Moi!
Tässä mun kokemus taas copypastella... Ite kannatan täysillä alatiesynnytystä, rt synnytyksestä ei kokemusta. Mietin vaan sitä, että sulla on ollu yli nelikiloiset vauvat ja ymmärtääkseni se 4 kg on jonkunlainen raja... Mutta enpä tiedä, vähän alkaa olla usko, että riippuu älyttömästi siitä kuka on lääkärinä ja missä on synnyttämässä...
Ite oon aika rotevarakenteinen, 170 cm & 70 kg ja esikoinen oli siis 51 cm & 3660 g
Vauvaa yritettiin kerran kääntää, mutta eipä se mihinkään liikkunut
Mulla oli niin positiivinen kokemus tosta pt synnytyksestä, että vähän ihmetytti se vouhotus näin jälkeenpäin... Mutta ei se ole kiva paikka, kun joutuu puntaroimaan... Voimia ja hyvää mieltä päätökseen! Tässä vielä tää synnytyskertomus tyyliin "jo muinaiset foinikialaiset.."
Tausta: 33-vuotias ensisynnyttäjä, raskausdiabetes, vauva ollut koko odotusajan perätilassa, LA 29.9. Asuinpaikka eli siten myös neuvola vaihtunut kesken odotusajan, joka vaikutti mm. synnytystapavalintaan. Olin siis alkuun ohjattu perätilan johdosta ajattelemaan sektiota ainoana vaihtoehtona tulevassa synnytyksessä, mutta muuton myötä siihen ajatteluun tuli täyskäännös.
Eli meidän laskettu aika oli maanantaina 29.9. Meille olikin siksi päiväksi sovittu kontrolli äitiyspolille. Pyysin saada siihen kontrolliin vielä uuden lääkärin, jotta sain vielä vahvistusta alatiesynnytykseen (vaikka olin vahvasti ja positiivisella mielellä menossa siihen, taustalla kuitenkin soi ristiriitaiset lääkäripuheet, eli kyllähän siinä tunteet meni aika vuoristorataa, vaikka olinkin jo tehnyt päätöksen).
Kaikki oli kontrollissa hyvin. Lääkäri arvioi vauvan painoksi 3650 g ja antoi tukensa alatiesynnytykseen. Totesi, ettei mikään vaikuttaisi olevan esteenä sille, etteikö vauva voisi hyvin syntyä normaaliin tapaan.
Koska synnytyssairaalaamme on kotoamme toistasataa kilometriä, ei meillä ollut pahemmin kiire lähteä kotiin. Päätimme jäädä siksi päiväksi shoppailemaan lähiympäristöön (eli mun tavoite oli lähinnä kävellä niin paljon kuin vain sielu sieti, vaikka se välillä aika "pahaa" tekikin.) Päivän kruunasi vielä sukulaisten tarjoama sauna. Senkin suhteen vähän liioittelin, eli lähinnä jäin asumaan sinne saunaan. Oikeastaan koko päivän olin saanut aika ajoin "tuntemuksia", mutta kun en ollut niistä supisteluista ihan varma, niin jäin odotuskannalla. Kun oltiin sitten lähdössä kotia kohti, aloin katsella kellon kanssa näitä tuntemuksiani. Kun totesin niiden olevan säännöllisiä, aina 10 minuutin välein tulevia, niin totesimme parhaimmaksi soittaa synnärille.
Juttelin kätilön kanssa joka lämpimästi suositteli jäämään lähiseudulle yöksi, kun se oli mahdollista. Ja ohjeeksi sain, että ole niin pitkään "kotona" kuin vain kykenet olemaan.
Käytännössä en nukkunut sinä yönä ollenkaan. Alkuun onnistuin jotenkin olemaan sängyssä asentoja muunnellen. Loppumetreillä parhain konsti oli käveleminen ja liikkeellä oleminen. Siinä vaiheessa mieheni totesi, ettei enää suostu katselemaan sitä olemistani ja niin me sitten lähdimme matkaan. Puolivälissä käskin miehen pysäyttää auton ja melkein onnistuinkin oksentamaan vasta kun auto oli pysähtynyt,. Oksensin vielä sairaalaan päästyä, jonne saavuimme joskus kolmen kieppeillä. En tiedä johtuiko se oksentaminen kivusta, ainakin se tuntuisi loogiselta. Mutta oli aika ihanaa vaihtaa omat vaatteet sairaalakuteisiin.
Sairaalassa todettiin että olin jo 7 cm avautunut ja luojan kiitos sain siitä huolimatta epiduraalipuudutuksen. Ennen sitä sain hengitellä hetken happea saturaation takia. Ilmeisesti olin unohtanut aika ajoin hengittämisen?
Epiduraalipuudutuksesta olen kuullut kaikenlaisia juttuja, mutta itselläni ei ole mitään pahaa sanottavaa siitä. Ensinnäkään pistäminen ei tuntunut missään ja koen, että sain arvokasta lepoaikaa synnytyksen toiseen vaiheeseen. Oli ihanaa maata kivutta sängyssä!
Kun paikat oli vihdoin täysin auki ja ponnistamisen tunne syntynyt, sain siirtyä synnytyssänkyyn. Siinä vaiheessa myös lääkäri oli saanut kutsun tulla (ja oli myös tullut) synnytyssaliin. Supistuksia en juurikaan tuntenut kunnolla, mikä siis johtui siitä epiduraalipuudutuksesta. Pienten tuntemusten perusteella yritin ponnistaa, mutta kun ne olivat niin lyhyitä, päätti kätilö laittaa oksitosiinitipan, joka voimisti supistuksia ja ymmärtääkseni siten myös vauhditti synnytystä. Kätilö lämmitti koko ajan alapään kudoksia ja mietti pitkään välilihan leikkaamista. Jälkeenpäin hän kertoi, että oli pitkään vaikuttanut siltä, että synnytys olisi voinut onnistua jopa kokonaan ilman leikkaamista. Lopulta hän oli päätynyt pieneen leikkaamiseen.
Yksi iso ero tavalliseen rt synnytykseen oli varmasti se, että saimme tietää jo ennen ponnistusvaihetta, että meille oli syntymässä poikavauva...
Vauvan peppu joutui melkoiseen puristukseen, joka synnytyksen jälkeen näkyi melkoisina mustelmina ja kivesten turvotuksena. Lääkäri osallistui vasta sitten synnytyksen kulkuun, kun vauvan lapaluut olivat tulleet näkyviin. Hetkessä lääkäri oli "vetänyt" pojan maailmaan. Poika syntyi aamulla 6:34 ja apgar-pisteet olivat 8, 9 ja 10. Vähennykset tulivat väristä ja jäntevyydestä.
Synnytyksestä jäi huippufiilis. Meillä oli aivan ihana kätilö ja lääkäri. Ehkä olo synnytyksen jälkeen oli hieman "tämäkö se juttu nyt oli". Siis tietenkin se oli aivan upea kokemus ja ainutlaatuinen, mutta kuitenkin samaan aikaan niin luonnollisen tavallinen (kokee epiduraalipuudutuksen saanut äiti ). Kätilö totesi, että meidän synnytys ei olisi voinut olla täydellisempi. Tahdiltaan se oli ollut myös tosi hyvä. Ei kuulemani mukaan edennyt liian nopeasti, eikä liian hitaasti. Ensimmäinen vaihe kesti siis 10:05, toinen 00:29 ja kolmas 00:11 eli yhteensä 10:45.
Saimme kahvit ja minä sain myös aamupalan synnytyssaliin. Vaikka yö oli mennyt nukkumatta ja yksi synnytyskin oli takana, niin koin oloni yllättävän hyväksi ja voimakkaaksi. Olisin ihan hyvin voinut mennä kävellen osastolle, mutta kun sänkykyyti oli tarjolla, jäin onnellisena pötköttämään siihen. Toipuminen synnytyksestä hämmästytti. Synnytyspäivänä otin sallitut särkylääkkeet, kun ajattelin niiden olevan hyväksi toipumiseen ja oli mulla niitä jälkipolttojakin. Koko ajan pystyin istumaan ja toimimaan muutenkin suht normisti. En todellakaan ymmärrä, miksi minun olisi pitänyt mennä sektioon. En tietenkään voi verrata, kun rt synnytystä en ole kokenut, mutta en usko, että se voisi olla enää mitenkään helpompaan. Siis varmasti vauvalle se on parempi siinä mielessä kun pää ei ole niin pehmeää kudosta mitä tuo peppupuoli on, mutta kyllä vauvalassa sain nähdä vauvoja, joilla oli mustelmia myös päässä. Itse olen oman kokemukseni pohjalta vahvasti kannustamassa ihmisiä alatiesynnytykseen, vaikka vauva olisi perätarjonnassa.
Jos vauva olisi syntynyt sektiossa, niin ymmärtääkseni liikkumiseni ja toipumiseni olisi ollut hyvin rajoitettua. On ilo ja onni todeta, että olen äärettömän onnellinen, että raskausaikana tuli muutettua paikkakuntaa.
Poika voi hyvin. Pituutta oli syntyessä 51 cm ja painoa 3660 g (eli aika hyvin arvioitu). Perätilasta johtuen pojalla todettiin lievä lonkkavika, mikä ei lopulta vaatinut mitään toimenpiteitä. Lonkat tarkastettiin parin viikon iässä ultralla ja edessä on vielä myöhemmin otettavat röntgenkuvat, joilla varmistetaan, että kaikki on edelleen hyvin.
Sairaalassa pojan verensokeria jouduttiin tarkkailemaan käsittääkseni hieman pitempään, mutta nekin tasaantuivat. Eli raskausdiabeteskin meni aika huomaamatta äidin ruokavaliolla. Tosin siinä vaiheessa kun poikaa vaan pisteltiin kantapäästä, kävi aika monesti mielessä, että olisi pitänyt pitää vielä parempaa huolta itsestä ja sokereista odotusajan loppupuolella.
Lämpimästi suosittelen vielä perhehuonetta, jos sellainen on mahdollinen. Oli huippua levätä vaakatasossa koko perheen kera!
