Inka koki lapsena väkivaltaa – nyt hän on äiti, jolle oman lapsen hätään suhtautuminen on ollut vaikeaa
Traumaattinen synnytys toi pintaan uudella tavalla lapsuuden vaikeat kokemukset. Niiden kanssa Inka on nyt pääsemässä sopuun.
Pieniä pistokokeita. Sellaisia Inka Ikonen, 35, tekee neljävuotiaan lapsensa kanssa leikkipuistoihin, joissa käyminen ahdistaa häntä.
Tuntemattomien vanhempien kohtaaminen aiheuttaa Inkassa helposti hallinnan menettämisen pelon. Silloin päässä laukka ajatuksia, että hän on huono ja arvostelun alaisena.
– Olen nähnyt, miten lapsi nauttii leikkipuistoista. Se kannustaa jatkamaan. Lisäksi olen huomannut, että itsellänikään ei ole aivan tuskaa – katseen alaisena voi olla turvallista olla.
Ikonen on toimittaja, kirjailija ja lyhytterapeutti. Hän on julkaissut teoksen Sinussa näen minut – Kun lapsen syntymä aloitti matkan sisimpääni (Kirjapaja 2024). Kirja on omakohtainen puheenvuoro siitä, millaista on olla pienen lapsen äiti, johon vakavat traumat ovat jättäneet jälkensä.
Kesti kuitenkin aikansa, että Ikonen sisäisti kantavansa edelleen mukanaan lapsuuden haavoja ja puolustusmekanismeja.
Kotona ja koulussa oli vaikeaa – Inka pyrki täydellisiin suorituksiin
Fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Äidin ja bonusisän raivoisaa riitelyä. Kotityölistoja, joista suoriutumisesta sai tarkan palautteen siitä, miten voisi hoitaa tehtävät vieläkin paremmin.
Ilmapiiri kotona oli kireä, ja vaativat odotukset leijailivat kaikessa hiljaisuudessa lasten yllä. Ikonen kuvailee teoksessaan, että pahinta oli, kun kodin ilmapuntari alkoi kääntyä uhkaavaan suuntaan. Silloin Inka vain odotti, että vanhemman raivo purkautuisi, jonka jälkeen tilanne pääsisi laukeamaan.
Koulussa ei mennyt sen paremmin. Ikosta kiusattiin, mutta samalla hän yritti parhaansa mukaan olla täyden kympin oppilas.
Teoksessaan Ikonen kirjoittaa siitä, miten useasti psykoterapeutin vastaanotolle hakeutuvat ihmiset toteavat lapsuutensa olleen hyvä. He eivät ehkä kuitenkaan tietoisesti tunnista perheessä olleita haasteita tai niistä ei ole saanut puhua ulkopuoliselle.
Ikonen kertoi kodin oloista sukulaiselleen, joka otti asian puheeksi vanhempien kanssa. Ikonen joutui heti tiukkaan puhutteluun siitä, että perheen asioista ei sovi kertoa muille.
Jo lapsena Ikonen muistaa olleensa se, joka teki koulussa muistiinpanot huolella eri värisillä tusseilla. Asioiden piti pysyä kontrollissa. Vaativuus itseä kohtaan näkyi muun muassa siinä, että koulussa hän janosi täydellisiä suorituksia.
Jos ei ollut täydellinen, ei olisi mitään ihmisenä.
Vaikea synnytys sai terveydenhoitajankin kyyneliin
Lapsuuden jälkeen turvaton olo jatkui edelleen. Väkivalta parisuhteissa tuli Inkalle tutuksi. Siksi suhde nykyisen puolison kanssa oli Inkalle aluksi käsittämätöntä – mies rakasti häntä ehdoitta, eikä suhde ollut väkivallan sävyttämä.
Kun Inka ja hänen puolisonsa olivat kolmekymppisiä, lapsihaave nosti päätään vuosien seurustelun ja terapian jälkeen. Inka ajatteli, että oli käsitellyt riittävästi traumojaan. Pian hän kuitenkin huomasi, että raskaus toi esiin vielä paljon käsittelemättömiä asioita.
Kaikeksi epäonneksi synnytyspelosta kärsineen Inkan synnytys päättyi kiireelliseen sektioon ja harvinaiseen komplikaatioon, lapsivesiemboliaan, jossa äidin kehoon syntyy allerginen reaktio verenkiertoon joutuneesta lapsivedestä. Vain hyvin harva selviää siitä hengissä.
Inka jäi henkiin, mutta olo synnytyksen jälkeen oli shokin vuoksi tyhjä ja turta. Hänestä tuntui, että häntä ei kuultu synnytyksessä, joka oli täynnä kauhun hetkiä.
Kun terveydenhoitaja tuli kotikäynnille, tämä kyynelehti Inkan kertoessa synnytyksestään. Inka itse ei tuntenut mitään. Terveydenhoitaja yritti jämäkästi saada Inkalle apua psykiatrian poliklinikalta. Avun tarvetta luvattiin arvioida.
Lopulta Inka sai apua traumaterapiasta, ja hänellä diagnosoitiin traumaperäinen stressihäiriö. Inka tunsi kuitenkin voimakasta syyllisyyttä siitä, että lähes koko vauvavuosi oli kulunut masennuksen, painajaisten ja ylivireystilan kourissa.
Toipumisen tie alkaa: ”Jatkuva hätä sisälläni on sammunut”
Totaalinen yksinäisyys ja hylkääminen. Sen Inka on havainnut olevan ydintraumansa, ja se on kulkenut hänen mukanaan lapsuudesta asti.
Se aktivoitui myös vaikeassa synnytyksessä, jossa Inka koki olevansa turvaton ja yksin, vaikka puoliso olikin vierellä. Syynä tähän oli se, että Inka menetti hallinnan kokemuksensa.
Turvattomuutta tunteva ihminen kokee helposti menettävänsä hallinnan tunteen. Se myös voimistuu herkästi, jos ei ole läsnä. Lapsen kanssa on kuitenkin jatkuvasti tilanteissa, joita ei voi käsikirjoittaa tai suunnitella täydellisesti.
– Olen vuosia elänyt ennen kaikkea mielessäni. Vaikka mieli ei millään malttaisi, parasta on yrittää laskeutua hetkeen. Silloin ei elä hätääntyneen menneisyyden kokemuksista käsin.
Nyt Inka harjoittelee tunnetaitoja yhdessä leikki-ikäisen lapsensa kanssa. Missä mikäkin tunne tuntuu? Tunnetaitojen opettelu on auttanut Inkaa etenkin silloin, kun hän itse ei tiedosta, että jokin asia pelottaa tai stressaa. Keho kertoo sen.
Omien rajojen ja tilan ottaminen rauhoittumiselle on myös tärkeää, vaikka sitä ei ole aina helppo tunnistaa. Samoin itsemyötätunto.
Oman lapsen tarvitsevuus on tuntunut monesti ylivoimaiselta, ja lapsen tunnekuohuihin on tehnyt mieli reagoida, kuten Inkan omassa lapsuudessa hänen vanhempansa olisivat reagoineet.
Teoksessaan Inka pui paljon sisäisen lapsen turvatonta kokemusta. Terapiassa hän on työstänyt sitä, että turvaton lapsi hänen sisällään saisi rauhan. Silloin esimerkiksi oman lapsen hätään on helpompi suhtautua turvallisen aikuisen olotilasta käsin.
Terapia on myös auttanut suhtautumaan traumaattisiin kokemuksiin niin, että ne ovat osa elämäntarinaa. Katkeruus esimerkiksi vanhempia kohtaan on väistynyt.
Inka haluaa muistuttaa, että kukaan ei tule koskaan valmiiksi, ei hänkään.
– Jatkuva hätä sisälläni on kuitenkin viimein sammunut.
Jaa oma kokemuksesi