Leikkipyssy ja pyssyleikit – väkivallan ihannointia vai viatonta leikkiä?
Pam pam! Kulman takaa kurkkii lapsi leikkipyssy ojossa ja toinen vastaa ”tulitukseen”. Kotona on täysi sota päällä! Miten leikkiin pitäisi oikein suhtautua 2020-luvun ilmapiirissä?
Joskus vanhempi repii hiuksiaan, kun lapsella on leikkipyssy kädessä. Ahdistaa ajatella, että lapset haluavat leikkiä niin väkivaltaisia leikkejä, mitä heidän päässään oikein liikkuu?
Ja miten vanhempana suhtautua mokomaan räiskintään, hyväksyäkö niiden sisältämä väkivalta sallimalla leikit vai kieltää ne kokonaan?
– Täytyy muistaa, että kun lapsi leikkii, hän todella aina vain leikkii. Me aikuiset katsomme lasten leikkejä omasta, aikuisen maailmastamme käsin, mutta lapsen näkökulma on toinen. Leikin kautta lapsi oppii ja opettelee hurjasti erilaisia taitoja: pelisääntöjä, sosiaalisia taitoja, vuorovaikutusta, syy- ja seuraussuhteita, tunteidenhallintaa, empatiakykyä, vaikka mitä, luettelee psykoterapeutti, erityisluokanopettaja Heli Tuikka.
Sotaleikit eivät lapsen näkökulmasta poikkea joukosta, vaan ovat strategia- ja kilpailullisuusaspekteineen verrattavissa mihin tahansa muuhun leikin kautta tapahtuvaan oppimiseen.
Lapselle ase ei ole tappoväline eikä sotaleikki väkivaltaa, vaan kaikki on leikkiä eli mielikuvituksen juhlaa. Tämä voi olla aikuiselle se kaikkein vaikein ymmärtää.
Aikuinen on itse jo kadottanut taidon täydelliseen leikkiin heittäytymiseen ja ymmärtää paremmin reaalimaailman kylmää todellisuutta, jossa sodista on leikki kaukana.
Leikkipyssyn dopamiinipiikki
Lapsi hakee sotatyyppisistä leikeistä jännitystä ja dopamiinipiikkejä samaan tapaan kuin aikuiset esimerkiksi erilaisista vauhti- ja adrenaliiniaktiviteeteista.
– Oma, nyt jo sotaleikki-iän ylittänyt poikani korosti juuri tätä jännitysaspektia, kun kysyin mikä räiskintäleikeissä oikein kiehtoo. Leikki on lapselle aina eräänlaista pakoa reaalimaailmasta, arjen yläpuolelle nousua, Tuikka muistuttaa.
– Leikin kautta voi kokea tunteita ja elämyksiä joita ei tavallisessa elämässä koe ja, sotaleikit antavat omat mielihyväpiikkinsä.
”Ampumisleikit liittyvät supersankarivaiheeseen.”
Kaikkia lapsia sotaleikit eivät koskaan kiinnosta ja niidenkin lasten vanhemmille, joita kiinnostaa, Tuikalla on lohdullinen viestinsä: vaihe menee yleensä nopeasti ohi ja tilalle tulee muita kiinnostuksen kohteita.
– Ampumisleikit liittyvät lapsilla usein niin sanottuun supersankarivaiheeseen, Tuikka muistuttaa.
Eli siihen jossa ihaillaan ja halutaan leikkiä sankareita, jotka pelastavat pulaan joutuneet pahiksilta. Niissä hommissa on sankareilla yleensä jokin aseentapainen apunaan. Ja joka kerta maailma pelastuu, kun nämä sankarit toimivat.
Tuiki tärkeää hyvän ja pahan, oikean ja väärän käsitteiden tutkimista ja oppimista, siis.
Silti vanhemmasta saattaa olla harmillista katsella lasta leikkipyssy tanassa. Tekisi mieli kieltää moinen touhu kokonaan, ettei vain tulisi antaneeksi lapselle kuvaa, että leikin varjolla aseväkivalta ikään kuin hyväksytään.
– En lähtisi kieltämään sotaleikkejä, vaikka en itse vanhempana niistä tykkäisikään. Se mikä kielletään, alkaa yleensä vain kiehtomaan entistä enemmän, Tuikka sanoo.
Lue myös: Kyllä, tottelematonta lasta saa rangaista – Supernannyn oivallus auttaa sinua rankaisemaan oikein
2 rajaa: Mitä ammutaan ja miltä leikkipyssy näyttää
Rajoja voi ja pitää silti asettaa. Jos mikään muu kuin räiskintä ei tunnu kiinnostavan lasta ja hän tuntuu olevan hyvin viehättynyt rajuista ja väkivaltaa matkivista leikeistä, asiasta kannattaa keskustella ja kysyä lapselta itseltään, mikä niissä leikeissä on niin kivaa.
