Syy puolison vaihtamiseen nuorempaan?
Mä vaihdoin puhelinta joululomalla, ja uusi puhelin on alkanut tuupata mulle joka aamu vanhoja videoita ja kuvia arkistoista. Näitä parin viikon vanhoja ja sitten niitä ihania, jotka osaa jo vähän puhua. Vaikka kaksosten vauva- ja taaperoajat eivät olekaan kauhean kaukana, on ihan hurjaa katsoa tyttöjä vauvoina. Miten he olivatkaan jo itsensä näköisiä silloin. Miten heidän luonteet tuli silloin jo niin vahvasti esille. Miten SULOISIA he olivatkaan. Olen ihan hurmioitunut noiden videoiden edessä. Kaksosvauvakummastelua voi käydä kurkkaamassa täältä.
Vauvakuvien katselu ei ole ainakaan vähentänyt mun vauvakuumetta. Tai no. Kuten olen aina sanonut, ei mulla ole sellaista geneeristä vauvakuumetta ollut koskaan. Mutta jotenkin nuo videot ja kuvat herättää mussa sellaisen alkukantaisen fiiliksen, mitäpä jos vielä kerran.
Ja voi jumpe, en kyllä ole mitäpä jos -ajatusteni kanssa yksin. Tuntuu, että puolet mun ystävistä pohtii samaa. Ollaan, näin neljän kympin molemmin puolin, sellaisessa hetkessä, että lapsihaaveet on toteutettava (jos siis mahdollista) nyt tai ei koskaan. Koska kohta – todellakin kohta – kaikki on jo liian myöhäistä.
Sen lisäksi, että haluaisin kotiini vielä yhden ihanan yksilön lisää – ainekset on todettu sopiviksi – on vauvahaaveessa jotain muutakin. Ja kun tänä aamuna vedin lapsia hiki hatussa rattikelkalla päiväkotiin, tajusin, että se “jotakin muutakin” on ehkä kaikista painavin syy sille, miksi vielä yhdestä lapsesta haaveillaan.
Pienet lapset tekee nimittäin meistä vanhemmista eräällä tapaa kuolemattomia. Kun on lapsia mahassa, sylissä ja jaloissa, ei tarvitse hetkeäkään pohtia, mikä minun paikkani tai tarkoitukseni tässä elämässä. Kaikki on yksinkertaista ja selkeää ja mikä parasta, pysyy itsekin – vaikka väkisin – kiinni nuoruudessa. Ei tarvitse ikäkriiseillä tai miettiä, että vanhenee.
Kun tajusin lasten tuoman ”ikuisen nuoruuden”, huomasin ajattelevani, että tästä syystä ihmiset varmasti eroavat ja ottavat seuraavaksi kumppanikseen huomattavasti nuoremman ihmisen kuin aikaisempi kumppani oli. Toki tässä vaiheessa voi kyseenalaistaa koko ”vaihtaa nuorempaan -skenen”, koska tuntuu tunkkaiselle ajatuksella lokeroida aikuiset ihmiset johonkin ryhmiin iän mukaan. MUTTA JOS tällainen ilmiö on aidosti olemassa, voisi hyvin kuvitella sen johtuvan samasta syystä. Ei haluta hiljaa hiipua kohti keski-ikää tai vanhuutta, joten otetaan vierelle sellainen ihminen, josta elinvoi ja vauhti pursuaa. Samaahan ne lapsetkin tekevät – elämää!
Mietin vähän aikaa sitten, miten kauhean erilaista meidän elämä olisi, jos emme olisi saaneet Omppua ja Mesiä. Olisimme yhden teini-ikäisen vanhemmat, joilla olisi kasapäin vapaata aikaa. Joskus ehkä haaveilin sellaista omasta ajasta, mutta nyt kun näen, miten paljon yläkouluikäinen on kavereilla ja harrastuksissa, tuntuisi ihan kauhean ahdistavalle ajatella, että omaa aikaa olisi “liikaa”. Aika kuluu niin kauhean nopeasti, ja kun ne “helpot ajat” on käsillä, tajuaa, miten lyhyt se sitova aika vanhempana lopulta on. Ehkä siksi en haluaisi vielä päästää irti tästä kaikesta.
No mutta. Nämä on näitä ajatuksia. Samalla vaakakupissa painaa se, että mun endometrioosimunasarjat on jotkut 132 vuotta vanhat. Endometrioosihan on tosi monivivahteinen ”elämänkumppani”, ja se, miten se on minuun vaikuttanut, voi olla ihan eri juttu, kun sulla tai naapurilla. Mutta toki tämä lisääntymisasia on yksi endon vakiovitsauksista. Mun endometrioositarinan voi lukaista täältä.
Totta kai mua mietityttää vauva-asiassa sekin, miten jaksaisinko enää yhtä tällaista hypermeesiä. Se helvetillinen pahoinvointi oli jotain sellaista, että henkinen kantti ei ole ollut varmaan koskaan niin koetuksella. Vaikea edes kuvailla sitä oloa, kun on 24/7 krapula, kuukausitolkulla.
Niin ja lopuksi. Noh, lukekaa itse tämä postaus, niin tiedätte, mitä pelkään kaikista eniten. Siis jos totta puhutaan, on tämä se syy, joka jarruttaa mua kaikista eniten. Kun lukee näitä vanhoja postauksia, tulee ihan ahdistunut olo siitä, miten negatiivinen oikein olin. Tuntuu, että kenkä puristaa joka paikasta. Ja niinhän se puristikin. Se aika ja univaje oli jotain aivan uskomatonta! Ja siihen ei kyllä haluaisi enää koskaan palata.
Että…pohdinta jatkukoon.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
