Toinen lapsi rakkaampi kuin toinen?

  • Viestiketjun aloittaja paha mieli... :(
  • Ensimmäinen viesti
"vieras"
[QUOTE="Vieras";28193167]Nämä tyttö-poika asetelmat ovat suorastaan järkyttäviä! Te joiden mielestä tyttölasta on vaikeampi rakastaa kuin poikalasta, MIKSI??[/QUOTE]

Mulla ei ole ollut mitään toiveita siitä kumpaa sukupuolta oleva lapsi saadaan, mutta huomasin huokaisevani helpotuksesta kun kuopuskin oli poika. Mulla on ollut (ja on) vaikea suhde omaan äitiini ja on jotenkin alkanut hirvittää, että se näkyisi mun ja tyttölapsen suhteessa.
 
Kun olin lapsi, ihmettelin äitini vastausta, että jokaista lastaan rakastaa vähän erilailla.
Silloin en sitä ymmätyänyt, nyt sen ymmärrän.
Ei se erilailla rakastaminen oikeastaan kerro rakkauden määrästä, rakkauden määrää lapsia kohtaan en voi mitata siten, että toista rakastaisi määrällisesti enemmän kuin toista. ( sikäli kun rakkautta edes määrällisesti mitata voi) Mutta toisia lapsia on helpompi rakasta kuin toisia. Osa ihmisistä suostuu helpommin rakastettaviksi, ovat luonteeltaan ns. rakastettavampia jne. Toiset ovat taas piikikäämpiä, rosoisempia, joiden rakastaminen ei ole niin helppoa. Joskus se oman lapsen rakastaminen on sellaista sydän vereslihalla rakastamista, itse kutsun sitä riivinrautarakkaudeksi.

On hyvä ja tärkeä tiedostaa tunteet, että toista lastaan on ns. helpompaa rakastaa kuin toista. Ja käsitellä sitä asiaa, mutta liiaksi siitä ei itseään saa soimatakaan. Tok lasten seurassa pitää yrittää toimia siten,ettei se rakastamisen helppouden / vaikeuden määrä liiaksi välittyisi lapsille. Mutta rakkaus, vaikka se pysyvää onkin, muttaa myös muotoaan suhteessa omiin lapsiin. Ts. sellainen lapsi, joka syystä tai toisesta on joskus tuntunut vaikeammin rakastettavalta voikin jossain vaiheessa tulla sinua lähemmäksi, kun taas vastaavasti lapsi, joka on tuntunut ns. läheisemmältä voikin loitota kauemmaksi.

Minä rakastan omia lapsiani, pyrin tekemään sitä ehdoitta, mutta valehtelisin jos väittäisin sen tunteen olevan jokahetki jotenkin ylitsevuotavaista. Niitä synkempiä tunteita ja pimeämpiä tunteita on myös olemassa. Ja ne on hyvä tiedostaa ja myöntää itselleen. Ja tietyssä määrin salliakin ne, kuten myös sallia lapsille se,ettei heidän rakkautensa minua kohtaan ole ihan joka hetki kovin ylitsevuotavaa.
 
"Vieras"
[QUOTE="vieras";28193184]Mulla ei ole ollut mitään toiveita siitä kumpaa sukupuolta oleva lapsi saadaan, mutta huomasin huokaisevani helpotuksesta kun kuopuskin oli poika. Mulla on ollut (ja on) vaikea suhde omaan äitiini ja on jotenkin alkanut hirvittää, että se näkyisi mun ja tyttölapsen suhteessa.[/QUOTE]

:/ Minulla on vaikea äitisuhde ja olen kärsinyt lapsena siitä, että pikkuveli on äidille tärkeämpi. Äiti ei luultavasti ole edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Minulla on yksi lapsi, joka on tyttö. En usko traumaattinen lapsuus vaikuttaa minun ja tyttäreni suhteeseen, mutta sen verran arka olen, että haluan toisen lapsen jos luoja suo, vasta kun tyttö on koulussa.:/
 
[QUOTE="aloittaja";28189952]Tottakai rakastan molempia, mutta tunteet heitä kohtaan erilaiset.

Vaikkakin nyt kun tätä pyörittelee mielessä ja kirjoittaa ajatuksiaan julki niin huomaan kuitenkin että ehkäpä se on kuitenkin niin että rakastan lapsiani erilailla mutta yhtä paljon. Omat ajatukset huvittaa ja ylireakoin taas kaikkeen, niin kuin aina, tämä on se yksi ärsyttävä luonteenpiirre itsessäni ja esikoisessa, ylidramaattinen :D[/QUOTE]

Siksipä vaivaavia asioita kannattaakin pohtia ja pyöritellä, tiettyyn rajaan asti ainakin :)
 
[QUOTE="Vieras";28193167]Nämä tyttö-poika asetelmat ovat suorastaan järkyttäviä! Te joiden mielestä tyttölasta on vaikeampi rakastaa kuin poikalasta, MIKSI??[/QUOTE]

Meillä se perustuu ihan tyttären temperamenttiin, ja varsinkin nyt, kun hän on 14v. Tytyn kanssa saa keskustella ihan joka asiasta, keksiä sen sata perustelua (jos siihen alkaa, ja ellei ala, niin vänkääminen vaan jatkuu) ja hän on hyvin itsekäs tässä vaiheessa elämäänsä ja vaatii paljon. Hyvin usein kuuluu kysymys "miksi minä", jos jotain pitäisi tehdä. Ei jaksa, eikä halua. Itse ei osaa näihin antaa mitään perusteluja. Ei vaan jaksa, eikä vaan halua. Mikään ei mene helpoimman kautta.

