Huli
Jukka35:lle...
Juttuasi lukiessa tulin minulle mieleen ihan minä itse.
Ei kyllähään ihan NOIN pahana, mutta kuitenkin...
Oli aika kun tuntui, että vaikka kuinka mieheni tekisi hommia, en ollut koskaan tyytyväinen. Tilanne paheni ja paheni, kunnessa lopulta minun piti itsekin pysähtyä miettimään miksi käyttäydyin niin. Enhän ollut enää itsekään tyytyväinen elämääni, paha olo oli koko ajan ja se piti johonkin purkaa.
Lopulta huomasin, että otin mallia suoraan lapsuudenkodistani. Oma äitini oli hyvin dominoiva ja käskytti isääni kovasti. Kaava oli tavallaan jäänyt päälle...
Ja kun suhdettamme kaiveli syvemmälle, niin huomasin myös, ettei meillä mennyt muutenkaan kovin hyvin. Ei seksiä eikä liiemmin kunnioitusta ja arvostusta toista kohtaan. Tajusin, että mitä enemmän käskytän miestäni ja mitä paremmin hän toiveitani toteuttaa, sitä enemmän minä vaan käskytän. Mieheni sanoikin, että tuntui kuin happi loppuisi kotoa, hänelle ei ollut enää tilaa.
Asiaa perusteellisesti mietittyäni tajusinkin, että kaipasin oikein sitä, että mieheni pistäisi stopin käyttäytymiselleni!!!! Minun piti katsoa peiliin ja rauhoittua vaatimuksineni ja huomata ne lukuisat työt mitä mieheni teki. Myös mieheni piti opetella seisomaan selkä suorassa ja puolustamaan itseään. Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta vieläkin hän harjoittelee sanomaan EI ja "iskemään nyrkkiä pöytään". Jos hän joskus sanoo topakasti minulle vastaan, huomaankin olevani tyytyväinen. Olen selvästi kaivannut itselleni rajoja!!! Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen tietämättäni kokeillut niitä mieheni rajoja. Kuinka pitkälle voin häntä ärsyttää ja simputtaa, ennenkuin tulee totaalinen stoppi.Nyt kun tiedän missä mennään, voin paljon paremmin.
Muuta en sinulle osaa sanoa neuvoksi, kuin pidä todellakin puolesi äläkä anna toisen ihmisen tallata sinua!!!!!
Avioliitossa tulisi mielestäni muutenkin ajatella mahdollisimman pitkälle niin, että tehdään hommat rinnakkain seisten, ei vastakkain eri puolilla "minä vastaan sinä".
Juttuasi lukiessa tulin minulle mieleen ihan minä itse.
Ei kyllähään ihan NOIN pahana, mutta kuitenkin...
Oli aika kun tuntui, että vaikka kuinka mieheni tekisi hommia, en ollut koskaan tyytyväinen. Tilanne paheni ja paheni, kunnessa lopulta minun piti itsekin pysähtyä miettimään miksi käyttäydyin niin. Enhän ollut enää itsekään tyytyväinen elämääni, paha olo oli koko ajan ja se piti johonkin purkaa.
Lopulta huomasin, että otin mallia suoraan lapsuudenkodistani. Oma äitini oli hyvin dominoiva ja käskytti isääni kovasti. Kaava oli tavallaan jäänyt päälle...
Ja kun suhdettamme kaiveli syvemmälle, niin huomasin myös, ettei meillä mennyt muutenkaan kovin hyvin. Ei seksiä eikä liiemmin kunnioitusta ja arvostusta toista kohtaan. Tajusin, että mitä enemmän käskytän miestäni ja mitä paremmin hän toiveitani toteuttaa, sitä enemmän minä vaan käskytän. Mieheni sanoikin, että tuntui kuin happi loppuisi kotoa, hänelle ei ollut enää tilaa.
