Tuli vain mieleen, että millainen elämä/elämäntilanne teillä oli 22 -vuotiaana?

Itte täytin itte just 22 ja tuntuu jotenki NIIN PIRUN VAIKEELTA saada elämässä mitään aikaan.

 

Kun täytin 22 olin ollut muutaman kuukauden naimisissa. AMK opinnot alkoivat olla loppusuoralla, harjoittelu ja oppari vielä puuttuivat. Nämä sain hoidettua ko. vuonna, eli valmistuin ja työllistyin tuolloin 22-vuotiaana.

22 tuntuu kyllä nyt 31 vuotiaana hirmu nuorelta...vaikka mihin aikaa

 

Sinä vuonna menin naimisiin, olin yksivuotiaan pojan äiti, muutettiin isompaan asuntoon ja kirjoitin ylioppilaaksi.

 

valmistuin amk:sta ja jäin ä-lomalle eskoisesta. Tämä siis sen vuoden alusta kun oli. 22,5 v

 

Opiskelin yliopistossa, asuin kivassa kimppakämpässä, olin 4 kk ulkomailla opiskelijavaihdossa. Kesät tein töitä tehtaassa. Elin aika rentoa ja huoletonta, tosin taloudellisesti aika tiukkaa, opiskelijaelämää näin 10 vuoden päästä katsottuna.

 

Naimisissa. Töitä riitti, vaikkakin määräaikaisia. Samana vuonna hieman aiemmin annettu lapselle lupa tulla. Asuttiin maalla.

 

Syöpähoidot takana ja "terveen paperit", omaan itse rakennettun kotiin muutto, nämät vähän ennen ku täytin 22. Odotin toista lastamme(jonka omaishoitaja nyt olen),lapsi syntyi just ku täytin 23. ammatti hankittuna ja olin ollut lasten välissä vuoden töissä. Naimisissa 3v. Nyt ikää 25.

 

Mä oon nyt 22v. Miehen kanssa oltu yhdessä 9 vuotta, saman katon alla asuttu reilu 4 vuotta. Valmistuin ammattiin vuonna 2012 ja työllistyin heti vakituisella työsopimuksella. Mies valmistui vuotta aiemmin ja myös heti työllistyi. Asutaan omassa rivitalo-osakkeessa ja esikoisesta oon nyt äitiyslomalla, esikko nyt 7kk ja toinen lapsi tulossa. Seuraava etappi olis saada oma okt ja lähivuosina naimisiin meno.

 

Itse olen nyt 28 ja oli se kädestä suuhun 22-vuotiaana kunnes valmistui koulusta. Sain hyvän työpaikan ja elämä oli ihan fine. Suosittelen että jos sulla on työpaikka niin käy töissä ja yritä olla stressamasta muusta. Mä tein niin ja kävin välillä halvoilla reissuilla kotimaassa ja euroopassa. Asiat tapahtuu omalla painollaan.

 

täytyy kyllä tunnustaa etten muista yhtään.

 

Olisinpa noin nuori vielä

 

Kotona yksin masentuneena päivästä toiseen, elämä jumittaa paikoillaan ja tuntuu etten saa sitä liikkeelle. Ammatin oon opiskellu itselleni kyllä..lähiaikoina tullu mietittyä et koska se mielenterveys pettää lopullisesti.

 

Kotona yksin masentuneena päivästä toiseen, elämä jumittaa paikoillaan ja tuntuu etten saa sitä liikkeelle. Ammatin oon opiskellu itselleni kyllä..lähiaikoina tullu mietittyä et koska se mielenterveys pettää lopullisesti.

Onko tämä nyt ap? Tai olipa kukavain, niin onko yksinäisyyteen joku erityinen syy, asuuko perhe/ystävät kaukana vai eikö heitä ole? Voi olla hyvinki vaikeaa ssada itseään liikkeelle silloin kun on mieli maassa, mutta olisko sun mahdollista aloittaa joku mielekäs harrastus tai vapaaehtoistoiminta vaikka? Siinä saisi itselleen tekemistä ja tutustuisi ihmisiin samalla. Onko työnhaku mahdollista? Kannattaa myös muistaa, että jos itsellään on olo, ettet enään jaksa, niin kannattaa hakea ajoissa ammattiapua. Murheiden kanssa ei tarvitse kenenkään jaksaa yksin. Tietysti on paha lähteä tän enempää neuvomaan kun ei tiedä tarinaa sen paremmin eikä siihen johtaneita syitä. Tsemppiä!

 

22-vuotiaana: erosin lopullisesti lapsen isästä, muutin uuteen kotiin lapsen kanssa ja valmistuin ammattikoulusta. Hyvä vuosi

 

Sairastuin ja vietin yhteensä kuukausia sairaalassa.
Epätoivon ja surun vuosi oli se.

