Viime talvi oli vaikea. Asuin jonkun muun nurkissa, vaatteet matkalaukuissa ja kipuilin monimutkaisessa ihmissuhteessa. Jaksoin oma-alotteisesti pitää yhteyttä lähinnä asianajajaani ja kannoin suuria huolia tulevaisuudesta.

Aina synkkien hetkien keskellä tietty lause muistutti minua siitä, että tämän hetken ongelmat tulevat olemaan vielä takana päin. Kävellessäni kohti oikeustaloa, kuiskasin itselleni hiljaa ”joskus kaikki on hyvin”. Kun sydämeni särjettiin, itkin tyynyyn sanat ”joskus… kaikki… on… hyvin”.  Kun minusta tuntui, että pimeä ja loputon talvi nieli sen mitä minusta kaiken paskan jälkeen oli jäljellä, ajoin autollani syrjäiselle tielle ja kiljuin ajatuksilleni ”joskus kaikki on hyvin!” 

Nyt vuoden jälkeen istun tässä omassa keittiössäni. Näen ympärillä rauhallisesti lepattavia kynttilänliekkejä, porraskaiteen ympärille kiedotut iloiset jouluvalot sekä monta muuta kaunista asiaa. Ikkunasta näkyy ensilumen verhoama Portsa, eivätkä pimeys tai kylmyys tunnu haittaavan minua lainkaan. Tunnen kuuluvani tähän kaupunginosaan ja juuri tähän sievään asuntoon. Poistan asianajajan numeron puhelimeni yhteystiedoista ja tekstaan ystävälleni kertoakseni mitä ruokaa luonani on tänään tarjolla. Yhtäkkiä melkein itkettää, se joskus taitaa olla täällä nyt.