"Tutkijan mukaan lapsista kasvoi arkoja ja ahdistuneita nuoria, kun he lakkasivat leikkimästä riskaabeleitakin leikkejä"

"Tytöt hyppäsivät pihalla vistiä ja narua. Me emme osallistuneet, koska tytöt olivat niissä niin paljon parempia. Kiipeilimme telineille, muistan yhä miltä tuntuu, kun tippui selälleen ja meni ensi kerran ilmat pihalle. Talvisin laskimme jäämäkeä polvillaan.

Koulun jälkeen leikimme rakennustyömailla, joita 80-luvun Kivenlahdessa piisasi. Niiltä löytyi lankunpätkiä ja styroksinpalasia, joista voi rakentaa linnakkeita muovisotilaille. Jos jollain oli papatteja, niitä sytytettiin solttujen alle. Lammikosta löytyi sammakonkutua. Nössöt eivät uskaltaneet ottaa sitä käteen."

Joonas Konstigin kolumni: Nuorison mielenterveyskriisi saattaa johtua lahjasta, jonka he saivat hyvää tarkoittaneilta vanhemmiltaan

Tutkijan mukaan lapsista kasvoi arkoja ja ahdistuneita nuoria, kun he lakkasivat leikkimästä riskaabeleitakin leikkejä – ja löysivät jotain paljon kiinnostavampaa, Konstig kirjoittaa.

yle.fi

Ennen oli kaikki paremmin.

 

Vai oisko sit kuitenkaan.

Siis syynä juuri tuo.


Mä olin lapsena arka vaikka tein noita kaikkia.

Toki vahemmiten opin hyödyntämään endorfiinia ja adrenaliinia ja hankkimaan niitä turvallisimmin keinoin.

Ilman niitä olen siis yhä arka.

Toisaalta taas elämänkokemus tuo varmuutta eikä arkuutta ainakaan ulkopuolinen hoksaa.


Siis en lukenut artikkelia -saati tutkimusta- mutta mun maailmassa pitäisi kysyä MIKSI noi kävi eikä syy ole vain otsikossa ilmaistu.

 

marttiilmari07:05
Nyt kirjoittaa Joonas asiaa! Puhelimen ääressä ei tule myöskään paljon liikuntaa. Töissä vielä ollessani ennen kännyköitä kahvi ja ruokatunnilla puhuttiin kaikkea asioita joskus ihan vain huumori juttuja mutta oli puhekontakti työkavereiden kanssa. Viimeisinä vuosina melkein kaikki nuoremmat tuijotteli puhelimiaan. Olivat aivan omassa kuplassaan./Yle, kolumnin kommentit

Lainasin yhden kommentin Ylen sivulta. Harmi, jos työpaikoilla elämä on mennyt kännykkään tuijotukseksi. Kuuntelin radiosta Bessie Smithin laulun Do your duty ja mieleeni nousi kaukainen muisto ysäriltä. Elin silloin ruuhkavuosia ja siippani sai minut tuntemaan nonstop veetutusta. Ihana it-tukihenkilöni (siihen aikaan ATK) kiikutti minulle äänittämänsä c-kasetin, jossa kyseinen laulaja lauloi elämän raadollisuudesta. En suosittele kenellekään lapsuuteni leikkejä. Olisin ollut kauhuissani, jos lapseni olisivat leikkineet samoja leikkejä maaseutuoloissa. Nostalgia on ok sopivissa rajoissa, mitta kyllä nykyajassa on paljon hyvää. Voin katsoa elokuvia netistä ja jätttää kivenheiton päässä olevan elokuvateatterin uudet ja mukavat penkit testaamatta säästäen samalla rahaa.
Mielestäni 1970-luku oli paljon raadollisempi verattuna nykyaikaan ulkonäköasioissa. Missien palvonta oli ylimitoitettua. Kävin itsekin ihailemassa missien ikäisenä ja myöhemminkin kruunun pokanneita neitoja tavarataloissa. Kun sitten vuosia myöhemmin teiniikäinen tyttäreni teki lähtöä ulos huvittelemaan ja tälläsi itseään peilin edessä, totesin että voisit osallistua missikisoihin. Tytär heitti vitsinä, että ehkä pitäisi. Totesin siihen lamaantuneena, että älä ikimaailmassa. Showbusiness is showbisness. Yksityiselämäänsä ei kannata myydä mistään hinnasta turhuuden markkinoille.
Ps. En kaipaa kommentteja palstan miesoletetuilta. Kunnioittakaa yksityisyyttäni kuten amerikkalaiset fiksusti pyytävät elämänsä isoissa käänteissä.

 

Vai oisko sit kuitenkaan.

Siis syynä juuri tuo.


Mä olin lapsena arka vaikka tein noita kaikkia.

Toki vahemmiten opin hyödyntämään endorfiinia ja adrenaliinia ja hankkimaan niitä turvallisimmin keinoin.

Ilman niitä olen siis yhä arka.

Toisaalta taas elämänkokemus tuo varmuutta eikä arkuutta ainakaan ulkopuolinen hoksaa.


Siis en lukenut artikkelia -saati tutkimusta- mutta mun maailmassa pitäisi kysyä MIKSI noi kävi eikä syy ole vain otsikossa ilmaistu.

Kyllähän nuo erinäiset ruudut on vieneet lapsilta kyvyn olla luovia ja keksiä tekemistä tylsiin hetkeen. Samoin ne vähentävät sosiaalista kanssakäymistä.

Toisaaltaan myös aikuisten ajama pumpulikasvaus, jossa pelätään lapsen pahoittavan mielensä ja ollaan valmiita tekemään mitä tahansa, jottei näin tapahtuisi, ei varmaan auta lasta sietämään vastoinkäymisiä. Lapset eivät myöskään joudu epämuvakuusalueelleen samoin kuin ennen.

On hyvä, että lapsista pidetään nykypäivänä parempaa huolta ja heistä ollaan kiinnostuneita, mutta liikaa papoominen ei tee hyvää. Toki näissäkin touhu on vamaan aika polarisoitunutta. Ollaan joko tyystin välinpitämättömiä tai sitten aivan ylihuolehtivaisi.