 

Onko tämä nyt ap? Tai olipa kukavain, niin onko yksinäisyyteen joku erityinen syy, asuuko perhe/ystävät kaukana vai eikö heitä ole? Voi olla hyvinki vaikeaa ssada itseään liikkeelle silloin kun on mieli maassa, mutta olisko sun mahdollista aloittaa joku mielekäs harrastus tai vapaaehtoistoiminta vaikka? Siinä saisi itselleen tekemistä ja tutustuisi ihmisiin samalla. Onko työnhaku mahdollista? Kannattaa myös muistaa, että jos itsellään on olo, ettet enään jaksa, niin kannattaa hakea ajoissa ammattiapua. Murheiden kanssa ei tarvitse kenenkään jaksaa yksin. Tietysti on paha lähteä tän enempää neuvomaan kun ei tiedä tarinaa sen paremmin eikä siihen johtaneita syitä. Tsemppiä!

Kiitos asiallisesta viestistä perhettäni en viitsi vaivata ongelmillani tai en halua, että he joutuvat takiani olemaan huolissaan ja oon muutenkin aika huono kertomaan ongelmistani kenellekkään kun itse oon aina ollu ihmisille se tukipilari.
Töihin menisin mielelläni, mutta rehellisesti sanottuna tässä tilanteessa en vain saa aikaiseksi kirjotella jatkuvasti työhakemuksia tuloksetta ei mistään tahdo löytää motivaatiota, hyvä että lähikaupassa jaksaa käydä kerran kaks viikossa.
Mitä ammattiapuun tulee niin haluisin sitä kyllä, mutta ei ole varaa ikävä kyllä käydä..oon ottanu asiasta selvää.
Vähän patti tilanne.

 

Niin ja en ollut ap.

 

Silloin oltiin oltu vuosi naimisissa, vakituisessa työpaikassa neljättä vuotta ja erikoisammattitutkinto oli suoritettuna, sekä esikoinen syntyi. Otettiin isompi asuntolaina. Eipä oikein muuta kun se vuos meni kotona ollessa

 

Vietin välivuotta töitä tehden ja asuin solukämpässä

 

22-vuotiaana aloin odottaa esikoistamme. Jätin merkonomiopinnot kesken.
Asuttiin silloin pienessä omakotitalossa.

 

Odotin toistani, erosin miehestäni, lopetin ammattikoulun ja aloitin kaupan kassalla. Nyt edelleen samassa kaupassa, mutta en enää kassalla vaan tuotevastaavana.

 

Vietin huoletonta opiskelijaelämää (sairaanhoitajaksi opiskelin), seurustelin ulkomailla asuvan (puoliksi suomalaisen) miehen kanssa ja reissattiin puoli ja toisin etäsuhteessa.

 

olin epävarma ja masentunut sinkku..yritin opiskella tuloksetta yliopistossa josta potkittiin ulos. päädyin vanhempien luo asumaan josta seurasi pahempaa ja yritin itsaria.

 

Opiskelin yliopistossa, asuin soluasunnossa, suhde mieheni kanssa kukoisti alkuvaiheessaan.

 

Joskus vuonna kuokka ja kirves elin 21-22 vuotiaan nuoren naisen elämää hyvin huolettomasti. Olin pätkätöissä, en halunnutkaan muuta, ja takana yksi koulutus. Hain jo uuteen koulutukseen, mikä vastasi enemmän kiinnostukseni kohteita luovalla alalla. Olin pääsääntöisesti ahdistunut, koin yksinäisyyttä, vierautta muita ihmisiä kohtaan, riitelin lapsuudenkotiini päin kaikesta mahdollisesta ja silti saatoin innostua monestakin eteeni tulevasta asiasta tai mahdollisuudesta. Tein nopeita päätöksiä niin, että saatoin olla seuraavana päivänä työsuhteessa 100 km päässä kämpästäni. Enkä olisi missään nimessä halunnut seurustella kenenkään kanssa ja siksi halveksin parisuhteessa nyhjöttäviä tuttaviani, jotka eivät tuntuneet riittävän syvällisiltä ymmärtämään yksinäisyyttäni ja ahdistustani. Peitin pahan oloni juhlimalla pitkin kaupunkia aamuun asti, tilaisuuden tullen, ja käytin hyväkseni irtosuhteita.

En kadu yhtään sitä, että olin mikä olin. Pidin päiväkirjaa ja niitä nyt lukiessani hämmästelen välillä, miten kykenin niinkin hyvin kuuntelemaan sisikuntaani ja pitämään tahdostani kiinni. Silloin koin, etten osaa mitään saati menisin mihinkään suuntaan. Nyt tajuan, että tarvitsin sen ajan löytääkseni identiteettiäni.