Moni on varmasti löytänyt itsensä siitä tilanteesta, kun lauma ihmisiä ”kinastelee” siitä kenen lapsi oppi ja mitä ensimmäisenä? Kenellä on kauneimmat hiukset ja kuka osaa tehdä parhaimmat ruoat? Lista jatkuu loputtomiin. Itse olen tällaisessa tilanteessa ollut. Moni on saattanut tunnistaa myös itsessään sen tunteen, että tekee mieli rinta pöyheänä kehaista, kun meidän lapsipas teki näin tai minäpäs osaan tällaista, mutta päätyy olemaan hiljaa. Onko ylpeys automaattisesti rumaa?
Oman lapsen kuuluukin olla parasta
Hyvä esimerkki on äidit. Aika usein he vertailevat lastensa kehitystä toisiin lapsiin, vaikka se usein karkaakin kilpailuviettiseksi. Jokainen äiti on tottakai sitä mieltä, että oma lapsi on ihaninta maailmassa ja näin saakin olla! Oman lapsen kuuluu olla paras asia maan päällä. Olen itsekin innoissani lukemattomat kerrat kertonut omien lasteni saavutuksista. Olen myös joskus tullut leimatuksi ylimieliseksi idiootiksi, jolle tärkeintä on vain oma lapsi. Melkein oikein. En todellakaan pyri olemaan ylimielinen, mutta KYLLÄ; omat lapseni ovat tärkeimpiä ikinä!
Mutta kysymys kuuluukin, että miksi ihmiset hermostuvat siitä niin herkästi, jos jonkun lapsi osaakin paljon enemmän kuin se oma? Tai vielä pidemmälle vietynä, miksi katkeroitua, jos jollain toisella joku asia onnistuu tai käy mäihä elämässä?
Ilot ja surut on jokaisen omia
Jokaisella meillä on roolimme, elämämme ja taitomme. Jokaisella on omat kurjat osamme ja surumme. Minun iloni ei ole pois sinulta. Minun murheeni ei ole sinun murheesi. Jokaisella on siis oikeus surra, olla pettynyt tai ihan romuna, vaikka jollain toisella asiat olisivat huonommin. Jokaisen suru on henkilökohtainen, jokaisen huoli on yksilöllinen. Jokaisen kuuluisi saada olla iloinen tai surullinen ilman sinun pilkkaamistasi. Sinulla meinaan sitä ihmistä siellä, joka naurat selän takana aivan kaikelle vain nauramisen ilosta. Minulta ei ole pois, jos sinulla joku asia on paremmin eikä sinultakaan ole pois, jos minulla on elämässäni jotakin mitä sinulla ei ole.
Olen ollut neuroottinen täydellisyyden suhteen
Muistan olleeni joskus aavistuksen neuroottinen siitä, että lapseni olisi virheetön, kasvatukseni olisi täydellistä ja äitinä olisin parhaimmistoa. Olen kyllä oppinut elämässä sen, että ei aina täydy olla paras varsinkaan lapsen kustannuksella. Luulen, että lapsestakin tulee nopsasti hieman onneton, jos elämä muuttuu täydellisyyden tavoitteluksi. Sitä antaa vanhempana esimerkin, että virheitä ei saa tapahtua. Sitten lapsi kasvaa isoksi, tekee ekan virheensä ja ei osaakaan käsitellä sitä tunnetta. Siksi olen mielummin se äiti, joka mokaa joskus, tekee asiat välillä väärin ja vain yrittää parhaansa. Näin toimimalla kerron lapsille, että on okei olla epätäydellinen.
En ole mikään neuvomaan muita ihmisiä. Kerron vain ajatuksia ääneen, joita on noussut esiin tämän lyhyen elämän aikana. Ajatuksia siitä omasta elämästä ja kokemuksesta vanhempana.
Etsiikö ihmiset toisista virheitä peittääkseen omansa?
