Olenko ainoa äiti joka miettii lapsensa ulkonäköä? Tunnen melkein syyllisyyttä siitä että mietin minkä näköinen vauvastani tulee vanhempana ja onko hän kaunis... Lapseni on suloinen ja terve, joten tiedän tämän olevan turhamaista ja turhaa. Miten te muut pienten vauvojen äidit suhtaudutte vauvan ulkonäköön?
vauvan ulkonäkö
- Viestiketjun aloittaja Adalena
- Ensimmäinen viesti
Minun anoppini jankkas ja jankkas vuosikausia ennen lapsemme syntymää että katotaanpas sitten minkänäköinen lapsi teille tulee, ja toivottavasti ei ainakaan perisi isänsä ruskeita silmiä, ja jos on tyttö niin toivottavasti on vaalea, ja poika pitäisi olla tumma. Hirveät ''ulkonäköpaineet'' aiheutti jo siinä vaiheessa, ja en voinut olla muistamatta näitä huomautuksia kun vihdoin ja viimein olin sitten vuosien yrittämisen jälkeen raskaana. Ja mitä vielä, ultraan vaati tulla mukaan ja tietää vauvan sukupuoli, ja yritti sitten tarkkailla ultrakuvasta kumman piirteitä poika omaisi. Minulle itselle asialla ei todellakaan ollut mitään merkitystä, vauva olisi minulle se maailman ihanin ja rakkain jokatapauksessa.
Anoppini on melko turhamainen ja todella ulkonäkökeskeinen. Olen hänelle asiasta huomauttanutkin.Kaikenlainen vauvani ulkonäön ja piirteiden vertaaminen ärsyttää mua suunnattomasti.Tottakai on ihan luonnollista miettiä miltäköhän oma lapsi mahtaa aikuisena näyttää, mutta siitä ei kuitenkaan pitäisi tulla pääasia.Oma lapsi on rakas ja ihana juuri sellaisena kuin on.omana persoonanaan :heart:
Anoppini on melko turhamainen ja todella ulkonäkökeskeinen. Olen hänelle asiasta huomauttanutkin.Kaikenlainen vauvani ulkonäön ja piirteiden vertaaminen ärsyttää mua suunnattomasti.Tottakai on ihan luonnollista miettiä miltäköhän oma lapsi mahtaa aikuisena näyttää, mutta siitä ei kuitenkaan pitäisi tulla pääasia.Oma lapsi on rakas ja ihana juuri sellaisena kuin on.omana persoonanaan :heart:
Ehkei sille voi kauheasti tehdä mitään, millaisia ajatuksia päähän tupsahtaa, siis jos tulee mieleen vauvan ulkonäköasioita, mutta isompi juttu on, miten toimii ulkonäköasioiden suhteen. Ja voi olla ihan hedelmällistä miettiä lähinnä sitä, että miksiköhän niitä ulkonäköasioita tuntuu tulevan mieleen. Oliko ulkonäkö esimerkiksi omassa ydinperheessä liian tärkeällä sijalla tai onko se myöhempää perua.
Ulkonäköasioista muuten: Muistan aina, kun yksi äiti esitteli minulle pienen tyttölapsensa ja samalla taputteli tämän lennokkaita hiuksia litteämmiksi ja anteeksipyydellen sanoi, että tytöllä on aivan kamalat hiukset. Erityisesti jäi mieleen, miten tyttö alta kulmain sitten katsoi minuun ehkä tarkistaakseen, millainen ilme minulle tulee kasvoille, eli kuinka kamalat ne hiukset nyt oikein ovat. Nopeasti yritin keksiä jotain positiivista tyyliin "nätit ruskeat hiuksethan sieltä hatun alta löytyi
" Auch, että se episodi tuntui pahalta vaikka olin aika ulkopuolinen, sillä voin vain kuvitella, miten sen tytön itsetuntoa nujerrettiin joka kerta, kun äiti tyttönsä hiuksia kritisoi.. Eli tämäntyyppistä tarkoitan, että vaikka ajattelisi ulkonäköasioita, vanhempien ja muiden läheisten pitäisi kuitenkin osata olla vyöryttämättä omasta itsestään kumpuavaa ulkonäkötaakkaa lapselleen. Ja jos siinä onnistuu, niin sitten asia suht kunnossa. Tietty se vaatii vanhemmalta itsensä tarkkailua, että ei huomaamattaan tule sanoneeksi asioita, jotka ovat usein toistuessaan vahingollisia lapselle.
Toisesta näkökulmasta: olisi aika tekopyhää olettaa, ettei ulkonäköä pitäisi ajatella ollenkaan, koska onhan sitä tutkimuksia jos kuinka paljon, että ulkonäkö vaikuttaa siihen, miten ihmiset suhtautuvat toiseen. Ehkä joku kommentoi, mutta mun mielestä ollaan vielä ihan terveen ulkonäköajattelun puolella, jos oma lapsi esim. kammataan ja pidetään kasvot ja vaatteet puhtaina kun lähdetään liikenteeseen, koska silloin lapsi saa ehkä enemmän ihailevia katseita, mikä on varmasti kiva pieni lisä lapsen positiiviselle kehitykselle. Vai kuinka?
Kitty: anoppisi kuulostaa aika pakkaukselta ja voisin veikata, että hänen suustaan tulee ajan mittaan pääsemään sammakoita, jotka eivät ole eduksi lapsen minäkuvalle, ellei lapsi sitten sattuisi olemaan kaikkien hänen ulkonäkövaatimustensa täydellinen toteuma.. Mun mielestä aikuiselle ihmiselle voi antaa evästystä sen suhteen, miten lapsen ulkonäköä saa tai ei saa kommentoida. Ja jos ei auta, niin sitten selittää lapselle, että mummi puhuu välillä hassuja ja että mummin sanomiset voi välillä antaa mennä ulos toisesta korvasta tms.
Ulkonäköasioista muuten: Muistan aina, kun yksi äiti esitteli minulle pienen tyttölapsensa ja samalla taputteli tämän lennokkaita hiuksia litteämmiksi ja anteeksipyydellen sanoi, että tytöllä on aivan kamalat hiukset. Erityisesti jäi mieleen, miten tyttö alta kulmain sitten katsoi minuun ehkä tarkistaakseen, millainen ilme minulle tulee kasvoille, eli kuinka kamalat ne hiukset nyt oikein ovat. Nopeasti yritin keksiä jotain positiivista tyyliin "nätit ruskeat hiuksethan sieltä hatun alta löytyi
" Auch, että se episodi tuntui pahalta vaikka olin aika ulkopuolinen, sillä voin vain kuvitella, miten sen tytön itsetuntoa nujerrettiin joka kerta, kun äiti tyttönsä hiuksia kritisoi.. Eli tämäntyyppistä tarkoitan, että vaikka ajattelisi ulkonäköasioita, vanhempien ja muiden läheisten pitäisi kuitenkin osata olla vyöryttämättä omasta itsestään kumpuavaa ulkonäkötaakkaa lapselleen. Ja jos siinä onnistuu, niin sitten asia suht kunnossa. Tietty se vaatii vanhemmalta itsensä tarkkailua, että ei huomaamattaan tule sanoneeksi asioita, jotka ovat usein toistuessaan vahingollisia lapselle. Toisesta näkökulmasta: olisi aika tekopyhää olettaa, ettei ulkonäköä pitäisi ajatella ollenkaan, koska onhan sitä tutkimuksia jos kuinka paljon, että ulkonäkö vaikuttaa siihen, miten ihmiset suhtautuvat toiseen. Ehkä joku kommentoi, mutta mun mielestä ollaan vielä ihan terveen ulkonäköajattelun puolella, jos oma lapsi esim. kammataan ja pidetään kasvot ja vaatteet puhtaina kun lähdetään liikenteeseen, koska silloin lapsi saa ehkä enemmän ihailevia katseita, mikä on varmasti kiva pieni lisä lapsen positiiviselle kehitykselle. Vai kuinka?
Kitty: anoppisi kuulostaa aika pakkaukselta ja voisin veikata, että hänen suustaan tulee ajan mittaan pääsemään sammakoita, jotka eivät ole eduksi lapsen minäkuvalle, ellei lapsi sitten sattuisi olemaan kaikkien hänen ulkonäkövaatimustensa täydellinen toteuma.. Mun mielestä aikuiselle ihmiselle voi antaa evästystä sen suhteen, miten lapsen ulkonäköä saa tai ei saa kommentoida. Ja jos ei auta, niin sitten selittää lapselle, että mummi puhuu välillä hassuja ja että mummin sanomiset voi välillä antaa mennä ulos toisesta korvasta tms.
Jokainen tietysti toivoo omalle vauvalleen kaikkea hyvää ja yrittää parhaansa mukaan eliminoida mahdollisia tulevia vaikeuksia. Siinä mielessä näitten ulkonäköasioittenkin pohtiminen on ihan luonnollista minusta - kunhan niistä ei tee liian isoja asioita.
Kyllähän sievä tai komea ulkonäkö elämässä saattaa muutaman mutkan oikaista, mutta merkittävin asia ihmisessä on persoona ja henkilökohtainen karisma. Henkilökohtainen karisma taas syntyy terveestä minäkuvasta ja suhteesta muihin ihmisiin sekä hyvästä huumorintajusta. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisen, joka ei todellakaan ole mikään kaunotar tai komistus, mutta jonka pilke silmäkulmassa tekee tästä ihmisestä puoleensavetävän ja tykätyn. Naurava, hymyilevä ja tyytyväinen ihminen on minusta jotenkin aina kaunis, sen sijaan ihminen voi olla vaikka millainen kiiltokuva, mut jos se henkilökohtainen balanssi ja säteily puuttuu, niin se vaan puuttuu.
Olen samaa mieltä Tellen kanssa siitä, että kannattaisi olla varovainen sen kanssa ettei vahingossakaan siirrä omia tai muiden ulkonäköön tai muihin yhtä merkityksettömiin asioihin liittyviä ongelmia lapselle.
Kyllähän sievä tai komea ulkonäkö elämässä saattaa muutaman mutkan oikaista, mutta merkittävin asia ihmisessä on persoona ja henkilökohtainen karisma. Henkilökohtainen karisma taas syntyy terveestä minäkuvasta ja suhteesta muihin ihmisiin sekä hyvästä huumorintajusta. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisen, joka ei todellakaan ole mikään kaunotar tai komistus, mutta jonka pilke silmäkulmassa tekee tästä ihmisestä puoleensavetävän ja tykätyn. Naurava, hymyilevä ja tyytyväinen ihminen on minusta jotenkin aina kaunis, sen sijaan ihminen voi olla vaikka millainen kiiltokuva, mut jos se henkilökohtainen balanssi ja säteily puuttuu, niin se vaan puuttuu.
Olen samaa mieltä Tellen kanssa siitä, että kannattaisi olla varovainen sen kanssa ettei vahingossakaan siirrä omia tai muiden ulkonäköön tai muihin yhtä merkityksettömiin asioihin liittyviä ongelmia lapselle.
Meidän poika on todella suloinen. Olin itseasiassa yllättynyt, että lapsemme on niin kaunis. Kyseessä on esikoinen ja olin aina pitänyt lapsia saman näköisinä sen enempää niitä ihastelematta. Täytyy myöntää, että raskausaikana joskus mietin, että toivottavasti lapsemme ei peri kälyni piirteitä ...Nyt pohdin vain, että kuinka pitkä mies pojastamme kasvaa. Mieheni on todella pitkä ja poika pitempi kuin isänsä oli saman ikäisenä.