Mulla on ystäväporukka, joiden kanssa ollaan tunnettu 40 vuotta. Aikoinaan tavattiin yhteisen pihan hiekkalaatikolla kurahousuissa ja räkä nokasta roikkuen. Ollaan pysytty toistemme rinnalla oikeastaan joka tilanteessa, vaikka elämä on heitellyt kenet mihinkin suuntaan. Pyritään ainakin muutaman kerran vuodessa kokoontumaan syömään ja juoruilemaan, mielellään aina vuorollaan jonkun luokse. Nää ihmiset on mulle erittäin tärkeitä ja rakkaita, he tietää minusta asioita joita ei edes puolisoni tiedä. Olen aina valmis tukemaan, olemaan olkapäänä, seisomaan rinnalla, nostamaan pystyyn.. mutta he eivät silti mene perheen edelle. Tiedän että tämä porukka on valmis samaan mun puolestani jos tarvis tulee.
Sitten on lyhyempiaikaisia ystäviä, jotka ovat kyllä rakkaita mutta eivät tämän lapsuusporukan veroisia