Vaiettu lapsuus
Toivon, että hän ei olisi "äitini". En voinut kuitenkaan valita tätä, kuten ei kukaan meistä. Haluaisin kertoa nämä samat "äidilleni".
Päälle päin meillä oli kaikki hyvin. Varakas perhe. Isoveljet pilkkasivat ja toinen pahoinpiteli "äidin" silmien alla (n.8-15-vuotiaana). Tähän hän ei puuttunut. Koulu meni päin h-vettiä, masennuin, olin ahdistunut, pelokas, syömishäiriötä.. Minua käytettin hyväksi kun olin lapsi. Minua ei uskottu, kun yritin kertoa tästä. Tekijä ei ole perheestämme. (myöhemmät masennus ym. johtuivat hyväksikäytöstä ja kotiolot pahensivat äärettömästi kokemusta). Sulkeuduin, eristäydyin, vihasin itseäni. Raiskauksen jälkeen näin painajaisia- äitini huusi että mennä nukkumaan, viereen ei saanut mennä. Pelkäsin niin älyttömästi. Muista oireita oli myös, en jaksa luetella. Paniikkihäiriö tuli n. 14-vuotiaana. Koulussa kiusattiin, olin yksin, myöhemmin itse koulukiusaaja.
Teininä yritin itsemurhaa. Pari kertaa. Ajattelin, että kukaan ei välitä minusta, olen vain tiellä. Veljeni arvostelivat ja pilkkasivat jatkuvasi.
Kuolema tuntui vapauttavalta.
Niin, ja lapsena minut kuulemma vietiin naapuriin (sisarukset) kiusatavaksi, pahoinpideltäväksi. Muistan osan näistä.
Äitini oli tunnekylmä, ("musta pelottava möykky") ei ikinä kehunut, arvostanut, kannustanut. Varmasti traumoja hänelläkin on lapsuudesta, ajattelisin itse. Ulospäin mahtava, hyvä äiti. Tuota ajatusta todella vihaan. Näyttelemistä, kulissia... Vaikenemista.
Olin myöhemmin suhteessa miehen kanssa, joka hakkasi minua, käytti henkistä väkivaltaa ja jouduin lähtemään jättämällä omaisuuteni hänelle. Olin henkisesti loppu, mies yritti tappaa minut ja yritin myös itsemurhaa suhteen aikana. Olin niin lopussa, että ihmettelen, että voin näinkin hyvin nykyään.
Äitini kommentoi tuolloin että ottaa ero, että jään henkiin (olen soittanut hänelle jostain syystä tuolloin!). Myöhemminhän sanoi ivallisesti, että katuu että on alkanut takaamaan myöhempää asuntolainaani (jota olen maksanut pankille sovitusti), olen aikanaan erossa menettänyt ja juonut (?!) rahani. (juon todella vähän, tämän jälkeen olisi kyllä tehnyt mieli vetää jumalaton känni).
Loukkaannuin tästä ja soitin pari viikkoa myöhemmin hänelle. Kun pyysin ensin itse anteeksi, hän pyysi myös. Älytöntä, mutta muuten vihanpito olisi jatkunut.
Fyysistä väkivaltaa oli kotona äidiltä pari kertaa, "syystä". Pelkään äitiäni, jos hän tulee kotiini, hän on niin hallitseva, pelottava. Kun muutin kotona 16-vuotiaana, hän ei juuri pitänyt yhteyttä. Olin turvaton, mutta vihasin olla "kotona". Taloudellisesti hän tuki tuolloin.
Lapsen lapsiaan hän kohtelee kylmästi, puhuttelee ilkeästi, ei ole kiinnostunut, ei halua että lapsen lapset käyvät, kuuluvat tai näkyvät. Vieraiden edessä kaikki muuttuu. Mielestäni narsistinen, monen muun ei.
Apua en ole pystynyt pyytämään esim. kun jouduin lähtemään miehen luota. Häntä ei kiinnosta. Lainan takaus asia tuntuu todella nöyryyttävältä. Tuntuu tosi hullulle, että hän tuntee minut niin huonosti. Olen luojan kiitos aivan erilainen äiti itse.
Kun isä kuoli, äiti ei suostunut jakamaan kuuluvaa lakiosaa lapsilleen. Omaisuutta on valtasti. Hän uhkaili itsemurhalla, kun joku kysyi perinnönjaosta. Hän valehteli, että jaetaan se, aikaa on kulunut vuosia ja hän suuttuu, jos asiasta puhutaan mitään. Hän kohtelee eriarvoisesti lapsiaan, osa on saanut omaisuutta, ennakkoperintöä, osa ei. Hän valehtelee usein enkä ole ikinä luottanut häneen
Olen ottanut etäisyyttä (sen lisäksi että aina oltu etäisiä), en ole käynyt. Muutenkin kävin harvoin. Hän ei pidä myös yhteyttä. Osaan lapsiin pitää tosi tiiviisti.
Aikanaan hän väheksyi minua mieheni kuulleen, piti mieheeni paljon yhteyttä, jumaloi tätä. Hän ei uskonut, että mies on väkivaltainen (väkivalta jatkui, olin saanut jo mallin lapsena tähän). Vasta vuosien päästä kun mies huijasi äidiltäni ison summan rahaa, ja uskaltauduin kertomaan tästä, hän katkaisi mieheen välit täysin (olin juuri eronnut).
Hän kaveeraa pedofiilin kanssa, vaikka tietää, että sama mies on raiskannut minut (!) ja en voinut mennä kotiin kerran, kun pedofiili oli meillä "kylässä". Olen sanonut tästä, kommentti oli aijaa.. Olen myös kertonut aikuisena hyväksikäytöstä, kommentti oli niin juu..
Raskausaikanani vihasin/pelkäsin käydä kotona, sain paniikkihäiriökohtauksia. Vihasin äitiäni, en muistanut lapsuudestani juuri mitään.
Haluaisin kertoa hälle, mille tuntuu, vaikka kirjeessä, mutta pelkään sisarusten reaktiota (osa ymmärtäisi, osaa samaa mieltä, osa eri mieltä). Äiti ei ymmärtäisi, hakisi sääliä, luulen että asiat pahenisivat. Terapiassa käyn. Olen tosi väsynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin. Olen itse romahtanut ja muut pelkäävät että jos kerron äidille nämä, hän romahtaa. Mielestäni en ole siitä vastuussa.
Olen elänyt turvattoman lapsuuden, ollut näkymätön lapsi. En muista, että olisin ikinä ollut "äidin" sylissä. Tunteeni ovat ristiriitaiset, vihaan häntä- toisaalta säälin ja suojelen- olenhan hänen lapsi. Tottunut suojelemaan. Minusta tuli kasvatuksen myötä läheisriippuvainen.
Minulla on muodolliset välit "äitiini", itselläni on tunne, että äitiä ei ole minulle edes olemassa. Sana äiti- mitä siitä yleensä kuulee puhuttavan, tuntuu ihan uskomattomalle. Minulta meni useita useita vuosia tajuta, että sellaisia äitejä on ihan oikeasti olemassa.
Tiedän, että pahempiakin on. Tämä ajatus ei lohduta minua kuitenkaan.
Teen tietysti oman päätökseni, mutta mielipiteitä? Entä se, että jos laita äidille kirjeen ja kerron, mitä tunnen?
Päälle päin meillä oli kaikki hyvin. Varakas perhe. Isoveljet pilkkasivat ja toinen pahoinpiteli "äidin" silmien alla (n.8-15-vuotiaana). Tähän hän ei puuttunut. Koulu meni päin h-vettiä, masennuin, olin ahdistunut, pelokas, syömishäiriötä.. Minua käytettin hyväksi kun olin lapsi. Minua ei uskottu, kun yritin kertoa tästä. Tekijä ei ole perheestämme. (myöhemmät masennus ym. johtuivat hyväksikäytöstä ja kotiolot pahensivat äärettömästi kokemusta). Sulkeuduin, eristäydyin, vihasin itseäni. Raiskauksen jälkeen näin painajaisia- äitini huusi että mennä nukkumaan, viereen ei saanut mennä. Pelkäsin niin älyttömästi. Muista oireita oli myös, en jaksa luetella. Paniikkihäiriö tuli n. 14-vuotiaana. Koulussa kiusattiin, olin yksin, myöhemmin itse koulukiusaaja.
Teininä yritin itsemurhaa. Pari kertaa. Ajattelin, että kukaan ei välitä minusta, olen vain tiellä. Veljeni arvostelivat ja pilkkasivat jatkuvasi.
Kuolema tuntui vapauttavalta.
Niin, ja lapsena minut kuulemma vietiin naapuriin (sisarukset) kiusatavaksi, pahoinpideltäväksi. Muistan osan näistä.
Äitini oli tunnekylmä, ("musta pelottava möykky") ei ikinä kehunut, arvostanut, kannustanut. Varmasti traumoja hänelläkin on lapsuudesta, ajattelisin itse. Ulospäin mahtava, hyvä äiti. Tuota ajatusta todella vihaan. Näyttelemistä, kulissia... Vaikenemista.
Olin myöhemmin suhteessa miehen kanssa, joka hakkasi minua, käytti henkistä väkivaltaa ja jouduin lähtemään jättämällä omaisuuteni hänelle. Olin henkisesti loppu, mies yritti tappaa minut ja yritin myös itsemurhaa suhteen aikana. Olin niin lopussa, että ihmettelen, että voin näinkin hyvin nykyään.
Äitini kommentoi tuolloin että ottaa ero, että jään henkiin (olen soittanut hänelle jostain syystä tuolloin!). Myöhemminhän sanoi ivallisesti, että katuu että on alkanut takaamaan myöhempää asuntolainaani (jota olen maksanut pankille sovitusti), olen aikanaan erossa menettänyt ja juonut (?!) rahani. (juon todella vähän, tämän jälkeen olisi kyllä tehnyt mieli vetää jumalaton känni).
Loukkaannuin tästä ja soitin pari viikkoa myöhemmin hänelle. Kun pyysin ensin itse anteeksi, hän pyysi myös. Älytöntä, mutta muuten vihanpito olisi jatkunut.
Fyysistä väkivaltaa oli kotona äidiltä pari kertaa, "syystä". Pelkään äitiäni, jos hän tulee kotiini, hän on niin hallitseva, pelottava. Kun muutin kotona 16-vuotiaana, hän ei juuri pitänyt yhteyttä. Olin turvaton, mutta vihasin olla "kotona". Taloudellisesti hän tuki tuolloin.
Lapsen lapsiaan hän kohtelee kylmästi, puhuttelee ilkeästi, ei ole kiinnostunut, ei halua että lapsen lapset käyvät, kuuluvat tai näkyvät. Vieraiden edessä kaikki muuttuu. Mielestäni narsistinen, monen muun ei.
Apua en ole pystynyt pyytämään esim. kun jouduin lähtemään miehen luota. Häntä ei kiinnosta. Lainan takaus asia tuntuu todella nöyryyttävältä. Tuntuu tosi hullulle, että hän tuntee minut niin huonosti. Olen luojan kiitos aivan erilainen äiti itse.
Kun isä kuoli, äiti ei suostunut jakamaan kuuluvaa lakiosaa lapsilleen. Omaisuutta on valtasti. Hän uhkaili itsemurhalla, kun joku kysyi perinnönjaosta. Hän valehteli, että jaetaan se, aikaa on kulunut vuosia ja hän suuttuu, jos asiasta puhutaan mitään. Hän kohtelee eriarvoisesti lapsiaan, osa on saanut omaisuutta, ennakkoperintöä, osa ei. Hän valehtelee usein enkä ole ikinä luottanut häneen
Olen ottanut etäisyyttä (sen lisäksi että aina oltu etäisiä), en ole käynyt. Muutenkin kävin harvoin. Hän ei pidä myös yhteyttä. Osaan lapsiin pitää tosi tiiviisti.
Aikanaan hän väheksyi minua mieheni kuulleen, piti mieheeni paljon yhteyttä, jumaloi tätä. Hän ei uskonut, että mies on väkivaltainen (väkivalta jatkui, olin saanut jo mallin lapsena tähän). Vasta vuosien päästä kun mies huijasi äidiltäni ison summan rahaa, ja uskaltauduin kertomaan tästä, hän katkaisi mieheen välit täysin (olin juuri eronnut).
Hän kaveeraa pedofiilin kanssa, vaikka tietää, että sama mies on raiskannut minut (!) ja en voinut mennä kotiin kerran, kun pedofiili oli meillä "kylässä". Olen sanonut tästä, kommentti oli aijaa.. Olen myös kertonut aikuisena hyväksikäytöstä, kommentti oli niin juu..
Raskausaikanani vihasin/pelkäsin käydä kotona, sain paniikkihäiriökohtauksia. Vihasin äitiäni, en muistanut lapsuudestani juuri mitään.
Haluaisin kertoa hälle, mille tuntuu, vaikka kirjeessä, mutta pelkään sisarusten reaktiota (osa ymmärtäisi, osaa samaa mieltä, osa eri mieltä). Äiti ei ymmärtäisi, hakisi sääliä, luulen että asiat pahenisivat. Terapiassa käyn. Olen tosi väsynyt näyttelemään, että kaikki on hyvin. Olen itse romahtanut ja muut pelkäävät että jos kerron äidille nämä, hän romahtaa. Mielestäni en ole siitä vastuussa.
Olen elänyt turvattoman lapsuuden, ollut näkymätön lapsi. En muista, että olisin ikinä ollut "äidin" sylissä. Tunteeni ovat ristiriitaiset, vihaan häntä- toisaalta säälin ja suojelen- olenhan hänen lapsi. Tottunut suojelemaan. Minusta tuli kasvatuksen myötä läheisriippuvainen.
Minulla on muodolliset välit "äitiini", itselläni on tunne, että äitiä ei ole minulle edes olemassa. Sana äiti- mitä siitä yleensä kuulee puhuttavan, tuntuu ihan uskomattomalle. Minulta meni useita useita vuosia tajuta, että sellaisia äitejä on ihan oikeasti olemassa.
Tiedän, että pahempiakin on. Tämä ajatus ei lohduta minua kuitenkaan.
Teen tietysti oman päätökseni, mutta mielipiteitä? Entä se, että jos laita äidille kirjeen ja kerron, mitä tunnen?