Voitko sanoa olevasi oikeasti onnellinen?

mä olen aidosti onnellinen tällä hetkellä. Elämässä ollut paljon sellaista mitä ei toisvoisi kelleen mut nyt mun elämä kukoistaa ja en tätä pois mistään hinnasta vaihtaisi.

 

[QUOTE="onneton";23294816]Murehdin ihan liikaa lasten asioita, murehdin omaa vanhenemista. Mulla on koko ajan olo, että elän elämäni kokematta mitään. Kokematta siis mitään ihanaa. Vaikka sen ihanan pitäis olla sitä joka päiväistä elämää, en osaa sitä niin ottaa.

Tiedän, tällä menolla huomaan olevani pian vanha ja katkera nainen. Pitäis vissiin uskaltaa ottaa elämä haltuun..........[/QUOTE]

Ota!
Murehtimalla asioiden hoitaminen ei etene. Muuta niitä asioita, joihin pystyt itse vaikuttamaan. Oman asenteen muuttaminenkin auttaa. Miksi murehtia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa :hug:?

 

Hmph.Musta tää sun kommenttis kuulostaa vähän ylimieliseltä.tyyliin "te ette tajua elämästä mitään" tai teidän surut ei ole niitä isoja,oikeita suruja...Ja ihmiset on niin erilaisia kaikki kokee asiat erilailla.Tietenkään sitä että auto menee rikki ei voi verrata vaikka läheisen kuolemaan..Mutta taas sen läheisen kuoleman voi jokainen kokea ihan erilailla.

Ei, tarkoitus ei ollut olla ylimielinen vaan asettaa perspektiivi.

 

[QUOTE="Suru";23294994]Lähisukulaisen murha, lähisukulaisen itsemurha, perheenjäsenen itsetuhoinen käytös. Pahinta on sen katsominen mitä nuo asiat tekee mun vanhemmille ja isovanhemmille, koko suvulle. Kaikki elää kuin sumussa.
Noiden lisäksi on tietenkin ne normaalit kuolemat ja sairaudet joista pääsee yli.[/QUOTE]

Mä oon onnellinen, mutta valitettavaa sanoa, että se vaati reilua henkisen etäisyyden ottamista sukuun, jossa kaikilla meni kaikki aina perseelleen (mm. päihde- ja mielenterveysongelmia ja näistä johtuvaa jatkuvaa huolta, joka ikisessä sukutapaamisessa vaan huonoja uutisia ja entistä huolesta kuihtuneempia ihmisiä, joita mikään mitä sanon ei auta koska se ei oikeasti muuta mitään, kaikki purkavat ahdistusta toisiinsa riitelemällä ja puhumalla paskaa selän takana aivan toisarvoisista asioista...).

Tuntuu, että tää onnellisuus on tarttunut muhun miehestä, joka on äärimmäisen normaalista ja tavallisesta perheestä. Se vaatii tietyt peruskehykset elämään, että se kestäisi myös suuret huolet. Täytyy aina tietää, että on joku joka rakastaa ja jolle kelpaa. Jos jokaikinen läheinen tai ylipäänsä ihminen jonka kanssa on missään tekemisissä, ui syvällä omissa huolissaan, semmoista tunnetta ei tule ikinä.

 

Voisin varmasti sanoa oppineeni olemaan onnellinen. Elämäni ensimmäiset 15 vuotta olivat yhtä helvettiä sisältäen mm. isän alkoholismin, useamman läheisen kuoleman ja masennuksen jossa velloin 2-3 vuotta n.11-13 vuotiaana, jolloin ainoa tulevaisuuden suunnitelma oli itsemurha. Elämä on potkinut melko kovasti senkin jälkeen, mutta olen silti äärettömän onnellinen. Yritän elää hetkessä ja nauttia pienen pienistä asioista. Lapsen kikatus, auringonpaiste, lumisateen kauneus, ystävän ihanat sanat. Ne tekevät minusta onnellisen. Jos asenne olisi toinen, voisin varmasti melko helposti luetella asioita joiden takia en olisi onnellinen, mutta en halua ajatella niin päin. Mielummin nautin kaikesta mistä voin ja annan elämän kuljettaa eteenpäin.

