Onko syntyneen lapsen menettäminen kovin suru elämässä?

En todellakaan halua vähätellä kenenkään kipua, mutta onhan se nyt ihan eri asia menettää äiti (tai isä) kun on vielä lapsi verrattuna siihen, että vanhempi menehtyy kun olet jo aikuinen ja omillasi.

 

Ja tässä ketjussa on verrattu ihmisten menettämisen surua. Oma kuvionsa olisi vertailla, onko lapsen kuolema pahin vastoinkäyminen. Siitä veikkaisin että esim. joillekin oma skitsofreniaan sairastuminen nuorena voi tuoda suurempaa psyykkistä kipua, kuin lapsen kuolema terveelle vanhemmalle.

Mutta taitaa olla liian repivä aihe, pahoittelut jos jotakuta tää repiminen loukkaa. Halusin vaan oikoa tuota niin usein sanottua lausetta.

 

Joo, kun on oikeesti menettänyt rakkaita ihmisiä niin ei tuu mieleen rueta vertailee, et kumpikos se nyt tuntu pahemmalta.

 

Joo mutta mua tuo lause on häirinnyt aina koska se sisällyttää kaikkien ihmisten kokemat surut. Tuo lauseen pitäisi pitää siis paikkansa 99-100 %:lla ihmisistä ja menetyksistä.

Onko sinulla itselläsi lapsia? Onko sinulla ollut normaali suhde omiin vanhempiisi?

 

[QUOTE="huhhuh";29279824]Joo, kun on oikeesti menettänyt rakkaita ihmisiä niin ei tuu mieleen rueta vertailee, et kumpikos se nyt tuntu pahemmalta.[/QUOTE]

Eihän niitä voikaan verrata.

 

itse olen menettänyt äitini 12 vuotiaana. tottahan se oli kova isku. mutta siltikin uskallan sanoa, että se oman lapsen menettäminen olis se kaikkein kovin isku

 

[QUOTE="huhhuh";29279824]Joo, kun on oikeesti menettänyt rakkaita ihmisiä niin ei tuu mieleen rueta vertailee, et kumpikos se nyt tuntu pahemmalta.[/QUOTE]

Niinpä...

 

Ja tässä ketjussa on verrattu ihmisten menettämisen surua. Oma kuvionsa olisi vertailla, onko lapsen kuolema pahin vastoinkäyminen. Siitä veikkaisin että esim. joillekin oma skitsofreniaan sairastuminen nuorena voi tuoda suurempaa psyykkistä kipua, kuin lapsen kuolema terveelle vanhemmalle.

Mutta taitaa olla liian repivä aihe, pahoittelut jos jotakuta tää repiminen loukkaa. Halusin vaan oikoa tuota niin usein sanottua lausetta.

Voithan sinä spekuloida vaikka maailman tappiin asti, sanon vieläkin, ei niitä voi verrata.

Kyllä pahoitit mieleni. Hyvän ystäväni teinipoika menehtyi liikenneonnettomuudessa ja sen jälkeen en ole töissä käynyt. Nyt ei enää tarvikaan, sain eläkkeen.

 

No, jokaisen suru on oma suru, ja jokaisella on oikeus kokea se niin pahana/mitäänsanomattomana kuin itsestä oikealta tuntuu... Mutta onhan se toki elämän normaalia kiertokulkua, että omat vanhemmat joskus hautaan tulee saattamaan, ja siinä mielessä siihen on jollain tapaa alusta asti valmistautunut... mutta omaa lasta ei kenenkään "kuuluisi" saattaa hautaan, ja se siitä ehkä juuri tekee niin pahan tuntuisen ajatuksenakin.

 

Onko sinulla itselläsi lapsia? Onko sinulla ollut normaali suhde omiin vanhempiisi?

On lapsia, ovat läheisiä ja hyvin tärkeitä. Isäni oli etäinen, äitini on erittäin läheinen ja tärkeä.

Mua tuo lause vaan vaivaa. Ihan kuin olisin kylmä tai huono äiti kun sanon, että mulle olisi ollut oman äidin menetys lapsuudessa kamalampaa kuin oman lapsen menetys nykyään, siis se olisi saanut kovempaa tuhoa aikaan. Mutta ei noin ilmeisesti saa sanoa missään.

 

[QUOTE="viera";29279814]En todellakaan halua vähätellä kenenkään kipua, mutta onhan se nyt ihan eri asia menettää äiti (tai isä) kun on vielä lapsi verrattuna siihen, että vanhempi menehtyy kun olet jo aikuinen ja omillasi.[/QUOTE]

Joku tajusi pointtini.

 

On lapsia, ovat läheisiä ja hyvin tärkeitä. Isäni oli etäinen, äitini on erittäin läheinen ja tärkeä.