– Voidaan myös yhdessä miettiä sopivia sääntöjä leikkiin, kuten esimerkiksi että päätä kohti tai ollenkaan toista kohti ei ammuta, tai että leikkijöillä on suojanaan tyynykilpi, johon tähdätään. Ja onko pyssyn pakko olla aivan aidonnäköinen? Tuikka kysyy.
Aitoa asetta yksityiskohtia myöten jäljittelevät lelut kun eivät ole mitenkään tarpeellisia, päinvastoin.
Paitsi että aidonnäköinen leikkipyssy ei ruoki lapsen omaa mielikuvitusta, joka taikoo aseen vaikka sormesta tai puunpalasta, se on myös turhan lähellä reaalimaailman rumia totuuksia. Sitä, että sen näköisillä aseilla oikeasti tapetaan ihmisiä.
Ylipäätään vanhemman on tärkeä olla kartalla, mikä on lasten sotaleikin pohjimmainen tarkoitus: se että leikitään toisen ampumista vai vauhdikas hauskapito. Tästäkin voi keskustella lapsen kanssa, jos pääpointti tuntuu olevan ampumisessa ja räjäyttelyssä.
”Lapsen käsityskyky on hyvin rajallinen asioille, jotka eivät ole hänen arkipäivässään todellisia.”
Lapsen kanssa voi hyvin puhua siitä, että vaikka leikki on kivaa, niin tosielämässä ampumisessa ja sodassa ei mitään hienoa eikä jännittävää. 3–4-vuotiaalle ei silti ole syytä yksityiskohtia reaalimaailman sodista ja niissä tapahtuvista kauheuksista.
Varsinkaan jos lapsi ei aiheesta itse kysy tai hänellä ei ole sodista minkäänlaista omaa kokemusta, niistä kertominen ja varsinkin niillä pelottelu voi olla jopa vahingollista.
– Maailma on etenkin lukutaitoiselle lapselle liiankin auki tällä hetkellä, mutta lapsen käsityskyky on hyvin rajallinen etenkin asioille, jotka eivät ole hänen arkipäivässään todellisia, Tuikka sanoo.
– Me aikuiset luomme lapsille koko ajan kuvaa tästä maailmasta. Vaikka on hyvä tuoda esiin että maailmassa on sekä hyviä että huonoja asioita, painotuksen tulisi kuitenkin olla reilusti niissä hyvissä, Tuikka muistuttaa.
Operaatio äiti: Vanhempi, leikitkö lapsesi kanssa?
Kolmistaan-blogi: Kun konmaritetaan lapsuus
Kommentit (7)
Huolestun siinä vaiheessa, kun pojan lipas loppuu eikä se vaihda sitä ajoissa tahi ampuma-asento on huono. Ei näitä muuten pidä niin vakavasti ottaa saati ahdistua, herranjestas…
Minun poikani leikki Kakolan vankilan maastossa kavereiden kanssa pyssyleikkejä illan hämärässä. Silloin oli myös paukkupanoksia ja rullarevolveri. Päiväkodissa hoitajat laittoivat pikku lapiot piiloon, kun pojat leikkivät niiden olevan aseita. Tämä siis 80-luvun alussa. Ainakaan minun lapseni ei ole kasvanut agressiiviseksi eikä väkivaltaiseksi. Ihan tavallinen rauhallinen ja osallistuva perheenisä hänestä tuli pyssyleikeistä huolimatta.
No nimenomaan. Lapsena ei saanut päiväkodissakaan leikkiä pyssyillä. Ensimmäinen leluni oli nukke.
Revin siltä reiden irti pyssyksi ja sanoin ”pam pam”. Ei sitä voi estää. Eikä mielestäni pidä.
Äitini pyrki kasvattamaan minua feministisestä ja pasifistisesta näkökulmasta. En saanut aseleluja, eikä minua altistettu väkivallalle television kautta. Kuitenkin kaikki muuttui kun olin noin 5v. Äitini joutui useasti todistamaan miten hylkäsin siskojen nuket ja omat leluautot ja suuremmalla innolla leikin kepeillä keihäs ja miekkailuleikkejä. Sitten ei enää kieltänyt aseleluja. Unelma-ammattejani olivat sotilas ja keksijä
Kyllähän lapset näkevät ja kokevat tappamista ja väkivaltaa peleissä ja tv sarjoissa. Jos yhteiskunta ja media tarjoaa tällaista mallia lapset sen imevät ja leikkivät pyssyleikkejä. Lapsi joka ei näe väkivaltaviihdettä ei osaa sitä myöskään leikkiä.
Ei pidä paikkaansa. Omassa lapsuudessani valvottiin tarkasti väkivallalle altistusta. Ei nöytetty mitään missä aseita, miekkoja tai väkivaltaa. Silti leikin näitä leikkejä. Omanikäisiä lapsiakaan jotka olisivat vaikuttaneet minuun ei ollut naapurissa
Pojan pitää saada leikkiä supersankaria. Pojan pitää saada ampua leikkipyssyillä.