Kolumni: Kannattaako äänekkään ja säntäilevän pikkulapsen kanssa lähteä reissuun?
Kiinnostavat paikat ja hienot maisemat kuuluvat kaikille, kolumnisti Aino-Mari Tuuri ajattelee.
En ole ihan varma mitä opas sanoi. Katseeni on kiinnittynyt jonkun juoksentelevaan yksivuotiaaseen. Hän on juuri sen ikäinen, joka osaa hienosti karata mutta ei varo mitään. Hänen vanhemmallaan on kiire seurata perässä.
Olemme Olavinlinnassa. Opas esittelee meille linnan korkeita takahuoneita ja ahtaita salakäytäviä, kertoo tarinoita. Kymmenkunta koululaisen kokoista lasta kuuntelee tiiviisti ja hiljaa.
Askelteni myötä minussa nousee tarkkaileva ja huoleen taipuvainen äitiys.
Joukon hännille on jättäytynyt muutama taapero vanhempineen. Lapset ovat vielä siinä iässä, jossa he nauttivat väkijoukon huomiosta ja alkavat tanssia ringin keskellä, rientävät keskenään tai höpisevät omiaan. He eivät näytä arvostavan Olavinlinnan rosoisuutta. Vanhempi nappaa yhden syliin ja ohjaa toista äänikomennoilla. Ne toimivat välillä, välillä eivät.
Linnan rappuset ovat epätasaiset ja vaikeat kavuta. Askelteni myötä minussa nousee tarkkaileva ja huoleen taipuvainen äitiys. Vilkuilen taakseni. Miten ne pienet pääsevät nämä kiviset portaat? Mikä huima pudotus tuolla.
Mietin vain vähän Pähkinäsaaren rauhaa ja enemmän perheitä, jotka ovat kierroksellamme. On kesä, on Saimaa, on käsidesi, on lippiksiä ja tarrasandaaleita. Suurimman huomion ottavat kuitenkin eniten liikkuvat ja ääntelevät, ne kaikista pienimmät.
Mietin, miten ihanaa on, että lapsia on mukana kierroksella näin paljon.
Sitten mietin, että opas ei varmaan nauti jokellusten yli huutamisesta.
Mietin, miten iloisilta ihmisjoukossa juoksentelevat lapset näyttävät.
Sitten mietin, miten heidän vanhempansa eivät saa hetkeäkään seistä ja vain kuunnella.
Mietin, miten paljon lisää Suomeen mahtuisi ääntä.
Sitten mietin, onko keskiaikainen linna harvoine kaiteineen taaperoiden paikka lainkaan.
Oloni on ristiriitainen. Olen kauan sitten päättänyt olla se aikuinen, joka hymyilee niin eloisille lapsille kuin heidän vanhemmilleen ja auttaa sen minkä voi. Muistan hyvin, millaista pikkulasten kanssa oli. Kotoa lähteminen tuntui joskus vaikealta niin henkisesti kuin projektina. Lähtö oli puoli retkeä. Usein me kuitenkin lähdimme ja aina se piristi, suhteutti ja kannatti.
Olen kauan sitten päättänyt olla se aikuinen, joka hymyilee niin eloisille lapsille kuin heidän vanhemmilleen.
En halua Suomeen yhtään lisää tuomitsevuutta enkä lisätä lapsiperheiden taakkaa rajaamalla tilaa. Samalla tunnistan itsessäni sen ihmisen, joka miettii: miksi tulla kierrokselle, josta ei voi saada mitään irti?
Niin, miksi? Päätän kysyä.
Kierros on lopuillaan. Ryhmä valuu kohti Olavinlinnan ponttoonisiltaa. Henna on tullut kierrokselle tuttavapariskunnan kanssa, ja yhteensä heillä on viisi alle nelivuotiasta lasta.
Henna ilahtuu kysymyksestäni. Samalla kun seuraamme kolmevuotiasta Henna selittää, että hän liikkuu lastensa kanssa paljon. Joskus kierroksista jää mieleen jokin yksityiskohta ja toisella kertaa toinen. Aina lapsi kuitenkin huomaa ja muistaa jotakin, josta sitten yhdessä illalla jutellaan.
Henna kertoo kierroksella huomanneensa, että lapset alkavat juoksennella. Hän mietti, kuuluuko oppaan puhe, ja päätti ohjata lapset juoksemaan paremmassa paikassa. Muuten hän ei pohdi muiden ilmeitä eikä silmienpyörityksiä. Oliko sellaisia? En osaa sanoa. Ehkä niitä ei tosiaan ollut. Luultavasti kaikki muut olivat vain myötätuntoisia ja toisaalta helpottuneita, että saavat itse seistä ja kuunnella.
Tärkeintä on että mennään – muuten kotona olemisesta tulisi monta pitkää ja yksinäistä vuotta.
Hennan ajatuksista käy selväksi, että lähtemisen helppous, vaikeus ja henkiset esteet ovat omassa päässä. Perheen kulloisenkin jaksamisen ehdoilla ja joustaen mennään, mutta tärkeintä on että mennään – muuten kotona olemisesta tulisi monta pitkää ja yksinäistä vuotta.
Myöhemmin Henna laittaa minulle vielä viestin: ”Todennäköisesti yksi kesän kohokohdista oli kiivetä lasten kanssa linnan katolle kurkistelemaan ikkunoista. Lapset laskivat veneitä ja siltoja, minä näin maisemia.”
Ihmiset siirtyvät kodin piiristä julkiselle alueelle tunteakseen olevansa osa joukkoa, osa maailmanlaajuista opasryhmää. Joskus ryhmään liittyy eri tavoin liikkuvia, hiljaisuutta tai totuttuja tapoja haastavia ihmisiä. Kaikki ansaitsevat maiseman.
Toimittaja-kirjailija Aino-Mari Tuuri tarkkailee perhe-elämää ja sen muutosta kiinnostuksella – niin yhteiskunnassa kuin omalla kohdallaan. Lapsista kaksi on alakoulussa ja yksi päiväkodissa.
Lue myös: Lapsivihamielisyys Suomessa – onko tämä uhkakuva jo todellisuutta? ”Raskaudesta ei onnitella”
Kommentit (1)
Tottaihmeessä. Oma lapsi keikkui taaperona repussa mukanani ja tykkösi olla mukana kyydissö. Toki ääntä hänestä ajoittain lähti mutta pystyin kuitenkin seuraamaan opastuksia. Juuri raput yms riskipaikat vältettiin tällä kyytikapineella. Pääsi turvallisemmissa paikoissa menemään ominjaloin.