Samaa ajattelen. Onneksi saan tehdä pelkkää iltavuoroa, sekin helpottaa elämää ihan todella paljon. Aamulla ei ole kiire ja kotityöt ehtii tehdä rauhassa, illalla mies sitten hoitaa kuskaukset tms.
En ole ikinä kestänyt niitä kylmiä ja pimeitä aamuja, kun seisot tarhan ovella klo 6 uninen ja itkuinen lapsi sylissäsi ja molemmat mietitte että ei helvetti tää ole elämää. Siitä sitten kotiin, jossa on taas se oma hässäkkä, lapset kiukuttelee tarhapäivän kiukut vanhemmille kun tarhassa on pitänyt olla niin iso ja reipas. Ja siitä parin tunnin päästä pitäis saada lapset taas nukkumaan että ne jaksaa viiden jälkeen nousta, vaikka niitä ei väsytä kun tarhassa on vedetty järjettömän pitkät päikkärit. Ne ajat oli sellaisia, että kaikkea yhdessäoloaikaa väritti joko kiire, pakko tai väsymys. Siinä menee hukkaan lapsen lapsuus ja perhe-elämä, joka minusta kuitenkin on monella lailla aivan ainutlaatuista aikaa. Iltavuorot pelasti niin paljon, tarhan pakkopäikkäreitä ei tarvita, illalla lapset on virkeitä ja nukkumaan voi mennä joustavammin niin ettei lapsia tarvitse pakkonukuttaa vaikka kenenkään mielestä ei vielä ole nukahtamisaika.
Itse olen sitä mieltä, että osa-aikatyötä pitäisi pienten lasten kohdalla suosia enemmän, mut nythän se ei ole monelle edes mahdollista. Pikkulapsiaika on rankkaa, ja lapsen pitää saada olla vanhempiensa kanssa silloinkin kun molemmat on virkeitä. On sääli, jos ne päivät parhaimmat ja virkeimmät tunnit vietetään ventovieraiden ihmisten kanssa, ja omalle perheelle jää vaan ne jämät, mitä päivän jälkeen nyt kenelläkään on enää jäljellä.