 

Suuret surut vapauttavat pienistä murheista. Tuollaisen aforismin luin neljännesvuosisata sitten jostain. On pätenyt elämässäni kaikki nämä vuodet. Voin siis sanoa olevani melko onnellinen. Vastoinkäymisistä huolimatta. Mutta ehkä katson asioita eri näkökulmasta kuin katsoisin ilman suuria surujani.

Sanotaan että ihminen on toipunut suurista murheistaan kun alkaa harmitella pieniä murheitaan. Ihminen ei tavallaan voi jatkuvasti olla suuren vastoinkäymisen aiheuttamassa shokkitilassa jossa näkee elämän arvojärjestyksen kirkkaasti ja elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen. Itse huomasin helpottuneena palanneeni normaaliin olotilaan suuren kriisin jälkeen kun löysin itseni valittamasta pikku jutuista;-)

 

kyllä ihminen voi olla onnellinen vaikka olisi suuri surukin

 

kyllä ihminen voi olla onnellinen vaikka olisi suuri surukin

voi, joskin surujakin on niin monenlaisia. Joskus suru voi olla niin musertavaa, että onni väistyy pitkäksi aikaa. Mutta on myös surua, jota voi kantaa sydämessään yhtäaikaa onnen kanssa.

 

[QUOTE="Suru";23294994]Lähisukulaisen murha, lähisukulaisen itsemurha, perheenjäsenen itsetuhoinen käytös. Pahinta on sen katsominen mitä nuo asiat tekee mun vanhemmille ja isovanhemmille, koko suvulle. Kaikki elää kuin sumussa.
Noiden lisäksi on tietenkin ne normaalit kuolemat ja sairaudet joista pääsee yli.[/QUOTE]

No on kyllä todella rankkoja juttuja. Saatteko/saisitteko kriisiapua? Noista selviämiseen vaikuttaa varmaan aika moni asia ja kukin teistä joutuu varmaan työstämään niitä mielessään pitkäänkin. Saatteko tukea toisiltanne?

 

Olen onnellinen, suurin onnellisuuden "aihe" on onnelliset läheiset.

 

Tuohon katkeruuteen haluan tarttua, koska se on oikeasti hyvin merkittävä asia. Minäkin voisin olla katkera tuhotusta lapsuudestani, huonoista korteista jotka sain ja monista muistakin asioista. Mutta en halua! Haluan sen sijaan ajatella kuinka nekin ovat vahvistaneet minua, muokanneet sellaiseksi kuin olen. Auttaneet pääsemään tähän missä olen nyt, onnellinen ja elämän perusasiat kunnossa.
Suru kuuluu elämään siinä missä ilokin, ja joskus siinä täytyy hetki oikein kunnolla rypeä. Mutta sen jälkeen voi suhtautumisensa itse valita, nouseeko ylös vai jääkö makaamaan?

Jotkut ei vaan voi valita vaan sairastuvat vaikean lapsuuden ansiosta vakavasti, viettävät sairaalakierteessä loppuelämänsä tai päätyvät itsemurhaan. Vastoinkäymiset eivät aina vahvista vaan voivat tuhota ihmisen. Mielestäni nykyään korostetaan liikaa ihmisen valinnanmahdollisuutta ja oman onnensa seppänä olemista. Kaikki vaan eivät kykene nousemaan kun heidän minuutensa on jo varhaisessa vaiheessa tuhottu.

