Kun taas pystyy hengittämään

Teksti Terhi

Oli aika kun oman kodin seinät oli kaatua niskaan. Kun halusin vain pois kovemmin kuin koskaan ennen. Koin olevani loukussa omassa kodissa, joka ei tuntunut omalta, ei sitten pätkän vertaa. Osittain tunnen vieläkin samoin, mutta nyt eletään vaihetta kun taas pystyy hengittämään.

Ensimmäistä kertaa koko tämän reilun kahdeksan vuoden aikana minulle on tunnut tunne, että jopa viihdyn täällä. Että kotia voi täydestä sydämestä sanoa kodiksi ja se on saanut minut jopa hämmästymään. Miten hiljalleen kelkka on kääntänyt suuntaansa ja jokainen nurkka ja ennen niin suuresti ärsyttänyt asia, tuntuu hieman pienemmältä. Kuinka voin nähdä itseni sittenkin asumassa täällä vielä vuosien päästä. Mitä on tapahtunut?

Oikeasti en osaa vastata tähän täysin, sillä en tarkalleen tiedä itsekään. Ehkä osittain se, että nuorin on kasvanut isommaksi. Olen nimittäin huomannut sen, että vauva-arjen ollessa päällä koen eniten ahdistusta siitä, etten pääse kotoa puistoihin yms kuin autolla. Lisäksi kesän lähestyessä olo hieman aina helpottaa täällä asumisen kanssa. Lisäksi, kun kirjoitin aiheesta postauksen ja kuulin muidenkin kärsivän vastaavasta, auttoi ymmärtämään etten ole ainoa joka kamppailee tämän asian kanssa. Ettei tämmöisiä ajatuksia kannata pitää sisällä vaan päästää ne ulos.

Olen miettinyt paljonkin tätä aihetta lähiaikoina ja tullut myös siihen tulokseen, että ehkä ahdistuin hieman siitä, etten voinut tarjota samanlaista lapsuutta omille kuin minulla oli. Huusimme siskon kanssa heipat ja lähdimme kävellen puistoon tai nappasimme pyörät ja ajelimme kaupoille tai kavereille. Minun lapseni puolestaan ovat täysin riippuvaisia siitä, että me vanhemmat viemme heitä autolla ystäville tai ajelemme leikkipuistoihin yms. Matkaa lähimpään puistoon on se seitsemän kilometriä, joten sinne ei kävellen mennä. Tässä ei ole kävelytietä jossa opettaa ajamaan pyörällä tai jossa hyppiä kadun muiden lasten kanssa hyppynarua. Pyörällä ajellaan omassa pihassa, sillä kaikkien pyöriä ei vain saa kuljetettua kylälle ja noin 6km koko matkasta kylälle on nopeusrajoituksiltaan 80km/h.

Vaikkei lapseni voi tehdä samoin kuin minä, olen oppinut katsomaan asiaa hieman toisin. He nauttivat suunnattomasti kun polkevat pyörillään ympäri isoa pihaamme, heillä käy kavereita täällä ja me kuskaamme heitä ystäville. Joskus he menevät kaverille suoraan koulusta. He saavat kulkea koulumatkat kyydityksillä, kun minä kuljin ne pyörällä tai kävellen säästä riippuen ja olin kateellinen kaikille kuljetuksilla kulkeville. Lapset näyttävät onnellisilta, joten miksen minäkin olisi?

Lisäksi nyt kun olen esitellyt kotiamme täällä blogissa ja olen saanut teiltä lukijoilta positiivista palautetta, olen oppinut katsomaan kotia erilaisin silmin. Ehkei tämä olekaan niin paha. Jos tämä näyttää monesta kivalta, ehkä minun pitäisi oppia katsomaan tätä positiivisemmin mielin. Ja onhan se auttanut. Luulen, että hiljalleen opin pitämään tästä vielä enemmän, tai ainakin toivon niin. Tämä ei ole edelleenkään se minun unelmakoti, mutta kodiksi tätä voi jo kuitenkin kutsua ja se jos jokin on hyvä alku.

Tapa jolla tänne muutimme ei ollut oikea, mutta tämä tunne kun voi hengittää vapaasti tuntuu huikean hyvältä. On ihanaa voida vihdoin sanoa aidosti, että tämä on ihan kiva, ilman että ”täytyy” pitää pientä kulissia yllä.

<3 Terhi

Kommentit

10 kommenttia
Terhi

Kyllä ♥

Avatar

Voi miten ihana juttu!!ehkä se ok tosiaan auttanut,että katsoo asioita vähän eri näkökulmasta. Pääasia,että viihdyt paremmin!!
Ja tiedän niin mistä puhut,meillä myös matkaa leikkipuiston vähän vajaat 10kk ja kyllä se välillä harmittaa!!edellisessä kodissa,kun puisto oli melkein naapurissa. Mutta täälä uudessa kodissa on onneksi paljon muuta kivaa!!♡

Terhi

Kyllä luulen että se on osittain auttanut tässä. 🙂 Olo on kyllä nyt helpottuneempi, oikeastaan paljonkin.
Itse kaipaisin lyhyempää matkaa, sillä tykkäisin liikkua kävellen paljon enemmän..mutta onneksi sentään yleensä on käytössä tuo auto. 🙂

Avatar

Terhi

Avatar

Tunnistan nuo tunteet, vaikka en olekaan aivan samassa tilanteessa. Mutta miehen omituiset työajat, useampi kilometri ihmisten ilmoille, huonot bussiyhteydet… välillä tuntuu siltä, että homehdutaan lasten kanssa tänne kotiin. Tuo oikeasti lohduttaa kun tietää, ettei ole yksin ajatustensa kanssa (ja että on varmaan aika normaaliakin tuntea näin). Nyt, kun töihin palaaminen lähestyy, ovat loputtomiin venuvat aamut ja tylsät kotipäivät saaneet vähän uutta hohtoa. Muistathan, että lapset eivät ymmärrä kaivata niitä asioita, joita itse sait kokea omassa lapsuudessasi. Heidän lapsuutensa on erilainen mutta silti aivan yhtä hyvä <3
Aurinkoista viikkoa!

Terhi

Kiitos tästä kommentista.♥ Heillä on varmasti hyvä lapsuus ja eivät kyllä osaa kaivata niitä asioita, joita minä heille kaipaisin omasta lapsuudesta. Hyvin pääsevät kuitenkin näkemään kavereita yms.
Kyllä se tieto, että muillakin on samanlasita helpottaa. Meillä miehellä pitkiä työpäiviä ja varsinkin jos meillä ei syystä tai toisesta ole autoa käytössä tulee heti olo, että olen jumissa täällä..busseja menee tästä ohi, mutta ei sitten taas niillä aikatauluilla, jotka olisi meille parhaimmat.
Tsemppiä sinnekin.♥

Avatar

Mukavaa että on kivoja lapsuusmuistoja.

Avatar

Tosiaan, tunnistan tämän kahtiajaon asumisessa (tai, kai välimuotojakin on olemassa). Itselleni sopii täydellisesti kaupungissa lähellä keskustaa asuminen ja on todella mahtavaa, että lasten kaverit asuvat lähellä ja puistot ja skeittirampit ym. kävelymatkan päässä. Töihin ja joka paikkaan voi pyöräillä. Mutta toisaalta meillä ole omaa taloa eikä omaa pihaa. Lapset joskus haikailevat näiden perään ja kieltämättä minuakin kiehtoisi oma piha. Kaikessa on puolensa 🙂

Terhi

Totta, kaikessa on puolensa. Itse en ihan keskustassa enää osaisi asua, mutta lyhyempi matka ja kävelytie helpottaisi kummasti. 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä