Peruin leikkauksen. Nyt kaduttaa!
Kun siirryin tänne Kaksplussalle, ajattelin, että perhealustana tänne sopisi vielä paremmin kuin Annaan sellaiset arkiset perhepostaukset. Vähän sellaiset IG Story-tyyppiset, kynnyksettömät arkijutut, joissa ei aina tarvitse edes olla mitään suuria oivalluksia. Nyt saattekin siis lukea joka viikko – tai ainakin melkein joka viikko – näin sunnuntai-maanantaiakselilla meidän kuulumisia ja arkisia hetkiä. Viikon arkipostaus 1/52, olkaapa hyvä!
Viime viikko oli erikoinen yhtälö arkea ja vielä loman jälkimaininkeja. Vaikka me mentiinkin töihin ja pienet tytöt päiväkotiin jo tiistaina, tuntui, että viikko oli kovin uinuva. Moni ihminen on ollut vielä lomilla, joten päiväkodissa lapsilla oli poikkeava ryhmäjako ja aikuiset, ja itse en saanut montaakaan ihmistä työsähköpostilla kiinni, koska suuri osa viesteistä tuli boomerangina takaisin tekstillä “Palaan lomalta 8.1”
Mun viime viikko alkoi vähän erikoisesti, kun sain käytännössä yhden yön aikan itseni kipeäksi. Vähän oli ollut nenän tukkoisuutta jo aikaisemmin, mutta kun heräsin alkuviikosta ja poskia ja hampaita särki, tiesin, että kyseessä oli poskiontelotulehdus. Onneksi sain siihen antibioottikuurin heti samana päivänä, ja nyt olo on ollut monta päivää jo ihan normaali!
Mulle oli varattu marraskuulle leikkausaika poskionteloiden pallolaajennukseen TAYSiin, mutta peruin sen. Lääkäri oli kertonut, että mun tapauksessa leikkaus toisi avun 50% varmuudella, eli toisin sanoen ei mitään takeita, että mun sairastelu vähenisi. Pidin leikkauksen perumista oikeana ratkaisuna – ei kiinnostanut murjotut paikat ja sairausloma – mutta nyt ratkaisu alkoi kaduttaa isomman kerran. Poskiontelot on ne, jonne mulla menee tauti kerta toisensa jälkeen, ja ehkä olisi ainakin kannattanut koettaa, kuulunko siihen onnekkaaseen 50% sakkiin, jolle leikkaus olisi tuonut avun. Varsinkin, kun saan tulehduksia erityisen herkästi keuhkoihin, joka johtuu tästä viheliäisestä taudista.
No, se juna meni jo, ja lääkäri sanoi, että voin aina palata asiani kanssa uudelleen, jos sille tuntuu. Taudista huolimatta meidän viikko rullasi eteenpäin puolilomameiningeissä. Esikoinen lomaili osan viime viikosta mummolassa, jossa opemummo oli vielä lomilla. Kaksoset ovat puolestaan hypettäneet Sofia Ensimmäistä, ja uskon, että Frozen kausi on kumottu nyt Sofialla. (Kiva, koska vaatekaappihan on täynnä vain Frozenia).
Mä olen yrittänyt metsästää koko alkuvuoden huonolla menestyksellä välikauden ja talven 2024-2025 ulkovaatteita pienille tytöille, mutta vähän huonolla menestyksellä. Kävin jopa ystävän kanssa Ikaalisissa Reima Outletissä, mutta sain mukaani sieltä vain vk-haalarit. Onko alet nyt huonompia vai mun alehaukkasuperpower ruosteessa, kun tuntuu, etten löydä nyt oikein mitään. Luin kyllä kertauksen vuoksi omat alehaukkavinkkini täältä, mutta ei tuntunut tällä kertaa auttavan sekään. Ehkä odotan maltilla sinne tammikuun lopun aleihin vielä ennen hätiköityjä ratkaisuja. Nimittäin jos kyseessä ei ole pieni tai keskisuuri kotimainen firma, -30% ei riitä mulla mihinkään. Isot, kv-firmat saa tarjota isommat alet, hah.
Meidän sakki, kuten moni muukin, on ollut nyt luvattoman paljon sisätiloissa. Mikä paradoksi, että kun ulkona oli superkaunista, oli niin kylmä, ettei siellä voinut kun piipahtaa. Viime viikon alussa vielä luisteltiin, itse asiassa joka päivä, koska kaksoset ovat niin innostuneet siitä, mutta keskellä viikko piti pitää siitäkin hommasta ottaa taukoa. Ollaan siis pelattu, muovailtu ja leivottu. Ja lapset on silpunnut lattiat täyteen paperinpaloja askarteluhommissa.
Viime viikolla haluttiin tehdä kehoa lämmittäviä lohturuokia. Makrulaatikkoa alkuviikosta, iltapalaporkkanalettuja ja maailman parasta bataattikeittoa loppuviikolla. Niin ja vaikka viikonloput tortillat (täällä helpot vinkit tortillatäytteisiin muuten) olikin käytännössä kylmää ruokaa, oli pakko sujauttaa pari extra-chiliä safkaan, että sai lämpöä edes sisällepäin.
Kaiken arjen ja perheolon keskellä viime viikkoon mahtui myös yhdet juhlat. Ihanaa, ettei kemut jääneet vain pikkujoulukauteen. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa sellaisia ystäviä, joiden näkemisessä oli luvattoman pitkä tauko. Juhlat saivat pohtimaan, järjestäisinkö itselleni 39-vuotiskemut. Ehkä!
-Karoliina-
