Poika isänsä perään

Meillä on 2-vuotias poju joka on varmaan vuoden jo kohta ollut vaan isänsä perään. Tai siis, meidän ollessa kahdestaan tietenkin minäkin kelpaan (ja viihtyy kanssani hienosti, leikimme paljon mutta antaa mun tehdä mm. kotitöitäkin) , mutta heti kun ovi pamahtaa työpäivän jälkeen ja isän ääni kuuluu, niin äiti häviää hänen maailmastaan.

En siitä ite niin välitä, mutta onhan tuota ikävä kuulla välillä että "äiti mene töihin" tms. Välillä isänsä oli kotona ja mä töissä, työpäivän jälkeen poika kehotti mua siis vaan häipymään...mihin milloinkin. Anyway, suurin ongelma tässä on se, että isänsä seurassa poika käytännössä roikkuu isän lahkeessa. Ei anna isän tehdä yhtään mitään ja koko ajan on kämppä täynnä huutoa, huomionhakemista, kiukuttelua.

Yritän olla itte menemättä väliin, mutta välillä on pakko. Isä itsessään on vähän lällykkä kasvatuksen suhteen, mutta olen huomannut että hän alkaa jo oikeasti väsyä tähän tilanteeseen kun ei pysty mitään tekemään. Pojan pitää olla kaikessa mukana ja repii työkalut kädestä jne.

Odotan itse nyt toista ja alkaa tuo jatkuva huutaminen käydä hermoille!!! Helpompi olis ajaa vaan iskä kotoa johonkin harrastuksiin niin on paljon rauhallisempaa. Tai häipyä itte töihin (meinasin jo viimosen lomaviikon keskeyttää ton takia).,

Varmaan muillekin poikalapsien vanhemmille tuttua? Onko vinkkejä miten tästä pääsis eteenpäin, niin että poika isänsäkin kanssa viihtyis paremmin ja olis kiltimpi?

 

Miksi sinä haluat käyttää ylintä valtaa kodissa? Isä voi opetalla sanomaan tarvittaesas ei.
Onko isä liian vähän aikaa lapsen kanssa?

 

Meillä on myös poika ollut aina isänsä poika... Vauvana huusi päivät pitkät ja kun isä tuli kotiin niin hiljeni ja lopulta nukahti isänsä syliin vaikka ei ollut kunnolla nukkunut koko päivänä kun minä yritin.

Kyllä nykyään se on vähän äidinkin poika.. Paitsi jos erehtyy sanomaan että "taidat olla vähän äidin poika" niin vastaus on tiukka "ei, kun isin!"

Oli se vähän rankkaa isälle jossain vaiheessa, mutta kyllä se siitä tasottuu.

Nyt huomenna pojalla on ikää 3 vuotta.

 

Vieras : en halua käyttää valtaa, päinvastoin. Yritän eristäytyä, olkoot keskenään mutta kyllä ottaa hermoille se ihan jatkuva huutaminen ja veuhkoominen. Isä oli kesällä enemmän pois kotoa, mutta nyt on kaikki illat kotona ja ihan 100%sti pojan kanssa.

Samperi, illatkin menee niin että isä hoitaa iltapesut ja nukutukset (kauheella huudolla ja kiukulla) ja mä yritän eristäytyä eri kerrokseen. Tunnin huudattamisen jälkeen multa pyydetään kyllästyneenä apua ja mä peittelen+annan iltapusun = poju rauhottuu nukkumaan. Samoin jos iskä on työmatkalla tms. niin meidän iltarutiinit pojun kanssa menee tosi nätisti ja rauhassa.

Ei tällä olis mitään väliä, mut mä alan ite jo KYLLÄSTYÄ tohon jatkuvaan huutoon, kiukkuamiseen ja veuhkoomiseen. Roikkuu isänsä jalassa ja koko ajan huutaa syliin jos isä yrittää vähänkin tehdä jotain muuta...ja isä alkaa olemaan ihan kypsä. Näen sen jo kun muuten rauhallisella miehellä alkaa pinna kiristyä pienestäkin

Kerpele: meillä ei ole ollut vauvasta asti. Imetinkin pojua 16 kk joten tavallaan ymmärrän tän "äidistä irtautumisen"... mutta nyt alkaa jo menemään hermot. Oikeesti kahdestaan ollessa on kivaa, suhtkoht rauhallista, leikitään, käydään puistossa ja kaikkea kivaa... mut het kun isä tulee, muuttuu pienen mieli kuin tuuliviiri.

 

Meillä vajaa kaksvee poika ja kyllä tykkää isistä ihan kauheasti ja tykkää olla hommissa mukana ja molemmat lapset rynnii iskän luo kun töistä tulee. Mutta meillä poika on äitin perään tässä vaiheessa ja jos harmi tulee niin äitiä itketään paikalle (vaikka isikin kyllä kelpaa yhtälailla, jos ei äitiä saatavilla).

Meillä on otettu se linja, että oli lapsi kumman perään tahansa niin molempien pitää kelvata lapselle hoitajaksi kaikkiin tilanteisiin, eikä toinen tule "pelastamaan" missään tilanteessa, vaan se kuka on tilannetta hoitamassa vie sen loppuun, vaikka lapsi karjuis kuinka jotain muuta.

Ehkä teidän tilanteessa iskän pitäis ottaa jämäkämpi ote ja olla lapselle vanhempi. Antaa huomiota, mutta laittaa myös lapselle rajat, eikä vääntyä joka suuntaan lapsen mielen mukaan.

 

her: olen ihan samaa mieltä rajoista. Ja arvaa vaan olenko isälle niistä puhunut, jauhanut, kitissyt, keskustellut rakentavasti jne. Mutta kun ei tehoa, niin ei tehoa. Ja uskon että ihan hyvä isä on myös näin, hänellä on vaan erilainen lähestymistapa.

Mä kun sanon ehdottoman EI:n niin se menee kerralla jakeluun. Isällä ei ole ehdottomia ei:tä vaan yrittää kiltimmin leikinomaisesti ohjata.

 

No sit isän ei auta kuin kestää se huuto. Jos huudolla saa kaiken läpi, niin miksipä lapsi ei sitä hyödyntäisi?!

 

joka ei osaa asettaa nyt eikä myöhemmin lapsellesi rajoja.

 

mam, no mitä minä voin tehdä tilanteen parantamiseksi. Jos mies ei tuosta muutu, niin kai äiti voi jotenkin tilannetta auttaa?

Tässä kyllä tänään taas tuli nähdyksi, että helposti isä tekee tyhjäksi munkin "kasvatusyritykseni" kun yritän lasta jotenkin saada aisoihin. Esimerkiks niin, että laitan itte lapsen jäähylle josta isä käy itkevän ipanan sitten nappaamassa syliin... eikä ole kovin fiksua siitä tietenkään lapsen kuullen keskustella (riidellä).