vierailija
Pitkä parisuhteeni päättyi puoli vuotta sitten, kun miehen puolelta rakkaus loppui. Meillä oli aina hauskaa yhdessä, luottamusta riitti, riitoja ei ollut ja olimme toistemme parhaat ystävät. Miehen eroajatus tuli yllätyksenä, ja romahdin täysin. Olisin tuon miehen kanssa elänyt elämäni loppuun asti. Mies on kiltti, rauhallinen, luotettava ja aivan ihana. Olemme vieläkin hyviä ystäviä ja pidämme yhteyttä ahkeraan. Kumpikaan ei ole alkanut miettiä uutta suhdetta, vaan yritämme toipua tahoillamme. Mutta nyt ei ole miestä, ei rakkautta. Ikää minulla on 37 v. eikä ajatus uuden suhteen aloittamisesta jaksa kiinnostaa. En edes ymmärrä, miten voisin löytää toisen yhtä sopivan tässä iässä. Olo on usein muutenkin masentunut, mutta pystyn käymään sentään työssä ja näen välillä ystäviäni. Harrastuksia yritän pitää yllä, mutta välillä nekin unohtuvat enkä saa niistä samaa iloa mitä ennen. Lapsuuteni oli rankka ja olin toivonut saavani aikuisena oman perheen, jossa rakkautta riittäisi. No, nythän sitä perhettä ei tule, kun tiedän etten toivu tästä nopeasti enkä kuitenkaan pystyisi perustamaan perhettä miehen kanssa, jota en tunne kunnolla. Olen aina jaksanut eteenpäin sillä ajatuksella, että kyllä ne asiat järjestyvät, kun jaksaa yrittää. Mutta nyt tuntuu ensi kertaa oikeasti siltä, että asiat eivät järjesty, vaikka elämän varrella on murheita riittänyt. En tiedä, miten kestän ajatuksen miehen menetyksestä eikä se lapsiperhe-haaveen tuhoutuminenkaan kauheasti ylennä mieltä. Läheistä perhettä minulla ei ole, joten lohtua ja halauksia, joita joskus kaipaan kovasti, ei tule. Miksi pitäisi jaksaa, kun toivoa ei tunnu olevan. Pelkään, että en enää jaksa, ja tulevaisuus pelottaa.
älä tee mitään peruuttamatonta!