vieras..
Mulle osui aamulla silmään joku ketju, jossa pohdiskeltiin sitä, vaikuttaako elintaso lapsen onnellisuuteen. En muista ko. ketjun nimeä enkä enää löydä sitä, mutta yksi viesti ketjusta pomppasi mun silmilleni.
Siinä viestissä siis ruodittiin lähinnä sitä, mistä johtuu joidenkin perheiden lasten - jo pientenkin - tarve korostaa materiaa ja sen omistamista. Tarkalleen en tuon viestin sisältöä muista, mutta mulla tuli siitä niin elävästi mieleen yksi meidän tuttavaperhe.
Mitenköhän heitä kuvailisin? He ovat ihan tavallinen, suomalainen perhe. Vanhemmat ovat mukavia, ja varsinkin perheen äidin kanssa minä tulen hyvin juttuun ja meistä on tullut ystäviä. Meillä on samanikäisiä lapsia, jotka ovat keskenään ystävystyneet, etenkin 3-vuotiaamme viihtyvät aivan mahtavasti toistensa seurassa.
Se, mikä minua silloin tällöin hieman häiritsee, on ko. perheen lasten tapa korostaa kaikkea sitä, mitä heillä on ja samalla aina mainita, jos jollain muulla (esim. meidän lapsilla) ei kyseistä asiaa ole.
En nyt tarkoita mitään uusien hankintojen esittelyä, eihän siinä mitään väärää ole. Kyllä minäkin kerron uusista hankinnoista tuon perheen äidille ja hän puolestaan minulle, samoin kuin meidän kolmivuotias esimerkiksi saattaa joskus näyttää päällään olevaa mekkoa ja sanoa, että katso, olen saanut tällaisen uuden mekon tms. jota sitten yhdessä ihastellaan.
Käytännössä kaava menee siten, että tuon toisen perheen tyttö saattaa yhtäkkiä alkaa morkata meidän tyttöä siitä, ettei tällä ole tietynlaista vaatekappaletta joko sillä hetkellä päällä tai olemassa ylipäätänsäkään, mutta hänelläpä on. Tai että meidän tytöllä ei ole tietynlaista lelua, mutta hänelläpä on. Käytännössä tämä tyttö siis saattaa sanoa meidän tytölle, että "Nelli sä oot vähän tyhmä kun sulla ei ole tällaista paitaa" tms. nerokasta. Joskus kyse on ollut ihan vaatemerkeistäkin, mitä ihmettelen - ei meidän kolmivuotias minkään vaatemerkkien päälle ymmärrä, joskaan tuskin ne vaatemerkit tämän toisenkaan lapsen tietoon ihan itsestään on menneet. Tällöin kommentit on tyyliin lällättelyä siitä, että "Nellilläpä ei ole Småfolkin mekkoa, minullapa on".
Tyhmittelystä meidän tyttö luonnollisesti pahoittaa mielensä, mutta ei tunnu välittävän siitä, jos toisella on jotain merkkiä tms. tavaraa ylipäätään mitä hänellä ei ole.
Se, mikä myös on suhteellisen mielenkiintoista, on se, miksei tuo äiti puutu lapsensa puheisiin millään tavalla. Myhäilee vain vieressä.
En tietenkään tiedä, mitä perheessä puhutaan silloin, kun me emme ole paikalla, mutta meillä ei keskutella juurikaan siitä, että kun meillä nyt on tätä ja tätä, ja sun mekkosikin on nyt merkkiä X.
Mulle on tullut tästä mieleen jonkinlainen näyttämisenhalu. Siis ei nyt niin että meille tarvitsisi mitään näyttää, mutta ihan ylipäätään. On tuon perheen äiti joskus minulle maininnutkin, että kun ovat suhteellisen pienituloisia (en tiedä heidän tulotasoaan tarkalleen, eikä se toki minulle kuulukaan) niin tuntuu että kaikki kyttää sitä mitä heillä on ja mitä ei ole, joten ehkä tuo asioiden korostaminen sanallisesti liittyy sitten siihen.
Siinä viestissä siis ruodittiin lähinnä sitä, mistä johtuu joidenkin perheiden lasten - jo pientenkin - tarve korostaa materiaa ja sen omistamista. Tarkalleen en tuon viestin sisältöä muista, mutta mulla tuli siitä niin elävästi mieleen yksi meidän tuttavaperhe.
Mitenköhän heitä kuvailisin? He ovat ihan tavallinen, suomalainen perhe. Vanhemmat ovat mukavia, ja varsinkin perheen äidin kanssa minä tulen hyvin juttuun ja meistä on tullut ystäviä. Meillä on samanikäisiä lapsia, jotka ovat keskenään ystävystyneet, etenkin 3-vuotiaamme viihtyvät aivan mahtavasti toistensa seurassa.
Se, mikä minua silloin tällöin hieman häiritsee, on ko. perheen lasten tapa korostaa kaikkea sitä, mitä heillä on ja samalla aina mainita, jos jollain muulla (esim. meidän lapsilla) ei kyseistä asiaa ole.
En nyt tarkoita mitään uusien hankintojen esittelyä, eihän siinä mitään väärää ole. Kyllä minäkin kerron uusista hankinnoista tuon perheen äidille ja hän puolestaan minulle, samoin kuin meidän kolmivuotias esimerkiksi saattaa joskus näyttää päällään olevaa mekkoa ja sanoa, että katso, olen saanut tällaisen uuden mekon tms. jota sitten yhdessä ihastellaan.
Käytännössä kaava menee siten, että tuon toisen perheen tyttö saattaa yhtäkkiä alkaa morkata meidän tyttöä siitä, ettei tällä ole tietynlaista vaatekappaletta joko sillä hetkellä päällä tai olemassa ylipäätänsäkään, mutta hänelläpä on. Tai että meidän tytöllä ei ole tietynlaista lelua, mutta hänelläpä on. Käytännössä tämä tyttö siis saattaa sanoa meidän tytölle, että "Nelli sä oot vähän tyhmä kun sulla ei ole tällaista paitaa" tms. nerokasta. Joskus kyse on ollut ihan vaatemerkeistäkin, mitä ihmettelen - ei meidän kolmivuotias minkään vaatemerkkien päälle ymmärrä, joskaan tuskin ne vaatemerkit tämän toisenkaan lapsen tietoon ihan itsestään on menneet. Tällöin kommentit on tyyliin lällättelyä siitä, että "Nellilläpä ei ole Småfolkin mekkoa, minullapa on".
Tyhmittelystä meidän tyttö luonnollisesti pahoittaa mielensä, mutta ei tunnu välittävän siitä, jos toisella on jotain merkkiä tms. tavaraa ylipäätään mitä hänellä ei ole.
Se, mikä myös on suhteellisen mielenkiintoista, on se, miksei tuo äiti puutu lapsensa puheisiin millään tavalla. Myhäilee vain vieressä.
En tietenkään tiedä, mitä perheessä puhutaan silloin, kun me emme ole paikalla, mutta meillä ei keskutella juurikaan siitä, että kun meillä nyt on tätä ja tätä, ja sun mekkosikin on nyt merkkiä X.
Mulle on tullut tästä mieleen jonkinlainen näyttämisenhalu. Siis ei nyt niin että meille tarvitsisi mitään näyttää, mutta ihan ylipäätään. On tuon perheen äiti joskus minulle maininnutkin, että kun ovat suhteellisen pienituloisia (en tiedä heidän tulotasoaan tarkalleen, eikä se toki minulle kuulukaan) niin tuntuu että kaikki kyttää sitä mitä heillä on ja mitä ei ole, joten ehkä tuo asioiden korostaminen sanallisesti liittyy sitten siihen.