Esikoisen kanssa sairaalassa se olin minä, joka itki koko ajan... Johtuen siitä että lapsi ei jaksanut pysyä hereillä sen aikaa että söisi edes vähän. Eikä muiden vauvojen itku haitannut, vaikka oma olikin vähäitkuinen.
Kuopus olikin sitten eri tapaus. Olin iloinen että vauva söi kunnolla, mutta kun jo ennen vuorokauden ikää huomasin että tyttö ei halunnut muuta kuin syödä tissiä. Jos sitä ei antanut niin lapsi huusi raivoissaan.
Olin koko aamu- ja iltapäivän syöttänyt lasta, kun mun vanhemmat tuli katsomaan meitä ja ajattelin että no nyt se varmaan jaksaa olla vähän aikaa hiljaa että voi isovanhemmat tutustua ja pitää sylissä, mutta ei. Raastava huuto jatkui ja loppui vasta kun otin taas rinnalle ja siinä se oli sitten yöllä kahteen asti, kunnes kätilö sanoi että ihan kiva kun haluat imettää, mutta sun tarvis levätä välillä... Huutanut se oli siellä hoitajan hoivissakin lähes koko kaksi tuntia, tuttia ei huolinut. Ei sitä huolinut sitten lopulta koskaan, joka oli sitten toisaalta ihan hyvä...
Ja sen lisäksi että tyttö huusi paljon, ääni ei ollut yhtään sellainen vauvamainen, siis sellainen "vaimeampi" rääkymisääni kuten huomasin muilla vauvoilla ja myös esikoisella. Se ääni oli siis jotain käsittämätöntä. Yksi kätilökin siitä sanoi, että onpas erikoisen kova ääni vauvalle. Ja että ei ole hänelle ennen vauvat hermostunut niin paljon siitä kuulotestilaitteesta kun meidän tyttö...
Ja mua ahdisti hirveästi huonekaverin puolesta, tuntui koko ajan, että verhon takana ajateltiin että hiljennä se sun lapsesi. Tai siis kyllähän se hiljeni kun antoi ruokaa, mutta kyllä sekin oli ympäri vuorokauden tehtynä aika kuluttavaa... Ja kun tultiin sanomaan että nyt pitäis ainakin tunti olla syöttämättä että voidaan punnita... Jestas oli pitkä tunti.
Oli erityisen helpottavaa päästä kotiin rakkaan rääkyjän kanssa...
