Nouveau ”Père” #2 Rakettitiedettä

Moikka! Täällä taas vieraileva tähti ”the mysteerimies J”.  Viime tekstistä onkin vierähtänyt tovi. Kannattaa terävöittää muistiaan, jos parhaillaan tuijotat ruutua huuli pyöreänä; KLIKKAA TÄTÄ.

Halusin tällä kertaa kirjoittaa aiheesta, joka koskettaa useampaa ihmistä.. itseasiassa jokaista vanhempaa tai vanhemmanmielistä jollakin tasolla. Kitiseekö lapsesi kitisemisen ilosta? Lentääkö tavarat seinään? Kuuluuko jostakin lattian tuntumasta vaativa ”minä haluan”? Ai uhma vai? Eikös se ole sitä, että lapsi pistää ranttaliksi? Vai mistä oikein on kyse?

Kuvittelin olevani ihan selvillä siitä, mitä lapsen uhma voisi olla. Varoittavia esimerkkejä suorastaan käveli vastaan, mutta huiskauttelin niille ainoastaan kättäni. Kiukuttelevan lapsen voisi aina kopata kainaloon ja marssia eteenpäin välittämättä kohtauksesta. Vai meniköhän se ihan noinkaan?

Lapset ovat hitto vie silkkaa rakettitiedettä. Tämä ele tarkoittaa tätä, tuo käytös tuota ja tämä sitten taas puhuu sen tunteen puolesta. Tiettyihin asioihin tulee vastata tietyllä tavalla ja joihinkin taas leikkiä tylysti kuuroa. Apua! Missä on ohjekirje?! Miten tätä rakettia lennätetään? Ei mielellään ainakaan nousun jälkeen nokka edellä lattiaan. Sen olen oppinut, että lapsi mahallaan kaupan lattialla on top-listan ykkönen vältettävissä asioissa.

Mitäs sitten, kun eteen isketään harvinaisen fiksu kaksivuotias uhmailija. Ovela, käsiään yhteen hierova taapero, joka ei missään nimessä alennu lattiatasolle tai huutelemaan päättömästi julkisilla paikoilla. Entä, jos uhma ilmenee pienissä koston rippeissä, kuten kaninhäkistä löytyvässä makkarakasassa, roskiksessa lojuvassa leivässä tai pakkomielteessä juuri siihen samaan tiettyyn ”pikkunallemaikkuun” – minkään muun kelpaamatta. Siinä tuntuu vanhempi herkästi repivän hiuksiaan päästään jälleen kerran hävittyään pelin.

Ei se huuda. Ei se raivoa. Joskus se murisee, kuten karhut. Ei se pure, ei se lyö eikä se satuta. Se vaan naulitsee katseensa silmiini ja tiputtaa pallon juuri sinne koiran vesikippoon. Ei se kiukuttele, mutta tietää kyllä tasan tarkkaan mistä itse pitää ja oman polkunsa tässä maailmassa. Ei vaatimalla, ei jankkaamalla.. vaan puhtaalla viisaudella perustelee miksi hänen valintansa on oikea. Ei siinä oikeasti voi muuta kuin seisoa suu auki ja toljottaa.

Lapsi. Joskus tuntuu, että älykkyytesi vie minua sata nolla. Ja annan sen välillä viedä, koska saat kerta toisensa jälkeen minut tajuamaan, että minä AIKUINEN olin väärässä. Mutta kuule.. siitä ei päästä yli eikä ympäri, että minä – sinun kasvattajasi huijasin sinut oppimaan anteeksipyynnön jalon taidon, tutustumisen lahjan ja ihan vain vahingossa sain innostettua sinut siivoamaan.

Loppupeleissä voin joskus hävitä ja olla väärässä, mutta teen sen mielelläni. Ei meillä täällä kotona päde diktatuuri, vaan demokratia. Me tässä yhdessä elellään ja toinen toisiamme kasvatetaan. Minä teen sinusta hyvän ja mallikelpoisen pojan, mutta samalla sinä teet minusta hyvän kasvattajan ja äidistä hyvän äidin. Opettamalla toisiamme. Kuuntelemalla. Sillein se arki sujuu.

— J —