Joinain päivinä somessa aktiivisena oleminen saattaa tympiä. Joskus bloggaaminen kyllästyttää. Tässä touhussa huomaa selkeästi sen kuinka aikuisiltakin katoaa järki, kun pääsee kirjautumaan anonyymisti palstalle ja saa näppäimistön sormiensa alle. Elämä on siellä kasvottomien profiilien joukossa yhtä pilkkaamista, vertailua ja virheiden etsimistä. Etsiikö ihminen toisesta jatkuvasti virheitä vain siksi, että yrittää sillä piilottaa omansa? Ei virheitä kuulu piilottaa, koska niitä löytyy jokaiselta. Kannattaa ennemmin katsoa peiliin ja hyväksyä itsensä sellaisenaan kuin on. Ehkä sitä kautta jää tarve purkaa oloansa toisten niskaan somessa.
Haluan istua huipulla aidon itseni kanssa
Olen aina ollut hidas kaikessa. Otan vanhemmuuden vastaan hiljaisin askelin ja etenen omaa tahtiani. Nousen blogini kanssa rauhallista tahtia, koska minnekään ei ole kiire. Laatu korvaa määrän ja huolella tehty työ kiittää tekijäänsä. Itse otan mielummin lukijat, joita kiinnostaa omat asiani kuin ne tyypit, jotka roikkuu mukana vain haaskalla sormet valmiina vauvapalstalla. Jokainen uusi seuraaja kyllä sykähdyttää sydäntä ja jokainen vanhemmuuden uusi porras kolauttaa taas oppimaan uutta. En aio siis koskaan muuttaa todellista luonnettani, jotta saavuttaisin jotain. Siellä huipulla olisi kurja olla itseni kanssa, jota en tunnistaisi.
Rakastan olla minä. Niin ylimieliseltä kuin se kuulostaakaan. En halua peitellä kenellekään sitä aitoa totuutta itsestäni. Ehkä joskus pitäisi osata suodattaa asioita tarkemmin eikä olla niin avoin – ainakin täällä somessa. Periaatteeni on kuitenkin, että asioista puhun niiden oikeilla nimillä enkä sorru muuntelemaan totuutta. Valheet paljastuu aina, naamiot ei kestä ikuisesti.
Siksi valitsen tien, jossa olen mitä olen. Vanhempana, bloggaajana ja ihmisenä. Siinä valinnassa olen häviäjä tai voittaja, suosittu tai epäsuosittu. Ainakin voin seisoa sanojeni takana.
SEURAA MYÖS : INSTAGRAM
Kommentit (7)
Anette missä tapaat muita äitejä, mitä harrastat muiden äitien kanssa ja kuinka usein?
Jostain syystä on välittynyt kuva, että koko sun elämä on somessa, ja siksi käsityksesi asioista vääristyy. Kirjoitat että rahasta on hirveän tiukkaa ja pröystäilet matkoilla, mökkeilyllä, autoilla ja vaatteilla. Tapaatko äitejä, joilla oikeasti on taloudellisesti tiukkaa? Kerrot kaikkialla miten Elsa on niin ja niin vaativa ja hankala. Kuinka monta samanikäisen äitiä tai perhettä on ystävissäsi? Kuinka monta erityiherkän ja nepsyn äitiä on ystävissäsi, joiden kanssa jaatte arjen ongelmia? Blogista ja instasta tulee kuva, että elätte jossain kuplassa, ilman ystäväperheiden kanssa vietettyä aikaa.
https://beautybyboman.blogspot.com/2019/11/sekundaarisen-lapsettomuuden-syy-selvisi.html?m=
oletko tällaisesta kuullutkaan? törmäsin tähän ja tuli mieleen teidän toive 4. lapsesta, jota ei kuitenkaan kuulu.
Hyvää kevättä teille ja toivottavasti pian tärppää!
Ajattelin samaa kuin Eevi, etten tunnista tuollaista kateuden ja kilpailun täyttämää äiti-maailmaa. Onneksi! Ehkä omalla asenteella ja epävarmuudella/itseluottamuksella on merkitystä myös? Minun ympärilläni on ystävällisiä äiti-ihmisiä, joiden kanssa voi pohtia ilmiöitä, saa tukea ja voi itse olla tukena. Toivon, että löytäisit sellaisia ihmisiä! Ehkä kannattaa jättää some-maailma vähemmälle, jos se aiheuttaa tuollaista oloa, tätä olen sinulle jo aiemmin ehdottanut 😊
Ja niin on munkin ympärillä. Livessä (myös somessa). Puhun tästä ilmiöstä pääosin sen vuoksi, että olen esimerkiksi yhdessä vauvaryhmässä ylläpidossa ja seuraan tätä touhua jatkuvasti sivusta. Mikä saa jotkut toimimaan niin? Miksi bloggaajat on aina riepoteltavina anonyymien toimesta? Jne.