Pojat ovat aina olleet sopeutuvaisempia, semmoisia "joojoo" -tyyppejä, jotka hoitavat asiansa ja tekevät hommansa suurempaa haloota nostamatta. Ovat rauhallisia, ottavat toiset huomioon ja tyytyvät yhteen perusteluun.

Kyllä sellaista ihmistä on vaikeampi rakastaa, joka vaatii koko ajan kovin paljon verrattuna sellaiseen, jonka kanssa on enempi tasoissa kaikissa asioissa.
 
Kyllä sellaista ihmistä on vaikeampi rakastaa, joka vaatii koko ajan kovin paljon verrattuna sellaiseen, jonka kanssa on enempi tasoissa kaikissa asioissa.
Mutta ulospäin se saattaa vaikuttaa sille, että juurikin sitä haastavampaa rakastaisi "enemmän", koska hänen kanssaan se suhde taas kehittyy erilailla kun sellaisen "joo, mä teen sen"-tyyppisen kanssa.
Eli tuollaisen haastavamman kanssa sit ollaan nokikkain ehkä pitkiäkin aikoja ja jutellaan ja perustellaan ja ruoditaan ja pohditaan... Siinä oppii tavallaan ihan erilailla tietämään ja tuntemaan toista ja näyttämään tunteita eritavoin kun taas siinä tilanteessa, että se riittää, että sanot kerran ja ei tarttee istua pitkään pitämässä neuvonpitoja.

Ja vaikka siis määrällisesti rakastaisi kumpaakin yhtäpaljon, niin se vaikutelma voi siis olla just se, että kun tuon toisen kanssa vietetään sitä aikaa... vaikkakin ehkä kinastellen, mutta kuitenkin...

Äh, en mie nyt osaa pukea ajatuksia sanoiksi... mutta jos tuosta nyt jotain tolkkua ottais.
 
"jep"
Omalla äidilläni ovat selvästi kemiat kohdanneet pikkuveljeni kanssa paremmin kuin minun. Olen pienestä asti aistinut sen, ja aistin edelleen. Välimme ovat kyllä ihan hyvät, sillä hän on kuitenkin aina "yrittänyt rakastaa" minuakin, eikä koskaan ole ollut avoimen vihamielinen tms. Kiikutti minut ala-asteikäisenä jopa perheneuvolaan "kun musta tuntuu että meillä on niin paljon riitoja" - jälkeenpäin oletan, että nimenomaan hän koki suhteensa minuun vaikeana. Olenkin miettinyt, että jos olisimme tavanneet muualla kuin synnytyssairaalassa, emme varmaan olisi tekemisissä, niin erilaisia olemme.

Nyt minulla on esikoistyttö ja kuopuspoika, ja jotenkin koen taas suhteen esikoistyttöön helpompana ja läheisempänä. Toisaalta hän muistuttaa monessa suhteessa minua pienenä, ja joskus tuskastun siihen, että haluaisin osata tukea häntä oikealla tavalla, mutten silti osaa, vaikka olen itse ihan samoja juttuja kokenut lapsen näkökulmasta. En silti koe, että äitini ja minun luonteiden epäyhteensopivuus heijastuisi suhteeseen tyttäreeni.
 
hildaliina
[QUOTE="Kaarina";28189856]Olet onnekas! Varmasti rakastat kuitenkin toistakin lastasi, koska hän on poika, ja kyllä poika tietää sen. Tyttöä sen sijaan on vaikea rakastaa ja ne tietää sen...[/QUOTE]

mitä hittoa? Mulla on 4v tyttö ja rakastan häntä yli kaiken, hän on tulinen,tempperamenttinen suorasanainen niinkuin äitinsä ja piru vie vielä nenäkäskin pikku neiti, mutta ah niiin valloittava ja hurmaava naisen alku, viimeksi halus kokeilla luomiväriä ja kopsutteli mun kengillä ympäri huushollia :D toisaalta remuaa ulkona pyssyleikkejä naapurin poikien kanssa ja uhoa aolevansa poika :D

minun rakas pieni. mene sinä psykologin juttusille jos tosissasi olet juttuinesi.
 
"kolmen äiti"
Minusta se, että yksi lapsi ärsyttää enemmän kuin toinen ei todellakaan kerro rakkauden määrästä. Minusta ainakin on aika luonnollista, että lasten ärsyttävyys lisääntyy iän myötä. Eihän pikkuvauva tai edes taapero osaa olla ärsyttävä. Kouluikäinen osaa jo hyvinkin :)
 

Yhteistyössä