LopenUupunutÄiti
Olen väsynyt. Näin vastaan useasti mm.mieheni kysyessä "mikä on?"
Tilanteeni on tämä:
Meillä on pieni vauva, parin kuukauden ikäinen. Rakastan vauvaa kovasti! Voi luoja miten rakastankaan tuota pientä ihmistä!
Meillä on myös neljä vanhempaa lasta, yhteensä siis viisi lasta joista neljä on alle kouluikäistä ja nuorin on tämä parin kuukauden ikäinen. Kaikkia lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta ja haluaisin suojella heitä leijonaemon lailla!
Olen paljon yksin lasteni kanssa. Minulla on mies ja hän on kyllä nykyään ymmärtäväinen ja auttaa kyllä kotona ollessaan laittamalla ruokaa, siivoamalla jne... mutta vauvan hoito on jäänyt pitkälti minulle. Hoidan yö heräämiset, syötöt, vaipan vaihdot ym.
Nyt viime aikoina olen entistä väsyneempi, vauva on ajoittain todella itkuinen ja vaativa. Vaatii paljon kanniskelua, seuraa...
Mies menee omissa harrastuksissaan liki joka päivä monta tuntia usein koko päivän.
Mielestäni olen huono äiti. Enkä vain sano vaan olen todella sitä! Pinnani on jatkuvasti tiukalla, huudan ja tiuskin lapsille, en jaksa siivota läheskään päivittäin, pyykinpesuista puhumattakaan. Ruokaa kyllä teen koska on pakko.
Hoidan pakolliset asiat kotona, en paljon muuta.
Syytän itseäni, koska tunnen epäonnistuneeni (taas) imetyksen suhteen. Halusin imettää ja yritin kaikin keinoin onnistua siinä. Kaksi viikkoa meni yötä päivää imettäessä pientä vastasyntynyttä, kunnes punnituksessa todettiin että vauva ei ollut vielä syntymäpainossaan eikä paino ollut noussut. Siitä pikkuhiljaa imetys lopahti. Olin pettynyt ja surullinen ja luovutin. Siirryttiin korvikkeeseen.
Ajattelin että olin tahallani pitänyt vauvaani nälässä!
Odotusajan pelkäsin menettäväni vauvan syystä tai toisesta ja odotin synnytystä, jotta pääsisin tuosta pelosta.
Nyt vauva on tässä ja pelkään jälleen. Pelkään edelleen että joku asia tulee ja vie vauvani( sairaus, onnettomuus, kätkyt).
Silti kuitenkin huomaan välillä ajattelevani että "voi kumpa tuota ei olisi". Se ajatus on lähinnä pahimman iltahuudon aikana kun kannan huutavaa vauvaa ympäri kotiani tietämättä mikä pientä oikein itkettää.
Muut lapset kiristävät pinnaa jatkuvalla riitelyllä, huutamisella, riehumisella.
Tuntuu etten kestä mitään ylimääräistä meteliä, vastoinkäymistä tai muuta ikävää.
Kärsin päivittäisestä päänsärystä, joka ajaa jo hermoromahduksen partaalle. Syön päivittäin särkylääkkeitä, joista ei ole apua. Migreenin estolääkekin on käytössä. Eli kärsin myös vaikeasta migreenistä.
Tällä hetkellä tuntuu että kuolisin mielummin kun kärsin tästä tunteesta (päänsärky, ahdistus, väsymys). Lapset ansaitsisivat paljon paremman ja välittävän äidin kuin mitä heille olen
En kaipaa saarnaa mistään "itsepähän olet lapsesi tehnyt" aiheesta vaan vertaistukea ja apua mitä minulle on tapahtumassa!?
Tilanteeni on tämä:
Meillä on pieni vauva, parin kuukauden ikäinen. Rakastan vauvaa kovasti! Voi luoja miten rakastankaan tuota pientä ihmistä!
Meillä on myös neljä vanhempaa lasta, yhteensä siis viisi lasta joista neljä on alle kouluikäistä ja nuorin on tämä parin kuukauden ikäinen. Kaikkia lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta ja haluaisin suojella heitä leijonaemon lailla!
Olen paljon yksin lasteni kanssa. Minulla on mies ja hän on kyllä nykyään ymmärtäväinen ja auttaa kyllä kotona ollessaan laittamalla ruokaa, siivoamalla jne... mutta vauvan hoito on jäänyt pitkälti minulle. Hoidan yö heräämiset, syötöt, vaipan vaihdot ym.
Nyt viime aikoina olen entistä väsyneempi, vauva on ajoittain todella itkuinen ja vaativa. Vaatii paljon kanniskelua, seuraa...
Mies menee omissa harrastuksissaan liki joka päivä monta tuntia usein koko päivän.
Mielestäni olen huono äiti. Enkä vain sano vaan olen todella sitä! Pinnani on jatkuvasti tiukalla, huudan ja tiuskin lapsille, en jaksa siivota läheskään päivittäin, pyykinpesuista puhumattakaan. Ruokaa kyllä teen koska on pakko.
Hoidan pakolliset asiat kotona, en paljon muuta.
Syytän itseäni, koska tunnen epäonnistuneeni (taas) imetyksen suhteen. Halusin imettää ja yritin kaikin keinoin onnistua siinä. Kaksi viikkoa meni yötä päivää imettäessä pientä vastasyntynyttä, kunnes punnituksessa todettiin että vauva ei ollut vielä syntymäpainossaan eikä paino ollut noussut. Siitä pikkuhiljaa imetys lopahti. Olin pettynyt ja surullinen ja luovutin. Siirryttiin korvikkeeseen.
Ajattelin että olin tahallani pitänyt vauvaani nälässä!
Odotusajan pelkäsin menettäväni vauvan syystä tai toisesta ja odotin synnytystä, jotta pääsisin tuosta pelosta.
Nyt vauva on tässä ja pelkään jälleen. Pelkään edelleen että joku asia tulee ja vie vauvani( sairaus, onnettomuus, kätkyt).
Silti kuitenkin huomaan välillä ajattelevani että "voi kumpa tuota ei olisi". Se ajatus on lähinnä pahimman iltahuudon aikana kun kannan huutavaa vauvaa ympäri kotiani tietämättä mikä pientä oikein itkettää.
Muut lapset kiristävät pinnaa jatkuvalla riitelyllä, huutamisella, riehumisella.
Tuntuu etten kestä mitään ylimääräistä meteliä, vastoinkäymistä tai muuta ikävää.
Kärsin päivittäisestä päänsärystä, joka ajaa jo hermoromahduksen partaalle. Syön päivittäin särkylääkkeitä, joista ei ole apua. Migreenin estolääkekin on käytössä. Eli kärsin myös vaikeasta migreenistä.
Tällä hetkellä tuntuu että kuolisin mielummin kun kärsin tästä tunteesta (päänsärky, ahdistus, väsymys). Lapset ansaitsisivat paljon paremman ja välittävän äidin kuin mitä heille olen
En kaipaa saarnaa mistään "itsepähän olet lapsesi tehnyt" aiheesta vaan vertaistukea ja apua mitä minulle on tapahtumassa!?