Parempi äiti toisella kierroksella?

Meillä eletään uusperheenä, jossa esikosen ja kaksosen välissä on yhdeksän vuotta. Se tarkoittaa sitä, että sekä parisuhteessa, että lastenkasvatuksessa mä olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden. Harvinaista herkkua, etten sanoisi. 

Kun sain esikoisen, olin kyllä ihan vauva. Joku toinen 25-vuotias on varmasti tosi kypsä ja aikuinen, mutta vaikka mulla oli monia aikuisuuden mittareita – opinnot takana, open virka jne. – näin jälkikäteen ajateltuna olin kyllä vielä hyvin vähän aikuinen noihin aikoihin. Esikoinen onkin ollut mun harjoituskappale, ja nyt ihan naurattaa, miten moneen asiaan mä F:n ekoina vuosina kaipasin mun oman äidin apua. Mun äiti kertoili, mikä kehitysvaihe esikoisella oli meneillään, koska voitaisiin aloittaa kiinteät ruuat yms. Mietin, enkö herranjestas kuunnellut neuvolassa mitään tai katsellut, mitä ympärillä tapahtuu. Toisaalta, noihin aikoihin ei juuri somea ollut, joten – hyvässä ja pahassa – vanhempana sai hiihdellä kyllä aivan omaa hiihtoaan. 

Toisaalta. Juurikin se mun ja esikoisen rinta rinnan tapahtunut elämän opettelu teki myös sen, että uskon meidän olevan juuri siitä syystä niin valtavan läheisiä. Ollaan kasvettu yhdessä ja kylkikyljessä, toisiamme opettaen. 

Vaikka moni äitiyteni alkutaipaleen toiminta herättääkin mussa nyt toisaalta kauhistelua, toisaalta hyväntahtoista hymyilyä, on hienoa huomata, että oikein kelpo lapsi tästä kaikesta huolimatta on maailmaan kasvanut. Ja siksi en ehkä jaksakaan stressata kaksostenkaan kanssa jostakin lillukanvarsista, kun olen nähnyt, miten pienet diiteilit ei kaada venettä. On pääasia, että lasten ympärillä on rakkautta, ymmärrystä, syliä ja turvaa. Siinä jos joku sose jää itse soseuttamatta, ei perkele mitään väliä. 

Kun katselin kaksosia sunnuntaina iltapalapöydässä, kirjapinot edessään, huomasin mun rintaan hiipivän ylpeyden siitä, että meillä on perheessä mun mielestä monia tosi ihania tapoja tai perinteitä, jotka on siirtynyt F:ltä pikkusiskoilleen. Kuten nyt vaikka tämä kirjojen luku, jota mä pidän monesta syystä tosi arvokkaana. 

Ekasta äitiyskierroksesta (joka toki jatkuu), mukaani olen ottanut sen, että meillä lasten kysymyksille ei naureta, kaikesta voi puhua ja koko ajan ei ole pakko olla reipas. Mä myös koen, että olen ollut silloin ja olen edelleen hyvä aistimaan mun lasten fiilikset jo ennen kuin isot tunteet ryöpsähtää pintaan. Niin ja että vaikka meidän perheessä aikuinen päättää – ja päivittäin se on jotain lapsen mielestä typerääkin – mä koen, että meidän perhe menee aina lasten ja näiden jaksamiskyvyn ehdoilla. En voisi edes nauttia mistään “omasta”, jos tietäisin sen olevan pois lapsilta. 

Pieniä asioita, joita olen kuljettanut mukana F:n lapsuudesta asti, on totta kai iso pino. Meillä ollaan esimerkiksi tarkkoja nukkumaanmenoajoista ja ruoka-ajoista (koska väsymys- ja nälkäkiukku, no thanks), samoin tietyt käytöstavat on mun mielestä tosi tärkeitä. Meillä keskitytään arkeen ja tavallisiin juttuihin ja siihen, miten toisia ihmisiä saa kohdella ja millaista käytöstä ei toisaalta itse tarvitse sietää. Ollaan aika löperöitä herkkujen syönnissä ja tv-ruutuajassa, mutta toisaalta vaikka ruudulla pelattavia pelejä meillä ei ole koskaan pelattu juuri nimeksikään. Lapset osallistuvat tosi vähän kodin siisteyteen, johon kyllä ollaan ajateltu A:n kanssa tehdä muutos, mutta sanotaanko näin, ettei sellainen ole ollut ainakaan vielä osa meidän perheen toimintatapoja. Lapsia on passattu, tiedostan sen. 

Tällä toisella kierroksella toki toivon sydämestäni, ettei kaksoset joudu kokemaan lapsena niin suuria pettymyksiä, mitä esikoinen joutui kokemaan, kun ydinperhe hajosi. Mä myös toivon, että olen nykyisin (kaikille kolmelle) enemmän läsnä, mitä olin joskus kovina työntekovuosina F:lle. Olin kyllä silloinkin paikalla, vaan en aina läsnä. Kolmanneksi mä toivon…tai siis oikeastaan tiedän, että olen nykyisin hassuttelevampi vanhempi, mitä joskus aikanaan olin. Ehkä kompesoin omaa nuoruuttani silloin sillä, että olin F:lle joskus tarpeettoman tiukka, tai ainakin liian vakava. Nykyisin mä ajattelen, että voi olla yhtä aikaa hupsu ja rento, mutta silti se vanhempi, jolla on tilanne ja auktoriteetti (kyllä, edelleen käytän tällaista kivikautista ilmausta ja tarkoitan sitä) hallussa. 

Toisaalta sitäkin äitiys ja kolme lasta ovat opettaneet, että ei ole mitään yhtä tapaa hoitaa asioita. Se, mikä toimi/i F:lle, ei toimi Mesille tai Ompulle. Kaikki lapset ovat yksilöitä, joten ei heitä voi kasvattaa saman muotin mukaan. Me esimerkiksi annetaan Ompun kiukutella ja olla jopa vähän turhan itsekäs tietyissä tilanteissa, koska kolme ekaa vuotta hän antoi KAIKEN periksi, ihan kaikille. Pelättiin, ettei hän opi pitämään puoliaan ja kasvaa liian kiltiksi. Siksi, kun hän nykyisin osoittaa omaa tahtoa, me annetaan hänelle tilaa erityisen paljon. Enemmän, mitä F:lle tai Mesille annettaisiin samanlaisessa tilanteessa, samanlaisella käytöksellä.

Niin että jos mietit iltatähteä tai uusperheen perustamista, on tässä tosi paljon hyvää. Yksi parhaista jutuista on ehdottomasti se, että ajan kanssa omia valintojaan voi tarkastella etäältä ja parhaassa tapauksessa niistä voi oppia vaikka mitä! Sitä paitsi kun katsoo teiniä, tajuaa, miten nopeasti aika todellakin menee. Siksi en halua, että kukaan näistä kasvaa yhtään nopeampaa, mitä pakko, vaikka esikoisen kanssa sitä joinakin vuosina odotti  oikein innolla vuosien karttumista. Nyt tiedän paremmin, että aika – se menee siivillä. 

Olenko nyt parempi äiti kun 25-vuotiaana? En. Mulla on pidempi pinna ja tiedän asioista enemmän, joten moni asia on helpompaa, mutta onhan tämä uuden opettelua koko ajan. Hienointa on huomata, että suhde omiin lapsiin muuttuu vuosien kuluessa ja myös omaan äitiyteen voi ottaa uusia osasia.

-Karoliina-