 

[QUOTE="Joo";23295371]Jotkut ei vaan voi valita vaan sairastuvat vaikean lapsuuden ansiosta vakavasti, viettävät sairaalakierteessä loppuelämänsä tai päätyvät itsemurhaan. Vastoinkäymiset eivät aina vahvista vaan voivat tuhota ihmisen. Mielestäni nykyään korostetaan liikaa ihmisen valinnanmahdollisuutta ja oman onnensa seppänä olemista. Kaikki vaan eivät kykene nousemaan kun heidän minuutensa on jo varhaisessa vaiheessa tuhottu.[/QUOTE]

Niin, sen kun keksisi miksi toiset selvityvät ja toiset eivät, olisi maailman viisain ihminen..Itse lopulta jostain syystä -en tiedä miksi- selvisin. Itsemurhayritykset, kuukausien sairaalajaksot, vuosikausien lääkehoidot ovat nyt kaikki takanapäin. Itse en silti kuitenkaan tuossa aiemmassa viestissäni tarkoittanutkaan, että esim. psyykkisesti sairas ihminen voisi suhtautumistaan valita, vaan vastaukseni oli sillä yleisellä tasolla jolla tässä keskustelussa nyt on liikuttu.

 

On tässä vaikka mitä tapahtunut, mutta olen syntymästäni asti elänyt asperger-sisareni alistettuna orjana, on loisinut toisten selän takana, orjuuttanut muita, alistanut jne. Tuota asperger-diagnoosia ei ole, mutta olen lukenut aiheesta todella paljon ja kaikki asiat täsmäävät, kaikkine aistiyliherkkyyksineen jne. Koskaan ei ole voinut tietää millainen hetki on hetken päästä, saattaa raivostua ihan pienistäkin asioista, vaikka siitä jos ruokaa ottaessa yksi riisimuru meni vahingossa broilerfileen päälle, jota hän oli tulossa ottamaan. Vaikka mitä kerrottavaa löytyisi, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en olisi halunnut tähän elämään syntyä jos olisin etukäteen tiennyt millaista tulee olemaan. Esimerkkejä olisi vaikka muille jakaa.

Sitten muitakin juttuja löytyy, koko suku on oikeastaan aika sekopäistä sakkia.

 

[QUOTE="Noo";23295356]Olen onnellinen, suurin onnellisuuden "aihe" on onnelliset läheiset.[/QUOTE]

Siis juurikin varmaan näin. Mä aloin jo epäillä onko onnellisia ihmisiä olemassa ollenkaan kun omassa lähipiirissäni näen vain surua, huolta ja tuskaa...
Vaikka henk koht päättäisin, että en katkeroidu ja pääsen yli, niin onnellinen en voi olla kun näen miten äitini ja isäni suree, miten kaikki suree...

 

[QUOTE="Suru";23295559]Siis juurikin varmaan näin. Mä aloin jo epäillä onko onnellisia ihmisiä olemassa ollenkaan kun omassa lähipiirissäni näen vain surua, huolta ja tuskaa...
Vaikka henk koht päättäisin, että en katkeroidu ja pääsen yli, niin onnellinen en voi olla kun näen miten äitini ja isäni suree, miten kaikki suree...[/QUOTE]

Et varmasti juuri nyt voi tuntea oloasi hyväksi, mutta sekin päivä tulee vielä :hug: ja aivan varmasti! Anna ajan kulua ja tunteiden tulla. Ja mennä sitten kun sen aika on.
Toivottavasti sinulla on ystävä johon voit tukeutua, yksin ei kannata sinnitellä!

 

Et varmasti juuri nyt voi tuntea oloasi hyväksi, mutta sekin päivä tulee vielä :hug: ja aivan varmasti! Anna ajan kulua ja tunteiden tulla. Ja mennä sitten kun sen aika on.
Toivottavasti sinulla on ystävä johon voit tukeutua, yksin ei kannata sinnitellä!

Tiiätkö, aamulla kun kuulin, että veljeni on viety putkaan ja kerroin siitä miehelleni niin hän rupesi huutamaan että pilasin HÄNEN sunnuntainsa.

Eli joo, tarkemmin kun aattelee niin ei mulla ole edes oma perhe kunnossa.

