua ihan yhtäkkiä ei-vaikeaksi, kuten juuri tuo hampaiden peseminen. Meillä se asia muuttui pari kuukautta sitten, kun oltiin vuosi taisteltu. Nyt hampaat pestään ilman kiukkua, enkä tosiaankaan tiedä mistä moinen muutos. Ehkä joillakin vain kestää asioiden oppiminen kauemmin ja jaksavat laittaa pidempään vastaan?

Sama juttu tuon väsymyksen (ja myös nälän) kanssa. Eli poika on sellainen, että unirytmistä ja rutiineista on pakko pitää kiinni, muuten helvetti irtoaa. Itse myös olen usein "itsestäni ulkona". Viimeksi tuo toimi marketissa, kun poika sai järkyttävän raivarin, koska en ostanut hälle palapeliä. Ei haitannut säälivät ja mulkoilevat katseet ja pojan rääkyminen ollenkaan, koska olin ihan muissa maailmoissa.

 

Meillä yksi lapsista aloitti uhman 1,5v. On temperamenttinen, kovaääninen ja jaksaa riidellä pitkään. Rutiinit eli ruoka-ajat ja nukkumiset on tärkeitä. Samoin rajat eli mieluiten asiat tehdään samallla tavalla ilman epäröintiä. Jos on mahdollista, anna kaksi vaihtoehtoa (ei enempää) hatuista, istumapaikoista ja mistä nyt ikinä voi riitaa tulla. Helpottaa lasta, kun saa edes joskus tehdä päätöksiä. Ja muista kehua, kun asiat sujuu. Silti riitaa ei voi aina välttää.

 

Aloittaja tässä; oletteko te vahvatahtoisten uhmailijoiden äidit olleet koskaan tosi uupuneita siihen uhmaan? Koska minä olen oikeasti aivan poikki; kun olen saanut pienemmän päiväunille, en halua puhua kenenkään kanssa, en kestä mitään muutakaan vuorovaikutusta, haluan vaan olla hetken aivan yksin aivan rauhassa ja kerätä voimia siihen, kun tuo pieni termiitti taas tunnin päästä rääkäisee ja sama rumba alkaa alusta. Olen alkanut itsekin huutaa lapselle, enkä jaksaisi enää yhtään edes neuvotella mistään, kun tuntuu että helpommalla pääsen, kun vaan teen asiat ja jos lapsi tappelee vastaan niin sitten tappelee - paremmin oma hermo kestää sen, kuin sen että annan lapsen ensin valita, jolloin lapsi kuitenkin alkaa riehumaan, koska ei osaa päättää.

Toivottavasti tällä luonteella varustettu lapsi (neuvolassa meillekin sanottiin, että ollaan saatu voimakastahtoinen yksilö) joskus rauhoittuu, monta vuotta yhteistä elämää edessä kuitenkin..

 

Meillä alkoi tytöllä viikko 2v täyttämisen jälkeen uhma ja jatkuu edelleen (puoli vuotta kulunut) sykleissä on pahempia ja helpompia viikkoja ja päiviäkin, mutta vaikeammaksi vain menee. On siis tottelematon, ei muka kuule kun jotain pyydetään/käsketään oli kyse sitten siitä että pitäisi tulla pukemaan tai muuten luokse, syödä nätisti sotkematta (on oikein velmu ilme naamalla kun tahallaan kaataa maidot syliin jne) tai jos vaikka pitäisi julkisilla paikoilla pysyä lähellä jnejne. Kyllä monesti ärsyttää ihan suunnattomasti kun ei reagoi mihinkään äänensävyyn tai voimakkuuteen mitenkään, ja monet kerrat on painellut nappejani todellakin äärirajoille saakka että on käynyt mielessä kaikenlaista, mutta yritän vaan laskea kymmeneen ja kestää. Mä siis satuin vielä tulemaan raskaaksi tuolloin 2v synttäreiden tienoilla eikä näistä väsymyksistä ole kyllä ollut ainakaan apua asian kestämisessä. Ja kyse ei todellakaan ole siitä ettenkö olisi alusta saakka pitänyt selviä rajoja ja tehnyt lapselle selväksi, että aikuista pitää totella, ihan tietoisesti koittaa venyttää näitä rajoja. Onneksi on kiltistikin välillä, non stoppina jos tätä olisi olisin ihan loppu ja täynnä ollut jo aikaa sitten!

 

Niin ja meillä on kanssa monesti auttanut tuo kaksi vaihtoehtoa (jos puet nyt nätisti, pääset pihalle, jos et niin et pääse tmv) ja sitten lasken kolmeen. Jos ei vieläkään tottele niin toteutan "uhkauksen". Meillä ei jäähypenkki toiminut koska ei pysynyt siinä paikallaan ollenkaan ja huusi kuin syötävä vaan jne. Välillä taas huvikseenkin piti päästä jäähylle kun istuminen kivempaa kuin siivous tai syöminen tmv. Kokeiltiin useampi viikko tuota, mutta ei siitä mitään tullut.

 

vieläkö ois kokemuksia?

 

Kyllä meillä toi syntymästään voimakastahtoinen, vauvana koliikki- ja vähäuninen vasta yli 2-vuotiaana koko yön nukkunut pakkaus yhä yli nelivuotiaana aika reippaasti uhmaa. Nyt tuo pienempi sisarus on liittynyt uhmaikäisiin vuoden ja kahden kuukauden iässä, mutta sen uhma enemmänkin naurattaa, kyn on niin pieni ja suloinen. Isompi onneks enää harvemmin hakkaa päätä lattiaan ja oksentelee pitkin kämppää uhmakohtauksen aikana.

 

[QUOTE="aloittaja";28434962]Aloittaja tässä; oletteko te vahvatahtoisten uhmailijoiden äidit olleet koskaan tosi uupuneita siihen uhmaan? Koska minä olen oikeasti aivan poikki; kun olen saanut pienemmän päiväunille, en halua puhua kenenkään kanssa, en kestä mitään muutakaan vuorovaikutusta, haluan vaan olla hetken aivan yksin aivan rauhassa ja kerätä voimia siihen, kun tuo pieni termiitti taas tunnin päästä rääkäisee ja sama rumba alkaa alusta. Olen alkanut itsekin huutaa lapselle, enkä jaksaisi enää yhtään edes neuvotella mistään, kun tuntuu että helpommalla pääsen, kun vaan teen asiat ja jos lapsi tappelee vastaan niin sitten tappelee - paremmin oma hermo kestää sen, kuin sen että annan lapsen ensin valita, jolloin lapsi kuitenkin alkaa riehumaan, koska ei osaa päättää.

Toivottavasti tällä luonteella varustettu lapsi (neuvolassa meillekin sanottiin, että ollaan saatu voimakastahtoinen yksilö) joskus rauhoittuu, monta vuotta yhteistä elämää edessä kuitenkin..[/QUOTE]

Oon ollut väsynyt ja uupunut, mutta silloin tulee mies tai mummolat apuun. Eli silloin tällöin päivä ihan täysin omaa aikaa, jolloin nukun ja "kuuntelen hiljaisuutta" (tai teen ihan mitä sattuu huvittamaan). Ilman noita täysin omia tunteja lähtis varmaan järki. Jotenkin mulla eniten on ottaa päähän se huonoina päivinä liki jatkuva huutaminen ja parkuminen. Yksin ollessa on ihanaa, kun on ihan hiljaista.

 

Olen ollut väsynyt ja tunnistan tuon, että kaipaa hiljaisuutta ja sellaista omaa aikaa, kun ei tarvitse ajatella. Meillä uhmaa kesti tuonne 5 vuoteen asti, joten pakko asioita on opittava hoitamaan muutoin kuin pakottamalla. Onneksi toisinaan oli rauhallisempiakin jaksoja ja pahimpien uhma-aikojen välissä näkyi ihan fiksu kaveri Nyt samainen lapsi on jo koululainen, mutta yhä vielä koko perhe tietää, koska on huono päivä (tai viikko/kuukausi). Ei se temperamentti mihinkään häviä. Siksikin sen kanssa on pakko oppia elämään molemmin puolin. Auttaa lasta kestämään pettymyksiä ja käsittelemään oloaan ilman, että kaikkien muiden elämä pysähtyy. Ja äitinä ainakin itse olen joutunut opettelemaan metelin ja riitelynsietoa, ettei oma päivä mene pilalle jonkun kurjan aamun takia, jonka lapsi itse unohtaa hetkessä.

 

On aivan hirveä uhma. Aivan kamala