Onneksi saan elää ihan toisenlaisessa maailmassa. Ympärilläni on erittäni paljon lapsia, äitiä ja isiä, mutten koskaan ole kohdannut tämmöistä. Jaamme lasten onnistumiset ja epäonnistumiset ja haasteet. Olemme tukena toinen toisillemme. Esim meitä on 9 naisen porukka, jotka kokoontuu säännöllisesti iltaa istuu ja meillä on yhteensä 31 lasta, eikä koskaan ole tullut mieleenkään, että olisi joku ns kilpailuasetelmaa vaikka ns ”kilpaa” jaamme lasten onnistumisia, olemme aidosti iloisia toisten puolesta tai harmissaan, jos tilanne on vaikea. Myös itse voin vaikuttaa tähän asiaa olemalla kiinnostunut toistenkin lapsista ja yhtyä iloon tai huoleen.
”Mutta kysymys kuuluukin, että miksi ihmiset hermostuvat siitä niin herkästi, jos jonkun lapsi osaakin paljon enemmän kuin se oma? Tai vielä pidemmälle vietynä, miksi katkeroitua, jos jollain toisella joku asia onnistuu tai käy mäihä elämässä?”
Ps. Joskus saatamme kuvitella, että ihmiset suuttuu/katkeroituu…tuskin ketään OIKEASTI haittaa miten muiden lapset kehittyy, jos koko elämä on pelkkää lapsia niin ehkä silloin.
Ehkä enemmän otinkin tällä kantaa siihen, mitä somessa tapahtuu. En itsekään livessä ole törmännyt samanlaiseen käytösmalliin 🙂
Toistan aika usein somessa sen lauseen, jossa kerron rajaavani enemmän meidän elämää pois, kun moni ajatteleekaan. Olen rajannut 98% lähipiiristäni, yatävistäni ja niistä hetkistä, kun olen muiden kanssa pois. Miksi? Sen takia, että en halua heitä vedettävän koskaan minnekään palstan keskusteluun mukaan. En koe tärkeäksi mainostaa internetissä kavereitani, koska ystävyys on lopulta henkilökohtaista ihmisten välistä kanssakäymistä ja sillä on vain väliä.
Kyllä mullakin on livessä ihan samanlailla ystäviä. Niitä on kertynyt kouluajoilta, lapsuudesta, vauvaryhmistä ja ihan tästä kotisaarelta. Samanlailla mä jaan elämää ystävien kanssa wapin kautta, kun joskus kahvillakin. Samalla tapaa mä treffaan muita mammoja ja lähen joskus baariin viikonloppuna tuulettumaan. Mulla on lähipiirissä paljonki erityislasten vanhempia ja nää on niitä asioita, jotka kantaa hyvin paljon. Ne ihmiset näkee sen arjen, jota elän eikä keskity väittämään valheeksi.
Mä miettisin sanavalinta ”pröystäily.” Se, että meen matkalle ja päivitän sieltä someen on ihan vaan elämistä. Me ei sitä matkaa maksettu eikä mulla olisi sellaseen varaakaan. Reissu mökille on halvempi tapa viettää hiihtolomaa kuin varata joku kylpylä. Vaatteista mä kirjotan, koska se on ns mun työn osa genreä ja saan aivan kamalasti vaatetta ilmaiseksi näkyvyyttä vastaan. Auto me ollaan ostettu meidän kerätyillä säästöillä ja siihen meni loput rahat, mutta auto on meille tärkeä mökin kannalta. Seuraava auto voidaan ehkä ostaa 5-10v päästä,kun palkkatulot juoksee.
Vastasinko kaikkiin kysymyksiin vai jäikö nyt jotain välistä 🙂