 

[QUOTE="Suru";23295637]Tiiätkö, aamulla kun kuulin, että veljeni on viety putkaan ja kerroin siitä miehelleni niin hän rupesi huutamaan että pilasin HÄNEN sunnuntainsa.

Eli joo, tarkemmin kun aattelee niin ei mulla ole edes oma perhe kunnossa.[/QUOTE]

Tuo nyt onkin muuten hyvä esimerkki siitä, miten "pikkuasiat" ei tunnu miltään. Mitä sitten vaikka mies on empatiakyvytön idiootti...ei ole pahinta tässä maailmassa.

 

Todella itsekkäästi miehesi suhtautuu! Toivottavasti sinulla on kuitenkin joku, joka tukee sinua ja rohkenet häneen turvautua. Itse tiedän, ettei sekään aina ole helppoa.
Mielenterveyspotilaiden omaisille on muuten vertaistukiryhmiä olemassa, ja muutenkin ehkä varovasti ehdottaisin ammattiapua...? Olet hyvin raskaassa elämäntilanteessa, eikä kaikesta kuulu selviytyä yksin!!

 

Kyllä, mä olen onnellinen, erittäin onnellinen.

 

Mun mielestäni onnellinen ihminen on usein sellainen henkilö, joka jo ennen seuraavaa vastoinkäymistään tietää sydämessään, että tulee selviämään siitäkin.

Mun on pakko lainata tätä Keitiönoidan tekstiä. Tää on niin hienosti sanottu. Ja mulle ajankohtainen sanoma. Tälläkin hetkellä taistelee tosi tärkeä ihminen syöpää vastaa ja vaikka ei voittaisi taistelua, niin tiedän selviäväni siitäkin. Ja olen tosi onnellinen, että on rakastava perhe ympärillä. :heart:

 

Vastoinkäymisten ei saa antaa nujertaa onnellisuutta. Huolia ja murheita ei saa päästää niskan päälle, heitetään ne takapenkille. En toki tarkoita etteikö sais tuntea huolta, surua, vihaakin, mutta niitten ei saa antaa vaikuttaa liikaa, ei niin että ne hallitsee sun elämää. On hyvä jättää ne taakseen kun tilanne ohi. Nauttia nykyhetken hyvistä asioista. Nauttia elämästä muutenki, sivuuttaa ne murheet.

 

Olen onnellinen, superonnellinen.

 

Olen onnellinen. En ole aina ollu (lapsettomuudesta kärsiessä esim), mutta nyt olen.

Oikeastaan vois sanoa, että onnellisuus on asennekysymys. Miten paljo antaa niitten murheitten hallita elämäänsä. Jotku ei oo onnellisia ikinä, vaikka elämä sujuis "ruusuilla tanssien" ja sais kaiken mitä ikinä keksii haluta. Onnellisuus on vaan jotain syvempää.

 

[QUOTE="Suru";23294589]Tunnetko ihmisiä jotka oikeasti ovat onnellisia, voiko sellaisia olla...? Mä en äkkiseltään keksi ketään jolla ei olisi ollut vastoinkäymisiä, murhetta, surua...
Onnenhetkiä on, mutta pohjimmiltaan onnellinen?[/QUOTE]

Minä olen ihminen joka on onnellinen jos ei ole syytä olla onneton.
Sen vuoksi olen hukassa jos huono moodi jatkuu niin pitkään että onnellisuus katoaa.
Ja kun kaikki paskat asiat on hoidettu niin olen taas onnellinen

Olen juuri äskettäinen tajunnut että elämää ei voi selvittää kerralla kovin pitkäksi aikaa. Voi vai elää hetkessä ja tehdä parhaansa. Tämän kun tajuaa niin moni ahdistus helpotta. Mutta luulen että tuon oivaltamiseen pitää olla aika paljon ikää mittarissa.

 

Olen ihan oikeasti,
olen elänyt tähän asti.
Se on vähän oma valinta,
onko onnella liian kallis hinta.