Kaipailisin mielipiteitä tilanteesta, joka mietityttää ja ahdistaakin jo jonkin verran itseäni. Puolesta ja vastaan siis, kertokaa mitä mieltä olette ja mitä itse tekisitte!
Asun eräässä Välimeren maassa ja saimme mieheni kanssa helmikuussa ihanan poikavauvan. Hän on vaikuttanut alusta (oikeastaan jo vatsasta) asti aika tempperamenttiselta ja aktiiviselta. Ensimmäiset kaksi kuukautta kannoimme häntä sylissä ja ympäri asuntoa, koska hän hikeentyi hyvin nopeasti muuten. Häntä on pitänyt viihdyttää aika lailla, ja hän on ollut hirveän huono nukkumaan päivisin. Olenkin lukenut Vaativan Vauvan Vanhemmuus -ketjua hyvin huojentuneena siitä, että on muitakin lapsia jotka tekevät muutakin kuin syövät ja nukkuvat.
Asumme melko kuumassa maassa, ja noin kuukausi-puolitoista sitten vauva alkoi saada karmeita raivareita vaunulenkkien aikana. Lenkit jäivät sitten aika nopeasti päiväjärjestyksestämme pois, koska koin hysteerisen huudon todella vaikeaksi kestää. Kun olin sitten reilun kuukauden kyyhöttänyt enimmäkseen kotona vauvani kanssa, alkoivat seinät vihdoin kaatua päälle ja varasin ajan hyvämaineisella lastenklinikalla työskentelevälle yksityiselle psykologille. Nyt olen käynyt hänen vastaanotollaan kahdesti puhumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja molemmilla kerroilla tullut kotiin melko hämmentyneenä.
Ensimmäisellä käynnillä psykologi tarttui heti vauvani päivänukkumattomuuteen, mikä onkin meillä aikamoinen ongelma ja vaikuttaa todella paljon jaksamiseeni. Yllätyksekseni hän kiinnostui siitä, miksi minä en halua opettaa vauvaa päiväunille jättämällä häntä itkemään. Minulla ei ole paljon kokemusta vauvoista, mutta olen ymmärtänyt, että Suomessa ei neuvota itkettämään vauvoja uneen, ei ainakaan alle puolivuotiaita. Psykologini on kuitenkin keskittynyt siihen, miksi minusta on niin vaikea sietää vauvan itkua, heti ensimmäisellä käynnillä lähdimme jo kaivelemaan omaa lapsuuttani ja hakemaan sieltä syitä sille miksi vauvan itku ahdistaa minua. Mutta eikö sen kuulukin ahdistaa vanhempia? Eikö itku ole vauvan tapa kertoa, että joku tilanne on hänelle liikaa? Vai olenko käsittänyt aivan väärin?
Tälle viikolle sain kotiläksyksi jättää vauva ensin viideksi, sitten seitsemäksi ja sitten kymmeneksi minuutiksi kunnolla omaan sänkyynsä itkemään ennen kuin nostan hänet syliin. Rauhoitella saa kyllä juttelemalla ja silittämälläkin, eli sikäli ei varmaan ole kyse perinteisestä huudatuksesta. Itse tiedän kuitenkin, että meidän vauvallemme moiset lohdutteluyritykset ovat yhtä tyhjän kanssa - tai kiihdyttävät vain hänen raivoaan. Varsinkin hieman masentuneena minusta tuntuu todella raskaalta ajatukselta, että pitäisi joka kerta päiväunille laittaessa kuunnella rakkaan vauvani hysteeristä itkua kymmenen minuutin ajan nostamatta häntä syliin. Ymmärsin, että jos lähden tähän uniopetukseen, sitä pitäisi sitten tehdä joka kerta, enkä saisi imettää tai kanniskella vauvaa enää uneen kuten tähän asti.
Mitä olette mieltä? Pitäisikö yrittää kovettaa herkkää sydäntäni hieman, ja opettaa vauvaa omaan sänkyynsä, vaikka hän sitten huutaisi ja raivoaisi? Vai onko psykologini väärässä rohkaistessaan omaan sänkyyn opetusta vauvan raivareiden uhallakin?
Olen kovin kiitollinen kaikista vastauksista!