Asiaa perusteellisesti mietittyäni tajusinkin, että kaipasin oikein sitä, että mieheni pistäisi stopin käyttäytymiselleni!!!! Minun piti katsoa peiliin ja rauhoittua vaatimuksineni ja huomata ne lukuisat työt mitä mieheni teki. Myös mieheni piti opetella seisomaan selkä suorassa ja puolustamaan itseään. Parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta vieläkin hän harjoittelee sanomaan EI ja "iskemään nyrkkiä pöytään". Jos hän joskus sanoo topakasti minulle vastaan, huomaankin olevani tyytyväinen. Olen selvästi kaivannut itselleni rajoja!!! Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen tietämättäni kokeillut niitä mieheni rajoja. Kuinka pitkälle voin häntä ärsyttää ja simputtaa, ennenkuin tulee totaalinen stoppi.Nyt kun tiedän missä mennään, voin paljon paremmin.
Muuta en sinulle osaa sanoa neuvoksi, kuin pidä todellakin puolesi äläkä anna toisen ihmisen tallata sinua!!!!!
Avioliitossa tulisi mielestäni muutenkin ajatella mahdollisimman pitkälle niin, että tehdään hommat rinnakkain seisten, ei vastakkain eri puolilla "minä vastaan sinä".
Ulppa
Heippa edellinen...
tutulta kuulosti tekstisi. Olen myös perheestä, jossa äiti eli vaimo oli aika dominoiva (ei nyt mikään "paha" mutta selkeästi se joka sanoi kaapin paikan lopulta) ja isäni oli hiljaisempi.
Käyttäydyn kuin äitini. Nalkutan, ärisen, huudan. Puran pahaa oloani mieheeni. Parisuhteessa olen selkeästi se joka päättää, ja mieheni on asettunut kiltisti lokeroonsa, ei sano vastaan. Ja sekös vaan yllyttää typerää käytöstäni. Mutta on kuin ei osaisi lopettaa. Sitä vaan ärsyttää ja ärsyttää, kattoo, missä se ukon raja kulkee. Ei ole vielä tullut.
tutulta kuulosti tekstisi. Olen myös perheestä, jossa äiti eli vaimo oli aika dominoiva (ei nyt mikään "paha" mutta selkeästi se joka sanoi kaapin paikan lopulta) ja isäni oli hiljaisempi.
Käyttäydyn kuin äitini. Nalkutan, ärisen, huudan. Puran pahaa oloani mieheeni. Parisuhteessa olen selkeästi se joka päättää, ja mieheni on asettunut kiltisti lokeroonsa, ei sano vastaan. Ja sekös vaan yllyttää typerää käytöstäni. Mutta on kuin ei osaisi lopettaa. Sitä vaan ärsyttää ja ärsyttää, kattoo, missä se ukon raja kulkee. Ei ole vielä tullut.
nainen
Oletkohan nyt noin ihana vaimosi mielestä. Todennäköisesti pitää sua rasittavana tossuna joka ei kunnolla sano mitä haluaa. Ei kai kukaan nyt oo niin tyhmä että kieltää miestä tekemästä kaikkea, jos se kerran tekee. (Ja teetkö tosiaan kaiken, vai oletko väsynyt ja sinusta tuntuu ettei vaimo tee mitään vaikka tekeekin). Sano mieluummin suoraan -ilman kiukuttelua, jota muuten purkauksesikin oli- että vaimon vuoro kun sä jo teit oman osasi. Vaimosikin tn kaipaa tasa-arvoista kumppania tollasen juoksutettavan "kiltteyden takana piileskelijän" sijaan. Ihmisuhteiden salaisuus on että ottaa vastuun omasta tahdostaan ja kertoo mitä haluaa ja odottaa. Et voi vastuuttaa vaimoasi noin.