Mua tuo lause vaan vaivaa. Ihan kuin olisin kylmä tai huono äiti kun sanon, että mulle olisi ollut oman äidin menetys lapsuudessa kamalampaa kuin oman lapsen menetys nykyään, siis se olisi saanut kovempaa tuhoa aikaan. Mutta ei noin ilmeisesti saa sanoa missään.

Ethän voi tuota tietää, kun se ei ole tapahtunut. Jossittelua.

 

Ethän voi tuota tietää, kun se ei ole tapahtunut. Jossittelua.

Aivan. Kuin myös tuo mun esilletuomani, joka paikassa puhuttu lause...

 

Aivan. Kuin myös tuo mun esilletuomani, joka paikassa puhuttu lause...

Aivan. Varmaan ne puhuu, jotka sen ovat kokeneet.

 

On lapsia, ovat läheisiä ja hyvin tärkeitä. Isäni oli etäinen, äitini on erittäin läheinen ja tärkeä.

Mua tuo lause vaan vaivaa. Ihan kuin olisin kylmä tai huono äiti kun sanon, että mulle olisi ollut oman äidin menetys lapsuudessa kamalampaa kuin oman lapsen menetys nykyään, siis se olisi saanut kovempaa tuhoa aikaan. Mutta ei noin ilmeisesti saa sanoa missään.

Tavallaan ymmärrän jos haet takaa sitä että olit silloin lapsi. Lapsen hätä ja suru siitä että oma äiti ja ensisijainen hoitaja on poissa, on aivan kamala. Mutta olen satavarma että jos menettäisit lapsesi, elämästäsi lähtisi pohja. Kun varmasti olet vuosien myötä kasvattanut ja rakastanut lastasi valmistaaksesi hänet tulevaisuuteen ja antanut hänelle kaiken mitä olet vain pystynyt. Se olisi tragedioista pahin ja traumaattisin.

 

Mua tuo lause vaan vaivaa. Ihan kuin olisin kylmä tai huono äiti kun sanon, että mulle olisi ollut oman äidin menetys lapsuudessa kamalampaa kuin oman lapsen menetys nykyään, siis se olisi saanut kovempaa tuhoa aikaan. Mutta ei noin ilmeisesti saa sanoa missään.

En tiedä missä noin ei saisi sanoa. Erittäin harvalle tuo vertailu on mitenkään hyödyllistä tai järkevää eli oikeastaan vain siinä tapaukseessa se voisi jollain tavalla olla järjevä tai ajankohtainen, jos on menettänyt lapsena vanhempansa ja aikuisena lapsensa. Yhtäkään sellaista ihmistä ei nyt tule mieleen enkä kyllä näkisi esim. sellaisen kokeneen ystävän surun kokemusten ruotimista keskustelupalstalla mitenkään hyödyllisenä.
Tuo tyhjänpäiväinen asioiden arvottaminen ja/tai ruotiminen toki saisi painua... , mutta en ymmärrä miksi sitten itse halusit nostaa tuon vertailun palstalle.

 

Mulle mun lapsen kuolema on ollut elämäni järkyttävin ja traumatisoivin tapahtuma ja se on jättnyt jälkensä. En osaa sanoa mikä olisi vielä kauheampaa koska en ole kokenut mitään lapsen kuolemaa kamalampaa asiaa ja toivottavasti en tule ikinä kokemaankaan.

Nää asiat on semmoisia että ei voi tietää miten reagoi kun jokin asia tapahtuu omalle kohdalle ja miten se muuttaa tapatumien kauheusluokitusta omassa päässään.

 

En tiedä missä noin ei saisi sanoa. Erittäin harvalle tuo vertailu on mitenkään hyödyllistä tai järkevää eli oikeastaan vain siinä tapaukseessa se voisi jollain tavalla olla järjevä tai ajankohtainen, jos on menettänyt lapsena vanhempansa ja aikuisena lapsensa. Yhtäkään sellaista ihmistä ei nyt tule mieleen enkä kyllä näkisi esim. sellaisen kokeneen ystävän surun kokemusten ruotimista keskustelupalstalla mitenkään hyödyllisenä.
Tuo tyhjänpäiväinen asioiden arvottaminen ja/tai ruotiminen toki saisi painua... , mutta en ymmärrä miksi sitten itse halusit nostaa tuon vertailun palstalle.

Hyvin kirjoitit. Se miksi halusin tuon lauseen ottaa esille on se, että se on niin vahva, monissa keskusteluissa esilletuotu mutta se mua on aina häirinnyt, koska se ei aina pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Mä voisin heittää mun läheisten elämistä vaikka kuinka tuhoisia suruja ja tuhoisia tragedioita jotka ovat vaikuttaneet elämään pahemmin, kuin lapsen kuolema joillekin toiselle tutuilleni.

Ehkä tässä pitäisi puhua myös erilaisten kärsimysten vaikutuksesta myöhempään elämään.

 

Hyvin kirjoitit. Se miksi halusin tuon lauseen ottaa esille on se, että se on niin vahva, monissa keskusteluissa esilletuotu mutta se mua on aina häirinnyt, koska se ei aina pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Mä voisin heittää mun läheisten elämistä vaikka kuinka tuhoisia suruja ja tuhoisia tragedioita jotka ovat vaikuttaneet elämään pahemmin, kuin lapsen kuolema joillekin toiselle tutuilleni.

Ehkä tässä pitäisi puhua myös erilaisten kärsimysten vaikutuksesta myöhempään elämään.

Ei minusta noin saa sanoa. Kyllä ihmiselämän menetys on aina pahempi kohtalo kuin vaikka sairastuminen, työpaikan menetys jne. Niistä voi ja hyvin usein selviää, mutta oman läheisen kuolema on lopullisuudessaan kaikkein lohduttominta. Ei kannata edes verrata mihinkään muuhun, ihan oikeasti. :/

 

Mun äiti kuoli, kun olin 12, ja siihen saakka kunnes sain omia lapsia, ajattelin aina, että mikään ei ole kamalampaa kuin äidin kuolema. Nyt, tällä hetkellä, omien lasten tai miehen kuolema olisi kyllä molemmat pahempia kuin äidin kuolema. Tai ainakin nyt tuntuu siltä.

 

Kyllä omalle kohdalle ajateltuna olisi lapseni menettäminen kauheinta, koska se on minun vastuu pitää hänet turvassa ja kaikista ihmisistä eniten lapseni tuntuu eniten osalta minua. Vaikea selittää tätä, mutta se olisi vähän niin kuin päänsä tai kädet ja jalat menettäisi.

 

Ei minusta noin saa sanoa. Kyllä ihmiselämän menetys on aina pahempi kohtalo kuin vaikka sairastuminen, työpaikan menetys jne. Niistä voi ja hyvin usein selviää, mutta oman läheisen kuolema on lopullisuudessaan kaikkein lohduttominta. Ei kannata edes verrata mihinkään muuhun, ihan oikeasti. :/

Niin, sulle.
Oletko seurannut koskaan läheltä esim. skitsofreniaa vuosia sairastaneen tuskaa ja sairaalakierrettä?

 

Niin, sulle.
Oletko seurannut koskaan läheltä esim. skitsofreniaa vuosia sairastaneen tuskaa ja sairaalakierrettä?

Itse asiassa olen, ja olen siitä monesti täällä palstallakin kertonut. Elämä on voittanut heilläkin ja jos tiedät ko. sairaudesta mitään, et edes vertaa kuolemaa ja skitsofreniaan sairastumista keskenään. Tuo on hyvin loukkaavaa.

 

Hyvin kirjoitit. Se miksi halusin tuon lauseen ottaa esille on se, että se on niin vahva, monissa keskusteluissa esilletuotu mutta se mua on aina häirinnyt, koska se ei aina pidä kaikkien kohdalla paikkaansa. Mä voisin heittää mun läheisten elämistä vaikka kuinka tuhoisia suruja ja tuhoisia tragedioita jotka ovat vaikuttaneet elämään pahemmin, kuin lapsen kuolema joillekin toiselle tutuilleni.

Ehkä tässä pitäisi puhua myös erilaisten kärsimysten vaikutuksesta myöhempään elämään.

Mitä sinä et nyt käsitä? Jokainen ihminen kokee menetykset eri tavalla. Ei ole yhtä mittaria kaikille. Aina löytyy jokaisesta asiasta se poikkeus, jolle ko. asia on jopa vähämerkityksellinen. Kai sinä nyt sen ymmärrät?

Lapsen menetys on pahin asia, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Pitää paikkansa, paitsi sen poikkeuksen kohdalla.

Pitääkö tätä vielä kauankin jatkaa?

 

Tavallaan ymmärrän jos haet takaa sitä että olit silloin lapsi. Lapsen hätä ja suru siitä että oma äiti ja ensisijainen hoitaja on poissa, on aivan kamala. Mutta olen satavarma että jos menettäisit lapsesi, elämästäsi lähtisi pohja. Kun varmasti olet vuosien myötä kasvattanut ja rakastanut lastasi valmistaaksesi hänet tulevaisuuteen ja antanut hänelle kaiken mitä olet vain pystynyt. Se olisi tragedioista pahin ja traumaattisin.

Minun elämältäni katosi pohja kun äitini tappoi itsensä. Osa minusta kuoli hänen mukaan. Olin lapsi.