itse myös ainoana lapsena toivoin isoaveljeä tai pienempiä sisaruksia. isoaveljeä ehkä eniten. nyt lapsia on itselläni, sekä kuuden lapsen isoveljellä eli miehelläni, viisi ja iät ovat 8, 2x5, 4 ja 0,5v.
jään usein vain katselemaan heidän leikkejään ja vaivun harmistelemaan omaa asemaani nähden sairastelevaan äitiini. muutenkin niin hassua, että äitini odottaa soittoani toisinaan, kun taas itselleni pitkälle riittää toisen pitäminen ajatuksissani, elämäni on pääsääntöisesti tässä hektisessä perhe- ja kotielämässä. kunpa olisi sisaria, jotka voisimme jakaa velvollisuuden lapsuudenkotiin pidettävästä yhteydestä.
KYSYMYS TEILLE MUILLE: miten äitinne ja isänne ovat suhtautuneet lapsimääräänne? onko tullut sanomista? onko sanomisen pohjalla huoli omasta jaksamisestanne vai silkkaa arvostelua tekemistänne valinnoista?oli teillä sitten kaksi tai kymmenen lasta, onko se liikaa ainokaisen vanhemmillenne?
Itse olen sanonut aivan suoraan toivovamme vieläkin sisarusta parveemme, en jaksa taas kiemurrella kertoessani odottavani..jos tällainen tilanne vielä tulee. tuntuu inhottavalta kuunnella sukulaisten mietteitä ehkäisyn puutteesta, kaikki kun ovat saaneet alkunsa toivotusti. kritiikki oli pahinta alkaessani odottamaan puolivuotiaiden kaksosten sekä kolmivuotiaan esikoisen lisäksi neljättä. nyt tilanne alkaa hahmottua tuttaville ja sukulaisille. olenhan itsekin saanut ikävuosia lisää, jos se mitään vaikuttaa.