Onko täällä äitejä jotka aiotte olla kotona ainakin siihen asti kun nuorin menee eskariin/kouluun? Mitä olette

En ihan ymmärrä näitä kommentteja, joissa päiväkodit nähdään "kamalina laitoksina". Oma äitini oli miltei 10 vuotta kotona ja minä kärsin siitä - siis ihan oikeasti. Vaikka kotona kanssani oli 2 sisarusta ja kävimme kerhossa, niin kaipasin ihan hirveästi päästä päiväkotiin Harmitti, kun kaverit olivat päiväkodissa ja me "vain" kotona. Ja kun eskari vihdoin koitti, avautui taivas! Ja koulusta tykkäsin aivan mahdottomasti. Opiskelinkin sitten ahkeraan, valmistuin yliopistosta reippaasti silloisella yli 200 opintoviikolla ja oman alan työt aloitin jo hyvissä ajoin ennen valmistumista. Maisterin paperit sain 25-vuotiaana. Sen jälkeen olen tietoisesti tehnyt uraa, joka on ihan mukavassa nousukiidossa.

Itse en edes kehtaisi jäädä kotia vuosikausiksi, koska koen yhteiskunnan panostaneen niin paljon verorahaa koulutukseeni ja tekee sitä parhaillaankin nyt viimeistellessäni väitöskirjaa. Miten siis kehtaisin kaiken tämän jälkeen jäädä kotiin vuosikausiksi, kun olen ensin saanut "ilmaiseksi"? Käyn mielelläni nyt töissä ja maksan takaisin sitä, minkä olen yhteiskunnalta saanut. Ja mainittakoon vielä äidistäni sen verran - mitä hän saikaan "palkinnoksi" tästä 10 vuoden kotonaolemisesta ja lapsuutemme "pelastamisesta laitokselta"? Pitkäaikaistyöttömyyden ja hävyttömän pienen eläkkeen. Ei ketään työnantajaa enää kiinnostanut palkata häntä takaisin oman alan töihin ja muutoinkin työllistyminen oli vaikeaa pitkän kotona olemisen jäljiltä. Samoin muistan lapsuudesta senkin, että oli tosi tiukkaa aina, mutta äiti vain halusi olla kotona. Minua jatkuva rahapula ahdisti ja murehdin sitä yksinäni lapsena. En todellakaan aio seurata äitini esimerkkiä ja tuottaa lapsilleni vielä samaa tunnetta siitä, että on ainainen rahapula, kun on joku ihme pakkomielle olla kotona. Ja vielä kun me lapset ei edes viihdytty kotona....

Olkaa kotona niin kauan kuin haluatte, mutta älkää tulko valittamaan, jos ette enää kelpaa työmarkkinoille pitkän kotona olemisen jälkeen. Pakko myöntää, että nyt esimiesasemassa olevana koen myös kovin kummalisena sen, että jotkut yrittävät työhaastatteluissa vedota jonkinlaisena meriittinä tähän pitkään kotiäititaustaan, vaikka sillä ei mitään tekemistä ole työssä tarvittavan osaamisen kanssa.

 

En ihan ymmärrä näitä kommentteja, joissa päiväkodit nähdään "kamalina laitoksina". Oma äitini oli miltei 10 vuotta kotona ja minä kärsin siitä - siis ihan oikeasti. Vaikka kotona kanssani oli 2 sisarusta ja kävimme kerhossa, niin kaipasin ihan hirveästi päästä päiväkotiin Harmitti, kun kaverit olivat päiväkodissa ja me "vain" kotona. Ja kun eskari vihdoin koitti, avautui taivas! Ja koulusta tykkäsin aivan mahdottomasti. Opiskelinkin sitten ahkeraan, valmistuin yliopistosta reippaasti silloisella yli 200 opintoviikolla ja oman alan työt aloitin jo hyvissä ajoin ennen valmistumista. Maisterin paperit sain 25-vuotiaana. Sen jälkeen olen tietoisesti tehnyt uraa, joka on ihan mukavassa nousukiidossa.

