Voikohan tästä bulimiasta ikinä parantua....?

Täytän kohta 27v. Se tarkoittaa sitten sitä että olen ollut bulimikko 10vuotta! Kaikki alkoi 15-vuotiaana anoreksiasta ja kun siitä parannuttiin seurasi bulimia. Olen pitänyt asian salassa kymmenen vuotta! Useimmiten se kuuluu päivärutiineihini niin hyvin, etten itse edes pidä sitä mitenkään omituisena... Kerran jopa vahingossa lipsautin ruuan jälkeen, että käyn vaan äkkiä oksentamassa ja lähden sitten lasten kanssa ulos... En voi tietää millaisia terveydellisiä haittoja tästä on seurannut, hampaat ovat ainakin reikäiset.

Useimmiten en ajattele koko asiaa, se on, kuten jo mainitsin, mulle ihan normaalia elämää. Nyt kuitenkin tajusin kuinka kauan tätä on jatkunut... Lisäksi olen menossa kesällä naimisiin ja tuntuu siltä, että tämä on sellainen asia jota ei saisi tulevalta puolisoltaa salata... Mutta miten hiivatissa sitä voi sanoa rakkaalleen, että "muuten tän seittemän vuotta kun me ollaan oltu yhdessä niin aina kun mä vietän vähän pidempään vessassa niin olen siellä oksentamassa."?? Sitäpaitsi pelottaa sekin, etten voisi jatkaa enää sen jälkeen... Siis, kyllä mä tavallaan haluaisin lopettaa, mutta pelottaa mitä käy jos lopetan! Paino on mulle pakkomielle, eihän tämä muuten olisi ikinä alkanutkaan.

Anteeksi, en tiedä mitä tällä kirjoituksella hain. Halusin kai vain purkaa tuntojani ja saada asian jotenkin selkeämmäksi päässäni... Ei kyllä helpottanut. Päinvastoin, kun luen tekstiäni tajuan kuinka huonosti asiani ovat!

 

:hug:
Mitä, jos löytäisit avun syömishäiriöklinilalta? Ota selvää, missä oman seutusi klinikka sijaitsee ja ota sinne yhteyttä. Tarviithan sä apua!

 

Kyllä voit parantua! Itse sairastuin 14-vuotiaana ja oksensin päivittäin 12 vuotta. Terapiat ja lääkitykset koitettiin tuloksettomina. Terapeutti sanoi, että on nähnyt uransa aikana ainoastaan yhden yhtä pahan tapauksen kuin itse olin. Puolustelin sairauttani kaikin tavoin, valehtelin silmät suut täyteen ja olin sitä mieltä, että minulla nyt vain on tällainen tapa.

Muutama vuosi sitten tapahtui kuitenkin erittäin ikäviä asioita, joiden "ansiosta" masennun vaikeasti ja olin niin loputtoman väsynyt, etten yksinkertaisesti enää jaksanut käydä enää oksentamassa. Hetkessä mikään ei loppunut ja edelleen tyonnän välillä sormet kurkkuun, mutta päivittäistä tämä ei enää ole!

 

Voi parantua. Oletko koskaan käynyt terapiassa? Suosittelen sitä lämpimästi, itsekin kun psykoterapeutti olen... Myös ravitsemusterapeutilla käymisestä voi olla hyötyä. Tärkeintä kuitenkin on oma motivaatio parantua - ihmisen on itse haluttava muutosta elämässään. Toivon sulle voimia, tsemppiä ja kaikkea hyvää!

 

[QUOTE="noora";23039172]:hug:
Mitä, jos löytäisit avun syömishäiriöklinilalta? Ota selvää, missä oman seutusi klinikka sijaitsee ja ota sinne yhteyttä. Tarviithan sä apua![/QUOTE]

En tiedä olisiko musta siihen... Sittenhän myöntäisin koko asian! Vaikka kai tämä alkaa olla jo aika naurettavaa! Olen aikuinen ihminen jolla on jo omia lapsiakin ja kärsin tällaisesta "teinien taudista"! Tekisin mitä tahansa, että omat lapset eivät koskaan tähän ryhtyisi...