Te kilttien miesten morkkaajat olette mielestäni yksi joukko jotka valittavat miehistään toisaalla näillä palstoilla. Äijä ei tuule kotiin, ei katso lapsia, tuhlaa rahat yms. Sitten kun mies uskaltaa kertoa samasta väsymyksestä mitä meistä moni tuntee, hän on heti heikko ja tossu.
Tässä korostuu nyky naisissa leviävä suvaitsemattomuus.Nainesen pitäisi olla saman veroinen kuin mies, mutta mies ei saisikaan osoittaa inhimillisiä piirteitä. Me naiset vain saamme väsyä ja tuntea olevamme kotona vain kodinhoitajia?
Taas nousi sarvet pystyyn teille kaikkitietävät kotihengettäret.
Arvostakaa miestä miehenä ja ihmisenä ei teidän palveliananne ja egone jatkeena.
Mistä se tasaarvo lähtee jos omasta suhteesta?
Tässä korostuu nyky naisissa leviävä suvaitsemattomuus.Nainesen pitäisi olla saman veroinen kuin mies, mutta mies ei saisikaan osoittaa inhimillisiä piirteitä. Me naiset vain saamme väsyä ja tuntea olevamme kotona vain kodinhoitajia?
Taas nousi sarvet pystyyn teille kaikkitietävät kotihengettäret.
Arvostakaa miestä miehenä ja ihmisenä ei teidän palveliananne ja egone jatkeena.
Mistä se tasaarvo lähtee jos omasta suhteesta?
Monesti olen lueskellut tämän palstan keskusteluja, itse osallistumatta tosin, ja aika usein olen saanut huomata, että kun joku kirjoittaa ongelmistaan, on vastaus heti monien mielestä ero. Mun mielestä elämään kuuluvat erilaiset vaikeudet ja niiden voittaminen. Kuten jo aikaisemmassa kirjoituksesani mainitsin, ei toista voi lähteä muuttamaan, mutta itseään voi. Meillä ihmisillä kun on usein opittu ne käyttäymismallit sieltä lapsuuden kodista ja monesti toistamme niitä samoja virheitä, jopa itse tieten tahtoen aiheutamme ongelmia itsellemme. Moni vastanneista on onneksi tajunnut tämän itsekin ja se on erittäin hyvä merkki, muutoshan voi tapahtua vasta, kun itse myöntää oman heikkoutensa. Eikä mikään tapahdu hetkessä, mutta päätös muuttumisesta on jo hyvä alku.
Mainitsin myös, että vikaa on aina molemmissa. Kyseisessä Jukan tapauksessa vaimo oikein yrittämällä yrittää ärsyttää, kun mikään ei miellytä häntä. Jukka on lähtenyt mukaan tähän "leikkiin", eikä uskalla sanoa sitä mitä vaimo oikeasti toivoo; EI. Joku tästä hyvin kirjoittikin omakohtaisen kokemuksen. Ei sitä itsekään ehkä tajua, että syy omaan tyytymättömyyteen voisi olla ihan jokin muu kuin se, ettei toinen esimerkiksi tee tarpeeksi kotitöitä. Se vaan on niin, ettei me aina oikein itsekään tajuta, mitä halutaan tai mikä meitä oikeasti ärsyttää, on helppo keksiä syitä ja selityksiä ennemmin kuin miettiä ja myöntää itselle todellisia syitä.
Mainitsin myös, että vikaa on aina molemmissa. Kyseisessä Jukan tapauksessa vaimo oikein yrittämällä yrittää ärsyttää, kun mikään ei miellytä häntä. Jukka on lähtenyt mukaan tähän "leikkiin", eikä uskalla sanoa sitä mitä vaimo oikeasti toivoo; EI. Joku tästä hyvin kirjoittikin omakohtaisen kokemuksen. Ei sitä itsekään ehkä tajua, että syy omaan tyytymättömyyteen voisi olla ihan jokin muu kuin se, ettei toinen esimerkiksi tee tarpeeksi kotitöitä. Se vaan on niin, ettei me aina oikein itsekään tajuta, mitä halutaan tai mikä meitä oikeasti ärsyttää, on helppo keksiä syitä ja selityksiä ennemmin kuin miettiä ja myöntää itselle todellisia syitä.