Itse en edes kehtaisi jäädä kotia vuosikausiksi, koska koen yhteiskunnan panostaneen niin paljon verorahaa koulutukseeni ja tekee sitä parhaillaankin nyt viimeistellessäni väitöskirjaa. Miten siis kehtaisin kaiken tämän jälkeen jäädä kotiin vuosikausiksi, kun olen ensin saanut "ilmaiseksi"? Käyn mielelläni nyt töissä ja maksan takaisin sitä, minkä olen yhteiskunnalta saanut. Ja mainittakoon vielä äidistäni sen verran - mitä hän saikaan "palkinnoksi" tästä 10 vuoden kotonaolemisesta ja lapsuutemme "pelastamisesta laitokselta"? Pitkäaikaistyöttömyyden ja hävyttömän pienen eläkkeen. Ei ketään työnantajaa enää kiinnostanut palkata häntä takaisin oman alan töihin ja muutoinkin työllistyminen oli vaikeaa pitkän kotona olemisen jäljiltä. Samoin muistan lapsuudesta senkin, että oli tosi tiukkaa aina, mutta äiti vain halusi olla kotona. Minua jatkuva rahapula ahdisti ja murehdin sitä yksinäni lapsena. En todellakaan aio seurata äitini esimerkkiä ja tuottaa lapsilleni vielä samaa tunnetta siitä, että on ainainen rahapula, kun on joku ihme pakkomielle olla kotona. Ja vielä kun me lapset ei edes viihdytty kotona....

Olkaa kotona niin kauan kuin haluatte, mutta älkää tulko valittamaan, jos ette enää kelpaa työmarkkinoille pitkän kotona olemisen jälkeen. Pakko myöntää, että nyt esimiesasemassa olevana koen myös kovin kummalisena sen, että jotkut yrittävät työhaastatteluissa vedota jonkinlaisena meriittinä tähän pitkään kotiäititaustaan, vaikka sillä ei mitään tekemistä ole työssä tarvittavan osaamisen kanssa.

Tuo sun tarina oli vain yksi muiden joukossa. Tarinoita on yhtä paljon kuin ihmisiä. Mua hoidettiin kotona ja ihan hyvä ihminen minusta tuli. Töissä olen ja asuntovelkaamme lyhennän. Lapsi on hoidossa. Silti olisin voinut tehdä senkin valinnan, että olisin hoitanut häntä kotona ja se olis ollut myös todella hyvä valinta. Mutta meille nyt sopi näin, enkä ala sitä enempiä selittelemään. Tässä nyt muutamat yrittää vaan vääntää jotain vastakkainasettelua kotona hoidon ja päivähoidon / kotiäitiyden ja työssäkäymisen välille. Ei sellaista ole, elämä ei ole noin mustavalkoista.

 

Miksi siis ei olisi hyväksyttävää elää toisen rahoilla jos asiasta on yhdessä sovittu...? Jättäisitkö puolison joka sairastuu tai vaikkapa invalidisoituu onnettomuudessa työkyvyttömäksi siksi, että et suostu elättämään muita? Entä lapset? Miksi lapsia saa elättää? Miksei ihmisillä saisi olla vapautta tehdä omalla elämällään just niin kuin itse haluavat?

Se on ihan eri asia jos joku ei kykene (esimerkiksi sairauden takia töihin) kun se ettei vaan huvita tehdä työtä elantonsa eteen. Toki itse kukin saa tehdä mitä huvittaa omalle elämällä mutta silti vieroksun tuollaista elämäntyyliä missä vaan omaa laiskuuttaan sitten kulutetaan läheisten ja veronmaksajien rahoja.

Sen lisäksi pidän itsestäni sen verran paljon etten suostu ottamaan sellaista riskiä että syrjäytyisin työmarkkinoilta. Enkä edes voi lasten takia, kestää vielä aikaansa ennen kun ovat kykeneväisiä itse elättämään itsensä ja minulla on velvollisuus äitinä huolehtia heidän elatustarpeista. Jos olisin sinkku ilman lapsia niin voisin ehkä elää vähän huolettomammin.

 

Huomenta. Mulle tuli aamulla herätessä mieleen yksi juttu "Itsenäisen" ajatuksista. Että minulla, kolme vuotta kotona "laiskotelleena ja yhteiskunnan tuilla (lapsilisillä)" ei ole töihin palatessa minkäänlaista markkina-arvoa, koska työnantaja ei katso hyvällä moista lusmuilua.

Asialla on myös kääntöpuoli, kuten asioilla yleensä on.

Muistan jo pohjoisen pääkaupungissa, aikana ennen lapsia siis, ja saman alan töitä tehdessä, mitä nyt esikonkin syntyessä...parissa työpaikassa oltiin valitsemassa työllistetyistä mahdollisia sijaisia meille, muistan kaksi kertaa pomon sanoneen että "x on hyvä työntekijä, nuori ja reipas, mutta hällä on pieniä lapsia, tulee sairaspoissaoloja, häntä ei voi ottaa". Ja tilalle otettiin iäkäs ihminen

Ja muutaman kerran täällä etelämmässä sama homma. Tilalle otettiin kerran esim. sinkkumies, jolla olikin perjantaisin kiire viikonlopun viettoon ja maanantaisin ei jaksanut herätä töihin.

Joten, voihan se olla, että myös asialla olisi se plussapuoli, nyt lastenkerhoillessa ja muuten viettäessä aktiivista eloa, nuorimman kuitenkin ollesa eskari-ikäinen, katsottaisiin positiivisena asiana sitä, että "sen nuorimmainen ei ole enää taapero vaan koululainen, ehkäpä sairaspoissaoloja ei tule niin paljoa"

Mulla ei ole hätäpäivää, koska olen aika varma, että se soppakauha odottaa siellä vielä. Ainakin työkaverit on sanoneet että homma kiristyy, töä on ja tulosta pitää tehdä, ihmiset vain väsyy, koska paine on kova....

Iloa aamuun, kotiäideille ja työssäkäyville:flower:

 

Näissä asioissa on kyse aina myös syvemmällä olevista arvoista. Mitä pitää tärkeänä? Mitä tärkeimpänä? Joku näkee tärkeän arvon lapsessa, joku työssä, joku siinä että on itsenäinen ja riippumaton jne. Ja näitäkään ei tarvitsisi laittaa vastakkain, mutta joskus elämässä pitää tehdä myös kompromisseja tai ainakin rukata jonkinlaista tärkeysjärjestystä.

Pikkasen suvatisevaisuutta kehiin ja ymmärrystä siihen, että voi olla erilaisia ratkaisuja. Mahtavaa, että Suomessa ON mahdollisuus erilaisiin ratkaisuihin!

 

Se on ihan eri asia jos joku ei kykene (esimerkiksi sairauden takia töihin) kun se ettei vaan huvita tehdä työtä elantonsa eteen. Toki itse kukin saa tehdä mitä huvittaa omalle elämällä mutta silti vieroksun tuollaista elämäntyyliä missä vaan omaa laiskuuttaan sitten kulutetaan läheisten ja veronmaksajien rahoja.

Ja nämäkö on nyt sitten ne vaihtoehdot? Kotona ollaan joko sairauden tai laiskuuden takia? Ihanan mustavalkoinen ajattelutapa..

Onko koskaan käynyt mielessä että joku ihan oikeasti haluaa olla lastensa kanssa? Viettää aikaa niiden kanssa.. Nähdä kehityksen virstanpylväitä ja seurata kasvua. Tapella niiden kanssa uhmat läpi ja oppia tuntemaan oma lapsensa sen sijaan että sysää ne tappelut(kin) vieraalle taholle.

Laiskuudeksiko kutsut? Että päivät hoidan lapsia kotona ja illat opiskelen.. Olkoon se sun mielestä sitten laiskuutta mutta kyllä pääset helpommalla kun aamulla kippaat lapset päiväkotiin ja meet töihin ja illalla ne haet. Mutta lapset sen sijaan ei pääse helpommalla, niille tuollaiset 8-10 tunnin työpäivät on aikas rankkoja. Ja mitä pienempi lapsi, sitä rankempia pitkät päivät.

Mutta kyllä, esikoinen täyttää kohta viisi ja olen laiskotellut pojan syntymästä asti täällä kotona. Tässä välissä olen saanut yhden lapsen lisää tänne kotiin ja yhden Taivaaseen. Ja toukokuussa syntyväksi odotan vielä yhtä. Ja kyllä, aion laiskotella kotona peräti kolmen lapsen kanssa, jos tämä nelosen odotus etenee ja päättyy toivotulla tavalla, vielä useamman vuoden.

Ja voi veljet tätä laiskottelun määrää, ihan nytkin haukotuttaa. Tosin yöllä valvoin kahteen asti koulutehtävää tehden ja puoli viideltä kuopus päätti ettei halua nukkua. Voi olla että haukotuttaa vähän siksikin. Päivä menee yyberlaiskotellessa täällä kotosalla lasten kanssa leikkien ja kotihommia tehden ja illaksi voisin lähteä taas kouluun. Enkä muuten nosta opintotukea vaikka täysipainoiseksi opiskeluksi tämä mun opiskelumuoto luetaankin..

*venyttelee ja haukottelee, nostaapa vielä jalatkin rahille ja ottaa hyvän asennon sohvalla*

Lapset rakentelee majaa sohvasta ja katselevat muumeja, toinen lauleskelee tyytyväisenä ja toinen vähän kaivelee majan rakentamisen ohessa nenäänsä. On tämä niin hirveetä kauheeta tuhlata elämästään vuosia tällaiseen eloon missä kenenkään ei tarvitse kiireen takia aamulla tapella päivävaatteita niskaan ja raahautua aamuruuhkaan väsyneitten lasten kanssa.

Ja tuntuupa tuo mieskin olevan tyytyväinen siihen että hän käy töissä ja minä hoidan lapset. Syksyisen työharjoitteluni ajan hän vuorostaan "laiskotteli" täällä kotona lasten kanssa ja jo ensimmäisten päivien jälkeen ihmetteli miten minä täällä kotona jaksan. Ja viiden viikon jälkeen oli iloinen päästessään töihin lepäämään.

Ja ihan ilman sarkasmia, koen kyllä olevani todella etuoikeutettu että pk-seudulla asuvana meillä on taloudellisesti mahdollisuus hoitaa lapset kotona. Ja kiitollinen olen siitä mahdollisuudesta joka päivä enkä aio sitä mahdollisuutta hukkaan heittää. Lapset ehtivät turtua jatkuvasti kiihtyvän koneiston pyörteisiin myöhemmälläkin iällä ja minä ehdin eläkettäni kartuttaa kotonaolovuosien jälkeen vielä monta vuosikymmentä.

 

Melko varmasti olen kotona vielä silloin kun nuorimmaiseni on täyttänyt kolme olosuhteiden pakosta.

 

Kyllähän minäkin lapsiani hoidan ja vietän valtaosan ajastani heidän kanssaan. Mutta sen lisäksi käyn työssä sen takia että lapset (ja minä) tarvitsemme myös ruokaa ja katto pään päälle. En vaan kehtaisi elää toisen rahoilla enkä halua lapsilleni antaa sellaista mallia että se olisi hyväksyttävää toimintaa.

Eri asia on jos opiskelee tai tekee jotain muuta järkevää oman elatuskyvyn parantamiseksi.

 

No, minun tapauksessani ei kenenkään rahoilla. Aion olla kotona siihen saakka, kun nuorin lähtee eskariin/kouluun. Tuloina on miehen palkkatulot työstä, lapsilisät ja lapsistani elatusmaksut. elämästäni.

Siis tarkoitit ilmeisesti, että miehesi rahoilla.

 

En ihan ymmärrä näitä kommentteja, joissa päiväkodit nähdään "kamalina laitoksina". Oma äitini oli miltei 10 vuotta kotona ja minä kärsin siitä - siis ihan oikeasti. Vaikka kotona kanssani oli 2 sisarusta ja kävimme kerhossa, niin kaipasin ihan hirveästi päästä päiväkotiin Harmitti, kun kaverit olivat päiväkodissa ja me "vain" kotona. Ja kun eskari vihdoin koitti, avautui taivas! Ja koulusta tykkäsin aivan mahdottomasti.

Koit asiat noin, koska et tarvinnut olla siellä päiväkodissa. Et tiennyt miltä joka-aamuinen aikaisin herääminen, ja mielialasta riippumaton kotoa lähtö olisi tuntunut. Et tiennyt miten paljon isossa ryhmässä oleminen aiheuttaa stressiä.

Ja eskariin meno oli ihana kokemus, koska sinua ei oltu kyllästetty päiväkotimaailmalla jo vuosikausia. Vauvasta asti hoidossa olleet eivät koe esikoulua enää niin upeana asiana. Tiedänhän sen aika tarkasti millaista kyllästymistä ryhmässä oleminen ja eskaritehtävät voivat kuusivuotiailla aiheuttaa.

 

En ihan ymmärrä näitä kommentteja, joissa päiväkodit nähdään "kamalina laitoksina". Oma äitini oli miltei 10 vuotta kotona ja minä kärsin siitä - siis ihan oikeasti. .

Muistan kyllä itsekin lapsuudesta, että näitä harvoja kotihoidossa olevia pidettiin vähän outoina ja he usein jäivät kyllä leikkien ulkopuolelle... vähän niin kuin työttömät jäävät aikuisten elämässä helposti syrjäytyneeksi. Toki ajat ovat voineet tuosta lähes parissakymmennessä vuodessa muuttua.

 

No mä haluaisin olla, en tiedä sitten onko mahdollisuus. Sen näkee sitten kun äitiysloma loppuu. Ajattelin kyllä opiskeluni suorittaa välissä loppuun mutta pyritään tekemään siten ettei tarvitsisi hoitoon laittaa.

 

Kyllähän minäkin lapsiani hoidan ja vietän valtaosan ajastani heidän kanssaan. Mutta sen lisäksi käyn työssä sen takia että lapset (ja minä) tarvitsemme myös ruokaa ja katto pään päälle. En vaan kehtaisi elää toisen rahoilla enkä halua lapsilleni antaa sellaista mallia että se olisi hyväksyttävää toimintaa.

Eri asia on jos opiskelee tai tekee jotain muuta järkevää oman elatuskyvyn parantamiseksi.

Vänkään edelleen vastaan, tai sitten olen vain tyhmä. Ymmärrän pointtisi lapsilisistä, ne ei sinun mukaasi kuuluisi minulle, kun en verojakaan maksa nyt kolmeen vuoteen. Mutta millä ihmeen periaatteella elän "toisen rahoilla". Jos meitä asuu tässä kaksi aikuista, niin eikö molempien pidä osallistua esim asumismenoihin ja/tai ruokakuluihin? Vai mitenkäkö? Maksan siis kyllä lainani, sähkön, netin, autonkulut, ym. Jos mies täällä asuu ja syö, onhan se reilua että haluaa maksaa osansa esim ruokakaupassa. En tajua tätä yhtälöä. Ja koko ajan olen säästänyt hiukan, lapset on aina päässeet entisessä elämässä esim kaksi kertaa vuodessa etelään, nyt mennään kerran vuodessa. Minä ja mieheni lomailtiin heidän kanssaan syyskuussa viikko etelässä, lasten isä vietti pileloman samaan aikaan toisssa kohteessa...nyt isä vie muksut keväällä reissuun ja minä ja mieheni mennään kahdestaan lomalle. En todellakaan tajua mikä ihmeen ongelma tässä on. Juuri tuli hoitolapsi hoitoon ja oma 4vuotiaani alkoi innoissaan touhuamaan...MINÄ nautin tästä, ja se hiivatin pannukakku kohoaa jo. Ja kahden vuoden päästä tähän aikaan laittelen ruokasalia ojennukseen lapsia varten. Aika aikansa kutakin, nyt on näin hyvä

 

Ja eskariin meno oli ihana kokemus, koska sinua ei oltu kyllästetty päiväkotimaailmalla jo vuosikausia. Vauvasta asti hoidossa olleet eivät koe esikoulua enää niin upeana asiana. Tiedänhän sen aika tarkasti millaista kyllästymistä ryhmässä oleminen ja eskaritehtävät voivat kuusivuotiailla aiheuttaa.

Höpön löpön. Meillä on valokuvia, joissa olen aivan intoa puhkuen aloittamassa esikoulua ja äitini on kertonut, kuinka tohkeissani ja innoissani olin, kun pääsi vihdoin esikouluun. Samoin oli muuten koulun alkaminen varsin odotettu tapahtuma, jota odotettiin kuin kuuta nousevaa... vaikka oli jo reilusti alle 3-vuotiaana aloitettu tarhahoito.

 

Jos meitä asuu tässä kaksi aikuista, niin eikö molempien pidä osallistua esim asumismenoihin ja/tai ruokakuluihin? Vai mitenkäkö? Maksan siis kyllä lainani, sähkön, netin, autonkulut, ym. Jos mies täällä asuu ja syö, onhan se reilua että haluaa maksaa osansa esim ruokakaupassa.

Juuri näin, kummankin on osallistuttava perheen menoihin. Jos sinulla on rahaa omasta takaa maksaa oman osuutesi perheen ja lasten kuluista niin mikäpä siinä. Mutta moni kotonaoleva elää puolison ja yhteiskunnan rahoilla eikä itse laita penniäkään likoon lasten ja oman elatuksen eteen.

 

Muistan kyllä itsekin lapsuudesta, että näitä harvoja kotihoidossa olevia pidettiin vähän outoina ja he usein jäivät kyllä leikkien ulkopuolelle... vähän niin kuin työttömät jäävät aikuisten elämässä helposti syrjäytyneeksi. Toki ajat ovat voineet tuosta lähes parissakymmennessä vuodessa muuttua.

Missähän DDR:ssä olet asunut Meillä päin ainakin löytyi tuossa joku aika sitten upea ympäristö kotona hoidetuille lapsille. Lähes kaikki taloyhtiön äidit hoitivat lapsia kotonaan ja lapset kävivät samassa kerhossa. Päivät lapset viettivät huolettomina mitä upeimmissa yhteisissä leikeissä.

 

[QUOTE="vieras";23143154]Ja taas kateelliset kirjoittelee, koska kaikkihan jäisivät kotiin hoitamaan lapsiaan[/QUOTE]

Eikähän se olisi loppujen lopuksi aika pieni osa kumminkin mikä jäisi kotiin hoitamaan niitä lapsia? Minä olen ollut kotiäitinä jo reippaan kolme vuotta ja aion toistaiseksi ollakkin, mutta tunnen monia naisia, jotka ovat menneet heti töihin kun ovat päässeet ja vielä jopa nauttivat siitä.

Onneksi meitä on monenlaisia niin maailma pyörii vaikka jotkut jäisivätkin kotiin "loisimaan"

 

Missähän DDR:ssä olet asunut Meillä päin ainakin löytyi tuossa joku aika sitten upea ympäristö kotona hoidetuille lapsille. Lähes kaikki taloyhtiön äidit hoitivat lapsia kotonaan ja lapset kävivät samassa kerhossa. Päivät lapset viettivät huolettomina mitä upeimmissa yhteisissä leikeissä.

Heh, ei sentään, vaan ihan normaalissa suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Ja yritin oikein muistella, mutta ei meillä kyllä kovin moni pihapiiristä kotona ollut. Voi toki olla, että muistikuvat ovat varsin yksipuolisia. Mutta me olimme hoidossa, samoin parhaat ystäväni talomme molemmin puolin, ja vastapäätä, mutta vähän matkan päässä olevan talon tyttö oli päivät kotona, ja hän jäi aina leikkiemme ulkopuolelle, eikä kukaan ikinä muistanut pyytää häntä mukaan mihinkään juttuihin tai juhliin.

 

Juuri näin, kummankin on osallistuttava perheen menoihin. Jos sinulla on rahaa omasta takaa maksaa oman osuutesi perheen ja lasten kuluista niin mikäpä siinä. Mutta moni kotonaoleva elää puolison ja yhteiskunnan rahoilla eikä itse laita penniäkään likoon lasten ja oman elatuksen eteen.

No NYT puhutaan samaa kieltä! Maksan ihan omasta takaa asuntolainani, sähkön ja muut isot kulut joka ikinen kuukausi! ITSE. Ja jos mies kuluttaa esim ruokaa tai ajaa autolla, eikö se ole selvää, että myös tankkaa autoa, tai käy ruokakaupassa.

 

ehkä olisin itse jäänyt kotiäidiksi nyt kotihoidontuen loppumisen jälkeen, jos se olisi mahdollista rahallisesti. ja suoraan sanottuna vielä kesällä mua ahdisti ihan valtavasti ajatuskin töihin palaamisesta mutta nyt oon vähitellen totutellut ajatukseen.
plus sattui käymään niin hyvä mäihä että sain vaihdettua työpaikkaa parempaan JA lapset saivat heti päiväkotipaikat paikasta jossa on vain 18 lasta! vähän jännitti että miten työmarkkinoilla suhtaudutaan kun olen ollut kotona viisi vuotta, onneksi oli "varalla" työpaikka odottamassa.

lapset itse (esikoinen täytti eilen 5v ja kuopus huhtikuussa 3v) odottavat päiväkotia kuin kuuta nousevaa, vaikka näiden kotivuosien aikana ovat käyneet erilaisissa kerhoissa säännöllisesti ja naapurustossa on paljon samanikäistä leikkiseuraa.

 

Meillä poika jo 10 v ja olen yhä kotona ja aion olla koko ala-asteen ajan. Taloudellinen tilanne hyvä, lapsi erityislapsi keskosuuden vuoksi, pärjää normikoulussa ja pärjäis varmaan iltapäivätkin kotona mutta haluan ainokaiseni hoitaa itse. Meillä toki maatila, mies muualla töissä mutta minä hoidan eläimet joten en ihan jouten ole kuitenkaan. Pellot on vuokralla.

 

Arvoista kun puhutaan niin minä taas haluan opettaa lapsilleni että kaiken työn arvoa ei voi rahassa mitata.

 

[QUOTE="Annika";23144779]Arvoista kun puhutaan niin minä taas haluan opettaa lapsilleni että kaiken työn arvoa ei voi rahassa mitata.[/QUOTE]

Näin on mutta raha tarvitaan jos on lapsia tähän maailmaan tehnyt. On vastuutonta elää toisten rahoilla varsinkin jos on lapsia.

 

Näin on mutta raha tarvitaan jos on lapsia tähän maailmaan tehnyt. On vastuutonta elää toisten rahoilla varsinkin jos on lapsia.

Mahtaako sulla olla itsellä lapsia kun tollasen kommentin heitit? Minä olen maksanut niin paljon veroja ja tulen kotiäitivuosien jälkeen maksamaankin, että otan mielihyvin vähän takaisinkin... Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa ja haluan kasvattaa heidät ihan itse.

 

[QUOTE="vieras";23144829]Mahtaako sulla olla itsellä lapsia kun tollasen kommentin heitit? Minä olen maksanut niin paljon veroja ja tulen kotiäitivuosien jälkeen maksamaankin, että otan mielihyvin vähän takaisinkin... Lapset ovat minulle tärkeintä maailmassa ja haluan kasvattaa heidät ihan itse.[/QUOTE]

Kyllä on lapsia ja osa teinejäkin. Sen takia tiedän että on tärkeää että vanhemmat pysyvät elatuskykyisinä. Enkä tosiaan halua kasvattaa heitä sellaiseen arvomaailmaan että on ihan hyväksyttävää olla elätti. Itse olen heidän isänsä kanssa heitä kasvattaneet ja päivähoidon henkilökunnan kanssa on upea yhteistyö.