Olin se tyttö, joka piiloutui pois kuvista, koska osasin nähdä itseni vain viallisena. Läski, ruma, kaksari, outo ilme. Näin loin itselleni negatiivisuuden kehän, jossa pidin itseäni huonona ja riittämättömänä. Onko some osasyy siihen, että ihmiset miettivät liikaa omaa ulkonäköään vai ei?
Ei kukaan jaksa aina olla virheetön
Joskus tuntuu, että yhteiskunta pyörii ulkonäön ja tietynlaisen täydellisyyden ympärillä. En tarkoita, etteikö saisi näyttää hyvältä tai koti ei voisi olla viimeisen päälle. Sekin on aitoa. Tarkoitan enemmän sitä, että ei uskalleta näyttää sitä epätäydellisempää puolta sen täydellisen ihanan ohella. Kukaan meistä ei jaksa aina siivota, olla hillitty ajattelija, ahkera äiti tai hyvä kumppani. Uskon itse siihen, että täydellisyyttä on nimenomaan ne hienot piirteet ja vähemmän hienot piirteet sulassa sovussa. Jokaisella on oikeus joskus väsyä, ärsyyntyä, kävellä nuhjaantuneena kaupassa tai nukkua vuorokausi ympäri. (Ellei ole äiti, jonka lapset vaatii heräämään heti aamulla aikaisin!)
Miksi some jännittää enemmän
Itse en mieti arjessa kamalasti ulkonäköäni, vaikka usein otan instagramiin kivoja kuvia itsestäni. Kuljen kyllä perus siistinä ja kevyt meikki naamalla ulkomaailmassa, mutta joskus eksyn kauppaan pyjamassakin. En ole sellainen tyttö, joka ei uskaltaisi kohdata ihmisiä ulkomaailmassa juuri siinä olomuodossa, jossa sattuu sillä hetkellä olemaan. Olen silti huomannut, että somessa jännittää aina astetta enemmän julkaista se epäimarteleva kuva itsestä tai se otos, jossa mahamakkara makaa vyön päällä. Miksi? Ei oikeassa elämässäkään tavata ihmisiä juuri siitä kulmasta, josta näyttää parhaimmalta.
Olin se, josta ei saanut ottaa kuvia
Olin aikanaan se tyttö, joka ei uskaltanut astua kameran eteen ollenkaan. Olin se tyttö, joka piiloutui, kun kamera tuli esiin. En halunnut tulla kuvatuksi edes perhealbumiin, koska pelkäsin nähdä oman kuvani. Entä, jos näytän jonkun mielestä oudolta. Entä, jos olen liian pulleassa asennossa. Sitten kävi niin, että reissukuvia selatessa monta vuotta taaksepäin, en esiintynyt yhdessäkään kuvassa. Tuntui hölmöltä ja ehkä vähän kurjalta. Kyseenalaistin myös oman pelkoni ja häpeäni. Lapsetko tuijottavat sieltä albumista lihavaa olemustani tai miehenikö nauraa kuvalleni? Se mies, joka näkee kaiken sensuroimattomana päivästä toiseen.
Ihminen on oman itsensä pahin kriitikko
Ihminen on oman itsensä pahin kriitikko. Sitä näkee omassa kropassaan PALJON enemmän virheitä kuin toisten. Minä ainakin kiinnitän helposti huomiota asioihin, joita muut eivät edes huomaa. Enhän minäkään somessa ollessani keskity ihmisten painoon kuvissa, vaan siihen, mitä kuvassa halutaan sanoa. En tuomitse painavampaa ihmistä tai osoittele hoikkaa tapausta virnistäen. Minä näen siellä kuvissa erilaisia ihmisiä ja persoonia, joiden olemassa olevuuteen ei vaikuta paino, ulkonäkö tai mikään muukaan ulkoinen seikka.
Itsetuntoa voi kohottaa hokemalla hyviä asioita
Itsetuntoa voi kasvattaa ja treenata. Sitä voi zempata ja yrittää alkuun ajatella asiat järkevästi. Koko elämäni olen kokeillut siirtyä pois niistä omista kengistä ja tuijottaa kuviani toisten silmin. Olen hiljalleen oppinut pitämään kuvistani ja jopa niistä hassuimmista. Alkuun korjasin virheet kuvista. Valotin lisää, poistin finnin kasvoista ja tuplasin hehkua. Siitä tuli sellainen työmaa, että päätin luovuttaa. Kaiken muokkaamisen sijaan aloin joka päivä seisomaan peilin edessä ja hokemaan gliseitä itselleni. Olet kaunis. Pyöreys ei ole rumuutta. Tavallinen ei ole ruma. Olet upea ihminen. Kun itselleen toistaa monta kuukautta asioita, sitä samalla harrastaa mindfulnesia, joka hämää aivoja unohtamaan ne negatiiviset tunteet. Näin kävi itselleni. Muokkaan kyllä edelleen kuvia joskus, koska haluan, mutta en häpeän takia.
Oma ulkonäkö oli asia, joka vaati kasvamista ja itsensä hyväksymistä. Jos itselleen ei myönnä tosiasioita ja sitä, että ihminen syntyy tietynlaisena, tulee helposti elettyä valheellisessa maailmassa, jossa on koko ajan pettynyt itseensä. Siellä maailmassa mikään ei koskaan ole hyvä. Siellä maailmassa tämä tyttö vain piiloutui eikä uskaltanut tulla esiin.
Ihan rehellisesti vähän pyöreä – mitä sitten
Tänä vuonna luin vauvapalstoja myöten kuinka ruma ja lihava lössö olen. Ensimmäistä kertaa helpotuin näistä sanoista, jotka joku tarkoitti satuttaakseen. Helpotuin siitä, että joku sanoi ääneen sen faktan, jota olen yrittänyt kuvista piilotella. Tuntui, kun taakka olisi pudonnut harteiltani ja voisin taas kaivautua pois kolostani. Kuten sanoin aiemmin, tosielämässä ei ole tapaa piilottaa itseään. Jos arjessa elää tukka joskus pystyssä, vatsalla lisämakkara tai meikittömänä, ei sitä voi piilottaa mitenkään. Miksi siis hävetä somessakaan omaa itseään tai pelätä, että joku keksii kuvasta ne lisäkilot, joita kannan? Siitä lähtien päätin olla juuri se tyttö, joka olen kaunistelematta ja peittelemättä. Tämä ei sulje pois sitä, että meikkaisin tai laittaisin itseäni joskus, mutta ei myöskään sitä, että tulisin esille ilman laittautumista.
Totuus on se, että minä olen minä. Ainutlaatuinen ihminen, toista samanlaista ei ole. Olin ennen se, joka piiloutui, mutta en piiloudu enää. En siis aio kuluttaa elämääni siihen, että häpeän jotain, mitä ei tarvitse hävetä. Älä sinäkään.
Lue myös: Älä kysy kehtaanko mä
Kommentit (2)
Tämä osu ja uppos!
Mä oon kans teininä aina ajatellut olevani ruma. Muita ihmisistä olen aina ajatellut kauniina. Nykyään onneks näen itsenikin kauniina. Jokainen on kaunis ja mun mielestä ketään ihmistä ei voi sanoa rumaksi! En oo koskaan ymmärtäny ihmisten jaottelua kauniimmiksi/ rumemmiksi..
Mun mielestä se kertoo vaan ihmisten kateudesta ja omasta huonosta olosta jos muita pitää mollata ja arvostella
Kyllä! Ei ole olemassa kauniita ja rumia ihmisiä. Toki on olemassa mielipiteitä, mutta jokainen on jollekin aina kaunis. Ja pääasia, että ihminen on itseään varten kaunis!