Mari35
Jukka,
Komppaan Hulia.
Vaimosi varmaan siirtää omaa tyytymättömyyttänsä ainakin osittain sinuun. Kyllä saa olla tossu tai muuten oma itsensä. Pitää vaan myös sanoa vastaan silloin kun se kuuluu asiaan. Että voi negatiivisistakin asiosta sanoa ja pitää puolensa.
Meillä minä olin tottunut aiemmassa suhteessani siihen, etten koskaan saanut sanoa negatiivisista asioista ja opin tukahduttamaan tempperamenttini. Sitten minusta tuli uhrautuva marttyyri ja nakuttaja. Kun nykyiseni sitten seurustelun alkumetreillä kunnolla suuttui, koetin vaan kestää ja kestää ja tilanne meni naurettavaksi. Sitten kerran räjähdin. Hänen vastareaktionsa oli välitön sovitteleminen. Hän oli koetellut rajojaan ja halunnut selvitellä välejä. Kun sitten hetki huudettiin oli keskustelun aika ja sovittelu. Myrsky laantui paljon nopeammin kuin aikanaan kun yritin vaan sinnitellä.
Bruce Fisherin kirjassa Jälleenrakennus puhutaan vastuullisuudesta kuinka suhde on epätasapainossa jos toinen on ylivastuullinen ja toinen alivastuullinen. Se antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Komppaan Hulia.
Vaimosi varmaan siirtää omaa tyytymättömyyttänsä ainakin osittain sinuun. Kyllä saa olla tossu tai muuten oma itsensä. Pitää vaan myös sanoa vastaan silloin kun se kuuluu asiaan. Että voi negatiivisistakin asiosta sanoa ja pitää puolensa.
Meillä minä olin tottunut aiemmassa suhteessani siihen, etten koskaan saanut sanoa negatiivisista asioista ja opin tukahduttamaan tempperamenttini. Sitten minusta tuli uhrautuva marttyyri ja nakuttaja. Kun nykyiseni sitten seurustelun alkumetreillä kunnolla suuttui, koetin vaan kestää ja kestää ja tilanne meni naurettavaksi. Sitten kerran räjähdin. Hänen vastareaktionsa oli välitön sovitteleminen. Hän oli koetellut rajojaan ja halunnut selvitellä välejä. Kun sitten hetki huudettiin oli keskustelun aika ja sovittelu. Myrsky laantui paljon nopeammin kuin aikanaan kun yritin vaan sinnitellä.
Bruce Fisherin kirjassa Jälleenrakennus puhutaan vastuullisuudesta kuinka suhde on epätasapainossa jos toinen on ylivastuullinen ja toinen alivastuullinen. Se antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta.
jukka35
Jep. Olen lukenut joskus 10 v sitten sen fisherin kirjan. Se oli hyvä. En ole tossu, vaan kun käy sääliksi vaimoa. En viitsi olla kova ja räyhätä, kun toinen on ihan katkeamispisteessä. On nimittäin kovilla elämässään. (Olut jo 5 vuotta! ja taitaa olla lopun elämänsäkin) Se vie mehut minultakin.
Pattitilanne hieman.
Pattitilanne hieman.
Linda
En ymmärrä miks ihmiset on suhteessa jossa on noin tyytymätön. Ei oma suhdekaan ole mitään ruusuilla tanssimista mutta jos olisi aihetta omaa miestäni noin haukkua niin ei olisi enää syytä olla yhdessä. Minusta asioille pitää tehdä jotain ennenkuin alkaa tuntua noin pahalta.
Tosiasiaa on se että vikaa on aina kummassakin osapuolessa. Jos vaimo mäkättää ja valittaa joka asiasta on hänelläkin paha olla ja siihenkin on joku syy. Nainen yleensä paremmin huomaa miehen tekemän työn se en sitten eri asia osaako sitä arvostaa. Miehet usein eivät edes tajua miten paljon nainen tekee töitä kotona ja pitää itsestäänselvänä että kaikki on tehty, lapset hoidettu, puhtaat vaatteet ja sapuskaa pöydässä.
Tosiasiaa on se että vikaa on aina kummassakin osapuolessa. Jos vaimo mäkättää ja valittaa joka asiasta on hänelläkin paha olla ja siihenkin on joku syy. Nainen yleensä paremmin huomaa miehen tekemän työn se en sitten eri asia osaako sitä arvostaa. Miehet usein eivät edes tajua miten paljon nainen tekee töitä kotona ja pitää itsestäänselvänä että kaikki on tehty, lapset hoidettu, puhtaat vaatteet ja sapuskaa pöydässä.
\
Miksi ihmeessä tunnet sääliä vaimoa kohtaan? Ei ehkä kovin hyvä perusta parisuhteelle ja yhdessä olemiselle.
En malta olla kysymättä mitä tarkoitat "kovilla elämässään"? Ja että taitaa olla lopun elämäänsä? Ei kai kenenkään ole pakko kärsiä jatkuvasti, kriisit kyllä kuuluvat osana elämään, mutta jatkuva ahdistuksen tila on kyllä oma(kin) vika.Alkuperäinen kirjoittaja 20.03.2007 klo 16:46 jukka35 kirjoitti:
Miksi ihmeessä tunnet sääliä vaimoa kohtaan? Ei ehkä kovin hyvä perusta parisuhteelle ja yhdessä olemiselle.
Mari35
Jos vaimosi on katkeamispisteessä, hän tarvitsee muutakin apua kuin sinulle nalkuttamisen. Ei tarvitse räyhätä, voi sanoa vastaan muutenkin. Voi olla karhunpalvelus vaan sietää tilannetta kunnes et itsekään enää jaksa. Silloin vaimosi voi olla loppuun palanut ja erokin edessä?
Miten ois parisuhdeterapia? jos siis vaimosi ei halua yksin mennä hakemaan apua?
Miten ois parisuhdeterapia? jos siis vaimosi ei halua yksin mennä hakemaan apua?
\
ootkos ajatellut vaikka hetken olla tekemättä mitään kotona paitsi välttämättömimmät ja jättää pyykit ja siivoukset tekemättä. mä kokeilin tätä ja jopas alkoi ukko huomaamaan ettei kaikki ole niin yksselitteistä ja nyt yhdessä pidetään tätä hommaa pystyssä. siivoaakin ihan oma-aloitteisesti.Alkuperäinen kirjoittaja 15.03.2007 klo 18:42 jukka35 kirjoitti:
nuuskutin
Mä olen kans liian vaativa mun miehelle, vaikka hän on ihana mies,tekee kotihommia, hoitaa lapsia ja on muutenkin hellä ja rakastava aviomies ja lapsien isä.mutta silti mun täytyy kokoajan valittaa jäkä jäkä...ihan turhasta.pitäs kokee joku huono parisuhde, jossa mies ei välitä eikä tee mitään, niin ehkä sitä sitten osaisi arvostaa omaa miestä enemmän... :ashamed:
Mari35
Mies sanoo joka päivä että mä olen kaunis, ja mä vastaan että sä olet sokea 
mutta aina kun mua joku asia ärsyttää koetan muistaa minkälaista elämä sinkkuna on: ei säännöllistä seksiä, yksinäistä puurtamista ilman toista jakamassa kokemuksia ym. Kaikesta pitää selvitä itse, ihan joka hommasta. Joten vaikka yhdessä eläminen on aina jonkunlainen kompromissi, voittaa se yksinolon.
olin kolme vuotta yksinhuoltaja, ja tokihan selvisin mutta paljon ihanampaa on nyt!
mutta aina kun mua joku asia ärsyttää koetan muistaa minkälaista elämä sinkkuna on: ei säännöllistä seksiä, yksinäistä puurtamista ilman toista jakamassa kokemuksia ym. Kaikesta pitää selvitä itse, ihan joka hommasta. Joten vaikka yhdessä eläminen on aina jonkunlainen kompromissi, voittaa se yksinolon.
olin kolme vuotta yksinhuoltaja, ja tokihan selvisin mutta paljon ihanampaa on nyt!
\
Valitettavasti se ei AINA mee niin et yhdessä eläminen olis jonkinlainen kompromissi. Nimittäin vaikka mä oonkin namisissa, niin mun elämä on just sellasta ku sä kuvailet sinkkuelämän olevan. Mies ei ole henkisesti eikä fyysisesti läsnä, eikä tue tai auta mua missään. ite saan kaiken tehdä alusta loppuun mikä liittyy kotiin tai lapsiin. Mies on vain yx lapsi toisten joukossa ja passauttaa itteään, ja nurisee jos joku ei meekään hänen mielensä mukaan. Käy töissä ja antsaitsee, mutta kuluttaa ite oikeestaan kaiken rahan ryyppäämiseen.
\|O
Alkuperäinen kirjoittaja 23.03.2007 klo 13:37 Mari35 kirjoitti:Mies sanoo joka päivä että mä olen kaunis, ja mä vastaan että sä olet sokea
mutta aina kun mua joku asia ärsyttää koetan muistaa minkälaista elämä sinkkuna on: ei säännöllistä seksiä, yksinäistä puurtamista ilman toista jakamassa kokemuksia ym. Kaikesta pitää selvitä itse, ihan joka hommasta. Joten vaikka yhdessä eläminen on aina jonkunlainen kompromissi, voittaa se yksinolon.
olin kolme vuotta yksinhuoltaja, ja tokihan selvisin mutta paljon ihanampaa on nyt!
Valitettavasti se ei AINA mee niin et yhdessä eläminen olis jonkinlainen kompromissi. Nimittäin vaikka mä oonkin namisissa, niin mun elämä on just sellasta ku sä kuvailet sinkkuelämän olevan. Mies ei ole henkisesti eikä fyysisesti läsnä, eikä tue tai auta mua missään. ite saan kaiken tehdä alusta loppuun mikä liittyy kotiin tai lapsiin. Mies on vain yx lapsi toisten joukossa ja passauttaa itteään, ja nurisee jos joku ei meekään hänen mielensä mukaan. Käy töissä ja antsaitsee, mutta kuluttaa ite oikeestaan kaiken rahan ryyppäämiseen.
\|O
\
voimia :hug: meillä minä hoidin kaiken.. jos joskus miestä pyysin imuroimaan niin alkoi valitus siitä kuinka hän joutuu aina tekemään kaiken! usein tapeltiin siivoamisesta ja oman ajan käytöstä. minulla sitä ei vain ollut. ja myönnän.. minä nalkutin ja minä huusin. miehen ylityöt alkoi lisääntymään ja toinen nainenhan sillä oli.. paras ystäväni. nyt hoidan itse kaikki asiat, no luonnollisesti, mutta helpottaa kun ei tarvitse anella toista jakamaan kotitöitä eikä pahoittaa mieltään siitä kun apua ei tipu. kenenkään ei parisuhteessa pitäisi joutua hoitamaan kaikkea.. koti ja lapset ovat kummankin asia.<br><br>Alkuperäinen kirjoittaja 15.03.2007 klo 18:42 jukka35 kirjoitti:
hohhoijaa
\
ymmärrän miestäsi, kun otti ja lähti!!Alkuperäinen kirjoittaja 24.03.2007 klo 15:15 nöppönen kirjoitti: