Perheenlisäystä pitkän tauon jälkeen

Onko täällä muita vauvaa yrittäviä, joilla on ennestään lapsia, mutta joitten ikäero toivottuun iltatähteen on suuri? Siitä on jo yli 9 vuotta kun itse olin viimeksi raskaana...

 

Edellisen lapsen syntymästä on jo 12,5v. Uuden miehen kanssa ekaa yhteistä yritellään ja olo on kuin esikoistaan yrittävällä.

 

Samassa tilanteessa ollaan Nenna81, uusi mies ja yhteinen lapsi toiveissa. On tosiaan vaikea muistaa enää miltä raskaanaolo tuntuu eli sikäli olo on kuin esikoista yrittävällä... Mitä luulet, olisiko uusi vauva henkisesti kuitenkin helppohoitoisempi kun jo tietää mitä on edessä? Vai onkohan se yhtä hurjaa uudella kierroksella?

 

Kyllä mie jaksan uskoa että tulee olemaan helpompaa. Sitä on kuitenkin vanhempi ja kokeneempi ja osaa olla jo ns. nipottamatta pienistä, eikä vaadi iteltään liikoja samalla tavalla kuin nuorempana.

Mie uskon että sitä osaa ihan eritavalla nauttia siitä pikkulapsiajasta Voiskohan sitä verrata pyörälläajoon, että ei se osaaminen ole mihinkään kadonnut ja kaikki tapahtuu kun itsestää kun (toivottavasti kun!) sen pikkuisen saa syliinsä. Enempi mua pelottaa raskausaika ja synnytys.

 

Luulen kanssa että kaikki tapahtuu rennommin kuin itsestään, ainakin kavereitten vauvoja hoidellessa on näin käynyt... Pyörälläajoa, heh Ja ehkä sitä osaa myös ottaa huumorilla kaikkitietävien ihmisten jyrkät vauvanhoitomielipiteet ja kasvatusvinkit eikä enää arkana huolehdi turhista!

Mikä raskausajassa ja synnytyksessä sitten pelottaa, voisiko siihenkin ottaa saman kokeneen konkarin asenteen... Ainakin tiedämme että yhdeksän kuukautta kestää kyllä melkein mitä vaan, tuskilla on päättymispäivänsä!

 

Mie en itseasiassa pelkää sitä itse kipua synnytyksessä, sillä tiedän että se loppuu aikanaan ja on palkitsevaa. Enemmän pelkään oman ja vauvan turvallisuuden ja hyvinvoinnin vuoksi. Nuorempana sitä ei osannut pelätä samanlaisia asioita. Sitä ei osannut ajatella että jos jokin meneekin vikaan, sitä vaan eli ja oli ja odotti innolla tulevaa.

En tiedä mistä tämä johtuu, mutta sitä pelkää että raskaus ei sujukkaan niinkuin pitää. Oma kroppa pettää tai vauva kuolee jossain vaiheessa kohtuun. Ehkä nää on vaan asioita jotka pitää itse käsitellä hyvissä ajoin. Toivottavasti ne eivät ala varjostamaan mahdollista raskautta.

 

Täällä kans kuumeillaan vauvaa ja uuden miehen kanssa. Edellinen raskaus oli noin 8-vuotta sitten. Yritystä takana jo kohta 5 kuukautta eikä ole tärpännyt. Joten eniten pelkään että raskautuminen olisi vaikeaa, kun jo nyt välilllä tuntuu siltä, vaikka ikää vielä alle 35.v. Aikanaan olen raskautunut helposti, joten Tää vajaa 6kk tuntuu jo tooooooosi pitkältä yritykseltä. Oletteko jo aloittaneet yrityksen?

 

Yk 10 menossa ja tan kierron paatyttya ollaan menossa lapsettomuustutkimuksiin.

 

Hei Emilia, hauska kuulla että sinäkin kuulut tähän iltatähdenyrittäjäjengiin. Toivon koko sydämestäni että teitä onnistaa pian Tämä artikkeli voi piristää:

Tutkimus: Naisten hedelmällisyys saavuttaa huippunsa kolmekymppisenä | Yle Uutiset | yle.fi

Me vasta aloitettiin yrittäminen joulukuussa. Aiemmin vain minä vauvakuumeilin (pitkään!) yhteistä lasta uuden aviomieheni kanssa. Sitten yhtäkkiä joulukuussa päivänä jona kuukautiseni alkoivat mies yllätti minut iloisesti ilmoittamalla että hänkin on päättänyt haluta vauvan :-D Aloitimmekin yrittämisen saman tien vaikkei taloudellinen tilanteemme ole kovin hyvä, mies kun on kyllästynyt töihin joita on paiskinut vuosikaudet ja yrittää vaihtaa alaa... Mutta minä täytän ensi vuonna 35 ja niin kuin tuo yllä oleva artikkelikin sanoo, ainakin teoriassa viimeisiä tehokkaan hedelmöittymisen kuukausia siis eletään... Ensi viikolla kuukautisten pitäisi tulla jos ovat tullakseen. Haluaisin päästä ensi viikkoon pikakelauksella...

 

Ja Nenna, tuo ettei vauvaa vaan kuulu on varmasti rankkaa, varsinkin jos aiemmin on tullut helposti raskaaksi... Eräs ystäväni sai ongelmitta ekan lapsen mutta tokaa ei kuulunut sitten millään ja hän vaikeroi että hänen lapsettomuustuskaansa ei oteta vakavasti koska hänellä on jo yksi lapsi. Mutta kuinkas kävikään, hän sai lopulta ilman apua vielä kaksi lasta peräjälkeen.

Kuinkahan minulle käy... olen aiemmin tullut raskaaksi miltei napsista vaan, mutta teidän tarinat luettuani mietityttää, olenkohan liian optimistinen kun en ole henkisesti varautunut ongelmiin hedelmöittymisen kanssa nyt uudella kierroksella.

 

Tsemppiä yritykseen Bhumi toivotaan että tärppäis yhtä nopeesti, kun ennenkin. Itse tosiaan aikanaan olen tullut raskaaksi yritykerroilla 3,3 ja 1 . Joten tää yk 5 joka nyt menossa tuntuu pitkältä, vaikka ollaan kuinka ajoitettu oikein ja runsaasti niin ei vauvaa kuulu . Varasinkin nyt sitten jo tohon kohtaan kun puolisen vuotta yritetty niin gyne käynnin, että ultrataan ja katotaan miltä näyttää tuolla masussa. Toivotaan etten kerkeisi sinne kun jo tärppäisi, mutta sittenhän pääse katsomaan jos mitään ei ole tapahtunut. Minkäs ikäisiä teidän aiemmat lapi/lapset ovat? Täällä jo tosiaan koululaisia. Tsemppiä myös Nenna81 olet sinäkin jo kauan toivonut ja hienoa että tekin menette asioita tutkimaan.

 

Niin ja täällä kanssa olo kuin esikoista kuumeilisi. Ja on niiiiiiin ihanaa kun mulla vihdoin olisi maailman kultaisin mies joka todella välittäisi lapsesta ja auttaisi sen kanssa aivan kaikessa. Kun noi edelliset tuli vähän yksin pienenä hoidettua . Tämä toivottu pienokainen olisi niin rakastettu ja onnesta huutaisin koko maailmalle jos häntä saisimme alkaa odottaa <3

 

Voi, kuulostaa ihanalta pesältä kasvaa poikaselle, toivottavasti toiveestanne tulee totta, Emilia! Samanlaisia tunnelmia minullakin, ja välillä mietin, että toivottavasti en sitten liikaa tule päällepäsmäröimään vaan annan miehelle tasapuolisesti tilaa lapsen kasvattajana, kun itse olen niin tottunut hoitamaan lapseni pääasiassa yksin. Minulla on 9-vuotiaat kaksoset, ja heitä ennen keskenmenoon päättynyt raskaus, kummallakaan kerralla ei melkein tarvinnut edes yrittää tulla raskaaksi, niin helppoa se oli. Ihmeen onnekas olo siitä kun tiedän niin paljon ihmisiä jotka eivät millään tule raskaaksi ja olen surullinen heidän puolestaan.

Välillä mietin sitäkin että oi voi, yhteisen vauvan myötä ovatkin mennyttä ihanat kahdenkeskiset viikonloppumme, kun nykyiset lapset ovat entisen mieheni luona... ;-) No, se on luonnon laki. Oletteko te saaneet uuden miehesi kanssa olla säännöllisesti kahdestaan?

Hyvä idea tuollainen ultrauksen varaus, ja toivottavasti ei tarvitse ultrata siellä lapsettomuuden syitä vaan vauvaa

 

Kun näitä KaksPlussan vauvakuumeviestiketjuja lukee niin sitä tuntee olevansa vanha ja hämmennyksissä: voi miten paljon tekniikka ja tavat ovatkaan 10 vuodessa muuttuneet! Olin netissä aktiivinen näitten asioitten suhteen silloin 10 vuotta sittenkin kun viimeksi raskaaksi yritin tulla enkä muista että ihmiset vielä silloin olisivat tikutelleet ovulaatioitaan, mittailleet lämpöjään tai kirjanneet ylös päivittäin kehonsa tuntemuksia!

 

Kiitos bhumi
Samaa myös ajattelin miehestäni... Antaa tilaa hoitaa, huolehtia ja rakastaa omalla tavallaan,Olettekos miehesi kanssa saman ikäisiä? Mulla vähän nuorempi mies.
Niin kaikki on muuttunut hurjasti ja kaikesta puhutaan paljon enemmän ja vapaantuneemmin.
Toivottavasti tärppäisi taas sielä nopeasti...

 

Hei, Täällä myös yksi äiti, jolla jo kaksi alakouluikäistä lasta, nuorempikin jo kohta kymmenen vuotta. Saman miehen kanssa ollaan edelleen ja viime kesäkuussa päätettiin aloittaa iltatähden yrittäminen. Itse olin jo vuosia haaveillut asiasta, mutta vihdoin miehenikin innostui asiasta. Syyskuussa tulin raskaaksi ja syksyn odottelin onnellisena, kunnes menin ultraan rv. 12 (marraskuun lopussa). Se paljastuikin tuulimunaraskaudeksi ja keskeytyneeksi keskenmenoksi eli sikiön kehitys oli loppunut jo heti alkuunsa, mutta raskausoireet jatkuivat selvinä noin viikolle 9 asti, eikä mitään merkkejä (vuotoa tai kipuja) ollut. Noihin aikoihin olin vaihtanut työpaikkaa ja olin vain mielissäni, kun pahoinvointi helpotti sopivasti... En osannut olla huolissani, vaikka välillä vähän asiaa mietin. Mutta siis jouduinkin tuon järkyttävän tiedon jälkeen lääkkeelliseen tyhjennykseen. Se olikin ihan oma lukunsa, ja nyt siitä on kulunut noin viisi viikkoa. Fyysisesti olen vasta toipunut asiasta ja kuukautisia odotan saapuvaksi, mutta henkisesti asiat ovat vähän niin ja näin. Uutta yritystä ei ole vielä päällä ja muutenkin mietityttää... Vauvan kaipuu olisi kova, mutta nyt alkoi jännittämään. Miten kävisi jatkossa (ei pitäisi yleensä uusia), onko tämä sittenkään sitä, mitä halutaan, tai eikö näin ollut tarkoitettukaan...?
On ihan kamalaa, kun oli jo melkein kolme kuukautta intoillut kesäkuun vauvasta ja nyt kaikki suunnitelmat meni uusiksi.

 

Voih Joponen kuinka kurjaa sinulle tapahtunut. Paljon voimia ja takuulla menee toisin jos vielä pikkuista rohkaistutte yrittämään...

 

Voi Joponen... Jos rohkaistutte vielä yrittämään niin onhan se totta että tuollainen salama tuskin iskee kahdesti samaan paikkaan, tai siis todennäköisyyden ei kai pitäisi olla sen suurempi kuin kenellä tahansa raskaaksi yrittävällä!

Isoilla menetyksillä on usein ihmeen opettava ja uuteen parempaan suuntaan ohjaava merkitys elämässä. Sen me ihmispoloiset tosin huomaamme yleensä vasta pitkän ajan kuluttua, tuskan keskellä ajatuksesta ei välttämättä ole lohtua.

Emilia, minun mieheni on neljä ja puoli vuotta minua vanhempi. Oikein sopiva ikäero minun mielestäni, varsinkin kun itse olen jo tässä iässä, miehet rauhoittuvat ja viisastuvat ja oppivat arvostamaan perhe-elämää usein niin hitaasti ;-) Sinulla on käynyt tuuri että löysit tuon luontoisen nuoremman miehen, kun monesti miehet ovat hitaammin kypsyvää sorttia kuin naiset!

 

Joposelle halausket menetyksen vuoksi!

Emilia: itselläni sama tilanne, edelliset lapset tuli yksin hoidettua ja nyt olisi mies josta tulee mahtava ja rakastava isä. Puhumattakaan siitä että lapsi olisi niiiin toivottu. Ja mullakin on hieman nuorempi mies joka on kyllä kypsempi ihmisenä kuin moni vanhempi.

Itselläni taustalla kaksi alkuraskauden keskenmenoa ja yksi kohdunulkoinen jonka seurauksena toinen puoli on kokonaan menetetty (lääkärin virhe, siellä ei kuulemma pitänyt mitään olla). Välillä tää tilanne tuntuu niiin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta!

 

Nenna, lohdutuksen sana: olen elävä todiste siitä että vaikka toinen puoli onkin menetetty, sillä toisella puolella voi saada vaikkapa kaksoset ihan luomuna! Minulta endometrioosi vei toisen munasarjan. Ja se kyllä vauhdittikin vauvantekoon ryhtymistä kun lääkäri silloin 2003 sanoi että endo voi tätä menoa viedä vielä toisenkin munasarjan, mutta raskaaksi tuleminen voisi pysäyttää endon. Silloinen mies ei ollut kovin innostunut tulemaan isäksi, mutta lääkäriä kuultuaan antoi periksi... ja kas, tulin saman tien ilman mitään apuvälineitä kahdesti raskaaksi yhdellä munasarjalla, eka raskaus tosin päättyi keskenmenoon, mutta toka poiki kaksoset. Mutta ehkäpä tuo silloisen miehen aloitusasenne vaikutti siihen että minäkin koin että lapset tuli yksin hoidettua.

 

Kiitos kaikille lohduttajille
Kyllähän se on niin, että harva tässä "lapsenhankinnassa", kuten elämässä yleensäkään, ihan vaikeuksitta selviää... Viime päivinä on alkanut jo tuntua paremmalle, ihan kuin kierto olisi palaamassa ruotuunsa. Miehen kanssa ei olla vielä puhuttu ehkäisyn jättämisestä uudelleen pois, kun ainakin yhdet kuukautiset pitäisi ensin odottaa.

Noista miesasioista sen verran, että minulla ja miehelläni on takana hyvin pitkä suhde, oltiin teinejä kun tavattiin. Meillä oli lasten syntymien jälkeen, noin viisi vuotta sitten, muutama vaikea vuosi ja mies vetäytyi lasten hoidosta ym. kuvioista täysin masennuksen vuoksi. Kun mies vähitellen tervehtyi (se oli kyllä vaativa prosessi koko perheelle), hän muuttui taas omaksi itsekseen ja suhteemme lähentyi uudelleen. Kuitenkin haave kolmannesta lapsesta säilyi vaikeiden vuosien yli, ja toivottavasti tämä asia saadaan joskus toteutettua

 

Kuinka ihanaa kuulla, Joponen, että joku joskus parantuukin masennuksesta! Toivon niin että saatte vielä kolmannen lapsenne, teillä on selviytyneinä vieläkin enemmän annettavaa hänelle kuin edellisille.

 

Oletteko muuten isommille lapsillenne kertoneet suunnitelmasta saada heille pikkusisar tai -veli?

Minä taidan olla äitinä yhtä ääripäätä kun olen tottunut puhumaan lasteni kanssa ihan kaikesta. Olen sitä mieltä että lapset vaistoavat tosi herkästi vanhempien tunteet, vaikka vanhemmat ne yrittäisivätkin salata, ja jos he eivät saa tietää mistä mikäkin johtuu, he vetelevät omia johtopäätöksiään ja saattavat ahdistua. Siksi olen tottunut kertomaan heille iloni ja suruni, lapsille sopivalla kielellä toki, ja olen kokenut että tämä on vahvistanut suhdettamme ja heidän ymmärrystään ihmissuhteista ja kannustanut heitäkin kertomaan minulle ilonsa ja surunsa. Voinhan tietysti olla väärässäkin, joittenkin mielestä lapsia pitäisi suojella vaikeilta asioilta. Mutta lapset tulevat joskus törmäämään niihin joka tapauksessa, mieluummin otan ne puheeksi omalla tavallani järkevään, keskustelevaan sävyyn.

Näin ollen olen ollut tämän vauvanteonkin kanssa heille rehellinen, ja sanonut suoraan, että isäpuolenne ja minä yritetään nyt saada vauva jos Luoja suo... Eilen kerroin heille että minua oksettaa siksi että saatan olla raskaana, mutta että varmuutta ei saada ennen kuin loppuviikosta teen testin. Eipä tarvinnut keksiä valheellisia selityksiä yrjöämiselle

 

Mieki oon lapsille ihan avoimesti puhunut näistä asioista. Ja onpa tuo likka joskus yhdessä tihrustellu niitä testejäki

 

Hei

Joukkoon liityn. Esikoinen täyttää kohta 9-vuotta ja on kyllä aivan toisenlaiset fiilikset kuin silloin kymmenen vuotta sitten. Esikoinen on erityisen tuen tarvitsija ja hänen kanssaan on ollut sangen haastavaa. Jännittää seuraavan lapsen terveys ja siksi tässä on ollutkin pitkä väli ennenkuin seuraavaa olen uskaltanut lähteä yrittämään. Isä ehdokas on tässä vuosien saatossa vaihtunut, joten sairastumisen riski on pienempi tämän uuden tulokkaan kanssa. Noin niiku omasta mielestä.

Vauvan tehtailu aloitettiin vuoden vaihteessa, ovikset on ohitettu ja nyt odotetaan intensiivisesti tuloksia =D