Myönnetään. Kun joskus Demissä tai Trendissä oli näitä juttuja, joiden teema oli “ystävät on itse valittu perhe”, mä en vaan voinut uskoa oikein sitä konseptia. Miten nyt ystävät voi olla perhettä? En tajua.
Ajatus juonsi juurensa ehkä siitä, että mun lapsuudenperhe on ollut aina tosi tiivis. Ja vaikka mulla on ollut – onneksi – koko elämäni myös ihania ystäviä, en jotenkin osannut ajatella heitä samaan kastiin siskojen ja vanhempieni kanssa. Nyt osaan. Ja se on jännä juttu se.
Me vietettiin Nooran ja Matin kanssa viime vuonna joulupäivä kimpassa, ja nyt on tarkoitus tehdä samoin. Viimeksi olimme heillä, tänä jouluna on plääni olla meillä. Kun sitten syksyllä sanoin Nooralle, että onpa kumma, kun en olisi ennen osannut ajatella ollenkaan, että joulua voi viettää ystävien kanssa, Noora myönsi, ettei hänkään. Tosin jatkoi siihen: “Mutta en mä kyllä osaa ajatella, että tämä on mikään ystäväjoulu. Mehän ollaan käytännössä perhettä.” Oli myönnettävä, että niinhän se juuri on. *
Eikä Noora ja Matti ole mun (ja meidän) ainoat ystävät, jotka tuntuvat perhelle. Esimerkiksi Inarin kanssa mä koen ihan samoja fiiliksiä. Ollaan enemmän kuin ystävät. (Enkä nyt puhu romanttisessa mielessä, öhöh.)
Mä olen tullut siihen tulokseen, että mulle tämä tiettyjen ystävien “kääntyminen” perheenjäseniksi on tapahtunut sen jälkeen, kun olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Ensinnäkin sen myöntäminen, että olen introvertti, on auttanut kauheasti. Tarkoitan sitä, että yli kolmekymmentä vuotta mä syyllistyin siitä, että mua ahdisti sosiaaliset kontaktit, bileet ja small talk. En tuntenut silloin itseäni ja samalla luulin, että mun on pakko olla lukuisissa kaveriporukoissa, koska niin muutkin oli (ja mun onnekseni mut usein myös halutaan mukaan erilaisiin juttuihin, joka on tietysti ihanaa). Vasta, kun aloin tuntea itseäni, tajusin, että on aivan fine, että mulle riittää pienemmät piirit. Vain ne, joiden seura ei väsytä. Joiden seurassa voi vaan olla ja möllöttää. Joihin luotan sataprosenttisesti ja joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Joiden seurassa on aina kivaa…silloinkin, kun elämässä ei ole kivaa. Tämä pätee mun biologisiin siskoihin ja näihin muutamiin ei-biologisiin sisaruksiin.
Toinen syy ystäväperheen saamiseen on varmasti myös se, että mä en enää kaihda riitoja samalla tavalla kuin ennen. Jostain syystä en osannut aikaisemmin riidellä mun ystävien kanssa — en edes pikkuriitoja,puolivitsillä — ja jokainenhan sen tietää, että koko elämää ei voi olla riitelemättä. Nyt, kun musta tuntuu, että ystäville voi myös sanoa, että ärsytää — aivan kuten siskoillekin voi — välit on paljon rennommat. Ei synny kyräilyä ja asiat ei saa liian isoja mittasuhteita. Tosin enpä mä paljon riitele noiden naisten kanssa: Nooran kanssa sanaillaan KAIKKI meidän kuvauskeikat ja Inarille suutuin viimeksi ennen meidän häitä. Mökötin muistaakseni kaksi päivää (ja tästä aiheesta mulle puolestaan kettuillaan edelleenkin. Myönnetään: Aihe oli naurettava. En kehtaa edes kertoa sitä.)
Että semmosta. Jännää, miten ajatukset voi muuttua ihan täysin, kun vuosia vierii. Onko sulle ystävät ja perhe sama asia? Ja osaatko sanoa, miksi jotkut ystävät tuntuu perheelle? Mä en oikein osaa analysoida vielä tätä asiaa niin pitkälle.
Ihanaa sunnuntaita!
-Karoliina-
* tähän tällainen koronalisäys. Jos koronasäännöt muuttuu, ei tietenkään olla jouluna yhdessä. Tai jos ne on nyt sunnuntaina muuttunut, sekin huomioidaan, koska postaus on ajastettu. Toisiamme olemme nähneet syksyn aikana, koska molemmat sakit ollaan sellaisia, ettei juuri muita ihmisiä tavata. Kuljetaan maskeilla kylillä ja toimitaan muutenkin ohjeiden mukaan.
Kuva: Herra Karjula / mun mekko saatu Papulta.
Kommentit (2)
Mua ärsyttää tässä korona ajasssa se, että miksi pitää puolustella omia valintojaan siitä että miten nyt viettää aikaa ja kenenkin kanssa, ettei nyt vaan jotkut ihmiset suutu. Esim meillä ollaan koko syksy nähty perheen kanssa ihan ahkeraan ja esim isänpäivä vietetttiin yhdessä. Samassa kaupungissa kun asutaan niin en näe, että miten joulu eroaa näistä syksyn näkemisistä millään lailla. Joo tautitilanne on hieman pahempi mutta osataan myös pitää järki kädessä eikä olla tuolla kauppakeskuksissa jokainen nyt viime tingassa hengailemassa. Keväällä myöskin sain paheksuntaa siitä, että näin yhtä kaveria koko ajan. Kun mielenterveyden säilymisen vuoksi edes yhden kaverin näkeminen säännöllisesti oli väärin..
Ymmärrän että ärsyttää. Mutta ihmisillä tuppaa olemaan keskinäistä kontrollointia sen takia että tää pandemia koskee kaikkia. Jonkun tekemä päätös ottaa vähän löysemmin, voi vaikuttaa toisten terveyteen, kun tartunnat lisääntyy. Ollaan samassa veneessä kaikki ja se vaan herättää tunteita, kun ihmisillä on erilaiset suhtautumiset asiaan.