 

[QUOTE="hanna";23039212]Voi parantua. Oletko koskaan käynyt terapiassa? Suosittelen sitä lämpimästi, itsekin kun psykoterapeutti olen... Myös ravitsemusterapeutilla käymisestä voi olla hyötyä. Tärkeintä kuitenkin on oma motivaatio parantua - ihmisen on itse haluttava muutosta elämässään. Toivon sulle voimia, tsemppiä ja kaikkea hyvää![/QUOTE]

En ole koskaan kertonut tästä kenellekään. Terapiassa kävin teininä sen anoreksian jälkeen, mutta sen jälkeen alkaneesta oksentamisesta en ikinä puhunut sanallakaan.

 

täällä yli kolmekymppinen neljän lapsen äiti, sairastanut puolet elämästäni eikä loppua näy....

 

[QUOTE="Taateli";23039199]Kyllä voit parantua! Itse sairastuin 14-vuotiaana ja oksensin päivittäin 12 vuotta. Terapiat ja lääkitykset koitettiin tuloksettomina. Terapeutti sanoi, että on nähnyt uransa aikana ainoastaan yhden yhtä pahan tapauksen kuin itse olin. Puolustelin sairauttani kaikin tavoin, valehtelin silmät suut täyteen ja olin sitä mieltä, että minulla nyt vain on tällainen tapa.
[/QUOTE]

Heh, mä myös monesti ajattelen itsekseni, että mulla nyt vaan on tällainen tapa...

 

[QUOTE="kohtalotoveri";23039251]täällä yli kolmekymppinen neljän lapsen äiti, sairastanut puolet elämästäni eikä loppua näy....[/QUOTE]

Sitä luulisi, että viimeistään äidiksi tultuaan olisi helppo lopettaa, mutta kyllä tämä on jotenkin sellainen asia josta valehtee paitsi läheisilleen, niin myös itselleen. Aina osaa selittää asian itselleen parhaalla mahdollisella tavalla.

 

[QUOTE="alkup.";23039216]En tiedä olisiko musta siihen... Sittenhän myöntäisin koko asian! Vaikka kai tämä alkaa olla jo aika naurettavaa! Olen aikuinen ihminen jolla on jo omia lapsiakin ja kärsin tällaisesta "teinien taudista"! Tekisin mitä tahansa, että omat lapset eivät koskaan tähän ryhtyisi...[/QUOTE]

Toipuminen lähtee todella käyntiin vasta sitten, kun olet myöntänyt ongelmasi. Ja lohdutukseksi: bulimia/anoreksia eivät nykypäivänä ole ollenkaan vain teinien/nuorten sairauksia, vaan aikuisten ja jopa ikäihmistenkin sairastuminen on koko ajan yhä yleisempää. Lastesikin vuoksi olisi tosi hyvä asia, jos hakisit ongelmaasi apua. Tiedän, että avun hakemisen kynnys voi olla korkea, mutta en usko, että kadut, jos sen teet.

 

[QUOTE="alkup.";23039283]Sitä luulisi, että viimeistään äidiksi tultuaan olisi helppo lopettaa, mutta kyllä tämä on jotenkin sellainen asia josta valehtee paitsi läheisilleen, niin myös itselleen. Aina osaa selittää asian itselleen parhaalla mahdollisella tavalla.[/QUOTE]

Niin juuri. Olen keksinyt vaikka sun mitä selityksiä itselle, miehelle, lapsille. Pelkään että he huomaa jotain. Tässä on oppinut jo todella taitavaksi.

 

[QUOTE="hanna";23039295]Toipuminen lähtee todella käyntiin vasta sitten, kun olet myöntänyt ongelmasi. Ja lohdutukseksi: bulimia/anoreksia eivät nykypäivänä ole ollenkaan vain teinien/nuorten sairauksia, vaan aikuisten ja jopa ikäihmistenkin sairastuminen on koko ajan yhä yleisempää. Lastesikin vuoksi olisi tosi hyvä asia, jos hakisit ongelmaasi apua. Tiedän, että avun hakemisen kynnys voi olla korkea, mutta en usko, että kadut, jos sen teet.[/QUOTE]

Näinhän se on. Jotenkin ne ongelman myöntämisen seuraukset ovat tällä hetkellä pelottavampia kuin ongelma itse. Vaikka tiedän, että jos esimerkiksi miehelle asian kertoisin niin hän ei jättäisi mulle muita vaihtoehtoja kuin mennä hoitoon... En pelkää että mies jättäisi mut tai suuttuisikaan (tai no saattaisi kyllä ensin suuttuakin). Kaikkein pelottavintahan tässä on ihan se, että jos asian kerran paljastaa niin paluuta ei enää ole! Sen jälkeen ei olisi enää niin yksinkertaista tehdä yhtään mitään... Joutuisi automaattisesti silmätikuksi...

 

"Marya Hornbacher: Elämä kateissa

Raju, omakohtainen tarina, joka ravistelee
perinteisiä käsityksiä syömishäiriöistä.
”Olen kirjoittanut tämän kirjan siksi, että uskon joidenkin tunnistavan tästä itsensä ja koska uskon kenties lapsellisesti, että he haluavat muuttaa käyttäytymistään, hakea apua, uskoa etteivät he omana itsenään ole liian vähäisiä tai liikanaisia. Olen kirjoittanut tämän, koska olen eri mieltä siitä, mitä syömishäiriöistä yleisesti uskotaan. Ne kuitataan usein pelkäksi turhamaisuudeksi, kypsymättömyydeksi, hulluudeksi. Tavallaan ne ovat kaikkea tätä. Silti ne ovat myös riippuvuutta. Ne ovat vääristynyttä reagointia kulttuuriin, perheeseen, itseen.”

Marya Hornbacher on yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija, joka syöksyi syömishäiriöiden kurimukseen jo yhdeksänvuotiaana sairastuessaan bulimiaan. Murrosiässä bulimia muuttui anoreksiaksi, ja tarvittiin neljä pitkää sairaalajaksoa ja loputtomasti terapiaa, ennen kuin Marya päätti löytää normaalin elämän uudelleen."




Suomalaisista Sofi Oksasen Stalinin lehmät käsittelee myös aihetta. Ehkä muiden kokemukset luettuna saavat jotain ajatuksia heräämään? Molemmat hyviä kirjoja, suosittelen.

 

minä olen ollut mieheni kanssa koko sairastamisen ajan, ja välillä mietin että onko mies vain niin tyhmä tai kuuro tai sokea ettei tajua mitään tai sitten minä olen vain niin taitava Iso talo ja miehen runsas työntekokin helpottaa asiaa....valitettavasti. Mutta keksinhän minä keinot, laitan vaikka sen väkisin kauppaan että pääsen oksentamaan rauhassa. Sairasta.

 

[QUOTE="kohtalotoveri";23039385]minä olen ollut mieheni kanssa koko sairastamisen ajan, ja välillä mietin että onko mies vain niin tyhmä tai kuuro tai sokea ettei tajua mitään tai sitten minä olen vain niin taitava Iso talo ja miehen runsas työntekokin helpottaa asiaa....valitettavasti. Mutta keksinhän minä keinot, laitan vaikka sen väkisin kauppaan että pääsen oksentamaan rauhassa. Sairasta.[/QUOTE]

No me asutaan pienessa kerrostalokolmiossa ja mies tekee töitä klo.6-14 eli on aika suuren osan päivästä kotona! Ja silti ei huomaa mitään! Mä luulen, että se on vähän sellainenkin juttu mitä ei halua huomata vaikka merkkejä olisikin ilmassa... Asuin vielä vanhempieni luona kun tämä alkoi ja äiti heitti joskus suurin piirtein vitsillä että hän luulee mun käyvän oksentamassa ja kun kielsin asian niin siitä ei puhuttu sen enempää... Hänkin oli siis asian huomannut muttei myöntänyt sen vakavuutta edes itselleen.

 

Ehkä tässä pitää toivoa että tulee joku ihmepilleri tai jotain joka meidät parantaa vihdoin, ja lopullisesti... Vuosia söin lääkkeitä, ei mitään apua, päinvastoin oikeastaan. Terapeuttikin tokaisi muutaman kerran jälkeen että et sinä kyllä sairaalta näytä, siihen loppui ne käynnit.

 

[QUOTE="kohtalotoveri";23039671]Ehkä tässä pitää toivoa että tulee joku ihmepilleri tai jotain joka meidät parantaa vihdoin, ja lopullisesti... Vuosia söin lääkkeitä, ei mitään apua, päinvastoin oikeastaan. Terapeuttikin tokaisi muutaman kerran jälkeen että et sinä kyllä sairaalta näytä, siihen loppui ne käynnit.[/QUOTE]

No vaikka niin, mutta kyllä mä kovasti toivoisin, että saisin nyt jostain sen inspiraation lopettaa tämän ihan itse! Tai edes hakeutua johonkin hoitoon! Olisi se vaan aika uskomatonta oppia syömään oikein ja säännöllisesti ilman että tuntee aina syöneensä liikaa ja että olisi pakko mennä oksentamaan... Täytyyhän sitä olla toinenkin tapa pysyä hoikkana, mutta vaarantamatta omaa terveyttä!

Voisikohan sitä soittaa jonnein nimettömänä ja kysellä vähän aiheesta ennen kuin ilmottautuu virallisesti hulluksi.... :xmas:

 

Toivotaan niin, parastahan se niin olisi ja tsemppiä matkaan!
Itsellä on vaan nyt pahentunut ja kynnys tuhannesti korkeampi hakea apua uudestaan, kun haki apua, sitä kunnolla saamatta, ja ongelmaa vähäteltiin. Ja tässä sitä sitten ollaan....

 

[QUOTE="kohtalotoveri";23039827]Toivotaan niin, parastahan se niin olisi ja tsemppiä matkaan!
Itsellä on vaan nyt pahentunut ja kynnys tuhannesti korkeampi hakea apua uudestaan, kun haki apua, sitä kunnolla saamatta, ja ongelmaa vähäteltiin. Ja tässä sitä sitten ollaan....[/QUOTE]

Eikö se sun miehesi sitten silloin saanut tietää asiasta? Mä luulen kans, että ongelma saattaa vaikuttaa ulkopuoliselle aika vähäiseltä koska me elämme kuitenkin ihan normaalia arkea, en koe olevani masentunut tai mitään ja vietämmä lasten kanssa aktiivista elämää. Bulimiasta on vain tullut mulle vuosien saatossa osa sitä arkea. Se on jo niin juurtunut tapa että voisin sanoa kellon ajan joilloin käyn oksentamassa päivittäin... :ashamed: Kai se asia mikä minua painaa onkin lähinnä se, että olen huolissani kuinka fyysinen terveys tästä kärsii! Kai tuo jatkuva oksentaminen jollain tapaa näkyy...

 

[QUOTE="alkup.";23039876]Eikö se sun miehesi sitten silloin saanut tietää asiasta? Mä luulen kans, että ongelma saattaa vaikuttaa ulkopuoliselle aika vähäiseltä koska me elämme kuitenkin ihan normaalia arkea, en koe olevani masentunut tai mitään ja vietämmä lasten kanssa aktiivista elämää. Bulimiasta on vain tullut mulle vuosien saatossa osa sitä arkea. Se on jo niin juurtunut tapa että voisin sanoa kellon ajan joilloin käyn oksentamassa päivittäin... :ashamed: Kai se asia mikä minua painaa onkin lähinnä se, että olen huolissani kuinka fyysinen terveys tästä kärsii! Kai tuo jatkuva oksentaminen jollain tapaa näkyy...[/QUOTE]

Noup, silloinkin huijasin miestä että menen kun tuntuu hiukan masentuneelta ja ahdistuneelta olo.
Sama täällä, se on niin normipäivää täälläkin.

 

Jos ei muuta niin tilasin nyt itselleni kappaleen tuosta Marya Hornbacherin kirjasta. Piti kyllä tilata englanninkielinen, mutta samapa tuo! Tuleepahan vähän mietittyä asiaa eikä painettua taas vain villaisella!

 

[QUOTE="alkup.";23040086]Jos ei muuta niin tilasin nyt itselleni kappaleen tuosta Marya Hornbacherin kirjasta. Piti kyllä tilata englanninkielinen, mutta samapa tuo! Tuleepahan vähän mietittyä asiaa eikä painettua taas vain villaisella! [/QUOTE]

Mistä tilasit? jospa minäkin... VAIKKA heti tulee mieleen että enhän minä nyt ikinä mihinkään sairaalaan joudu/suostuis menemään! Heti seliseliseli....

 

Tuon kirjan löytää kirjastostakin,olen sen itse lukenut.

Ahmitko sä ja oksennat sen,vai oksenteletko ihan kaiken kevyenkin ja "sallitun" ruoan?
itse olen sairastanu syömishäiriöö nyt kohta 14 vuotta. täytän 28v. en osaa enää luokitella itteeni mihinkään kategoriaan,mutta se lähti bulimiasta,paheni ievään (??) anoreksiaan ja kääntyi myöhemmin sitten noiden kahden sekotukseksi. mun mies tietää syömishäiriöstä,muttei siittä että myös oksentelen. en tee sitä usein,koska pääsääntöisesti pystyn pitään himoni kurissa ja vain oon syömäti. nyttemmin harrastans enverran paljon liikuntaa,että uskallan jopa syödä reilummin.

bulimia on vaarallinen tauti ja siihen todellakin kannattaa hakea apua. tuo on tuuttu tunne, että haluaisi parantua muttei tiedä uskaltaako. jos paranee ja lihoo?
itsekin monet illat miettiny kuinka helppoa se olis olla terve ja suhtautua ruokaan normaalisti.

jossainvaiheessa mun oireet oli hirveet,kovia rytmihäiriöitä,uniongelmia,kylmää ja masennusta. kävin lääkärillä ja se ei antanu kun reseptin masennuslääkkeitä. kävin vuosi sitten. senjälkeen en taas oo kellekkään asiasta jaksanu puhua. kun olin 15v kävin psykiatrilla,mutta myöskään ne ei puuttunu syömisongelmiin. täällä missä asun ei oo meille syömisongelmaisille klinikkaa,turussa käsittääkseni on ja helsingissä. entiedä saisko sinne lähetettä?

 

[QUOTE="kohtalotoveri";23040277]Mistä tilasit? jospa minäkin... VAIKKA heti tulee mieleen että enhän minä nyt ikinä mihinkään sairaalaan joudu/suostuis menemään! Heti seliseliseli....[/QUOTE]

Wasted (9780060858797) - Marya Hornbacher - Kirjat - BOOKPLUS.FI

Suomenkielisenä en löytänyt mistään, mutta itse puhun englantia työkseni, joten eiköhän se käy näinkin! Kirjastossa varmaan olisi, mutta jotenkin pelottaa että joku tuttu bongaa mut sieltä sen kirjan kanssa! :xmas:

 

Ahmitko sä ja oksennat sen,vai oksenteletko ihan kaiken kevyenkin ja "sallitun" ruoan?

Vähän sekä että. Joitakin asioita syön ihan hyvällä omalla tunnolla, jopa kokonaisia aterioita. Joskus tulee tunne että söin liikaa ja saatan käydä oksentamassa vaikka olisin syönyt ihan vaikka vaan salaattia ja kanaa... Olen huomannut että mitä enemmän stressiä on, sitä enemmän menee ihan ahmimisen puolelle. Nyt esimerkiksi kun meillä oli yksi lapsi viikon tosi pahassa yskässä, ei nukkunut öisin, oli kova kuume ja muutenkin huonossa kunnossa, olin tietysti sitten itsekin väsynyt ja turhautunut. Oksensin silloin joka päivä useita kertoja ja yleensä aina nimenomaan ahmimisen jälkeen. Mies ihmetteli kun lapsi sairastaa, niin äiti leipoo joka päivä jotain....