Miltä tuntuu, kun oma vauva ei hengitä?

”Tota meillä on nyt sellainen juttu.. vauva ei pääsekään teidän mukaan, koska on lopettanut hengittämisen monta kertaa eikä ole korjannut sitä itse.”

Jokaisen vanhemman pahin pelko on se, että vauva lakkaa hengittämästä. Osasin pelätä tätä asiaa jo ennen kuin koin sen itse. Kätkytkuolema, hengittämättömyys ja tukehtuminen on niitä suuria pelkoja, joita vanhempi kantaa mukanaan. Joskus se pelko katoaa lapsen kasvaessa ja joskus vanhempi hiipii vielä koululaisenkin huoneeseen tarkistamaan, että peitto varmasti kohoilee tasaisessa rytmissä.

Meidän keskimmäinen lapsi syntyi melko traumatisoivalla tavalla jo raskausviikolla 35+2 istukan lähtiessä repeytymään. Järkytys oli kova, kun raskaus yhtäkkiä keskeytyi rajusti hätäiseen sektioon. Tunteet oli sekavat pelon, huolen ja ilon risteytyessä päässä kuin taivaalle lentävät ilotulitteet. Vauva oli kuitenkin elossa ja se on pääasia. Näkyviä haittojakaan ei tuntunut olevan, mutta väsymyksen takia vauvaa varmuudeksi kontrolloitiin tehon puolella.

Apneoihin saatiin lääkitys

Uskon kohtaloon ja siihen, että vauva oli juuri tuolla valvonnassa eikä kainalossani nukkumassa, kun ensimmäinen hengityskatkos tuli parin vuorokauden iässä. Osaava henkilökunta oli vieressä valmiina toimimaan, kun vauvan syke sekä hapetus lähti laskuun hurjaa vauhtia. Sinertävyys ja piippaavat laitteet olivat ainoat asiat, jotka hälyttivät vaarasta. Katkoksia tuli yhteensä 12 ja sitten aloitettiin lääkitys..

Lopulta kotiuduttiin lääkityksen kanssa 8 vuorokauden iässä ja siitä alkoi elämäni pisimmät nelisen kuukautta. Lääkityksen idea on piristää vauvan hengityskeskusta, jotta tämä ei unohda hengitellä. Lääkitys tulee kuitenkin purkaa jossain vaiheessa ja tätä varten saatiin kotiin saturaatiomittari, joka valvoi vauvan hengittämistä. Mittarista huolimatta vietin lukuisia unettomia öitä murehtien asiaa ja nähden kauhukuvia elottomasta vauvasta.

Ensimmäinen purku ei onnistunut lasketun ajan tienoilla, vaan sairaalan seurannassa hengitys piirtyi käyrille edelleen liian pinnallisena. Lääke otettiin uudelleen käyttöön ja huoli painoi rintakehässä kuin tuhat kiloa hiekkaa. Elämä oli yhtä vauvan tarkkailua ja jatkuvaa kohoavan rintakehän huomioimista. Vaunulenkillä sai jatkuvasti kurkkia nukkuvaa lasta ja miljoonat kerrat onnistuin herättämään nukkuvan vauvan, koska säikähdin, ettei se hengitä enää. Pahin takapakki tuossa ajassa oli jostain napattu rs-virus, joka aiheutti uusia apneoita ja vei meidät sairaalahoitoon.

Apneat loppui, mutta pelko jäi

Neljä kuukautta tuo pelkojen taival kesti ja sitten lääke saatiin purettua pois. Meni kuukausia, että uskalsin hellittää ja olla tarkistamatta hengitystä koko ajan. On mennyt vuosia tuosta ajasta, mutta edelleen nousen tarkistamaan lasten hengitystä. Tottakai tuollainen jättää vahvimpaankin ihmiseen jäljet ja pysyvät traumat. Jossittelevana ihmisenä olen näiden vuosien aikana käynyt miljoonat kauhuskenaariot läpi, vaikka sitä ei pitäisi kiusata itseään jollain sellaisella asialla, jota ei koskaan käynyt.

Seuraavan lapsen syntymä laukaisi väliaikaisesti traumatilan päälle ja melkein väänsin itkua jokaista yötä vasten. Miten sitä uskaltaisi nukkua, kun nukkuessa ei ole mitään kontrollia siihen mitä voi käydä? Onneksi alun sekoamisen jälkeen luotto elämään alkoi vihdoin heräilemään, vaikka voin kyllä myöntää laskeneeni päiviä siihen maagiseen kuuden kuukauden ikään, jolloin kätkytkuoleman riski pienenee merkittävästi. Tänäkin päivänä puristan kädet tiukasti yhteen ja hoen pyyntöä, että mitään kamalaa ei tapahtuisi yön aikana.

Sitä väitetään, että raskaus on pelottavaa aikaa, mutta siitä se pelko vasta alkaakin, kun lapsi vihdoin syntyy.

Kommentit

2 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Oon pahoillani ♡

Avatar

Mä olin mun vauvan vieressä kun hän lakkasi hengittämästä, eikä hän hengittänyt enää ikinä. Hän oli sairasti aivokalvontulehdusta. Tunne on niin hirveä, ettei löydy sanoja kuvaamaan.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä