Vanhempi, nykyajan lapsi tarvitsee ruutuajan vastapainoksi jotakin aivan muuta kuin luulet
Vanhempien ei tarvitse olla lastensa ohjelmatoimistoja kasvattaakseen heistä avuliaita ja tasapainoisia ihmisiä.
Mietteisiini vastattiin, kun luin vanhemmuusoppaan, jonka toivoin vain jatkuvan ja jatkuvan. Suljin kirjan kannet täynnä toivoa.
Tiedetoimittaja Michaeleen Doucleffin teos Metsästäjä, keräilijä, kasvattaja – Alkuperäiskansojen kasvatusoppeja vastasi kysymykseen, jota olen pyöritellyt päässäni viime aikoina: miten lapsista on kasvanut täyspäisiä ja fiksuja ilman, että vanhemmat ovat jatkuvasti tarjonneet heille kehittäviä virikkeitä?
Lue myös: Näin lapsen kiukuttelu väheni merkittävästi – äiti löysi avun alkuperäiskansojen kasvatusopeista
Nykyvanhemmuudessa tuntuu uuvuttava paine. Television ja tablettitietokoneiden makuun päässyt pieni lapsi koukuttuu laitteiden viihdykkeisiin helposti. Tuntuu, että vastapainoksi olisi tärkeää tarjota muuta tekemistä – mieluiten kehittävää ja hauskaa sellaista.
Suurissa kaupungeissa järjestetään lähes joka päivä toimintaa lapsille. Tapahtumista onkin usein iloa koko perheelle. Jos niistä kuitenkin tulee ainoa vaihtoehto ruutuajalle tai sille, että lapsi tylsistyy, tulee vanhemmuudesta ja perheen vapaa-ajasta helposti suorittamista.
Eikö lapsesta kasva enää kunnon tyyppiä ilman, että hänelle tarjoaa koko ajan harrastuksia, lastentapahtumia, sisäleikkipuistoretkiä ja suunnitelmallisia askarteluhetkiä yhteisenä puuhana vanhemman kanssa?
Olenko tärkeä perheelleni?
Tiedetoimittaja Michaeleen väsyi taaperonsa Rosyn kiukutteluun ja päätti lähteä tutustumaan alkuperäiskansojen tapaan kasvattaa lapsia. Hän halusi vastauksen siihen, miten ihmiskunta on vuosituhansia kasvattanut lapsia niin, että vanhemmat eivät ole palaneet loppuun ja lapsista on kasvanut järkeviä yksilöitä.
Michaeleen sai tutkimusmatkoillaan selville, mikä yhdistää monien alkuperäiskansojen kulttuureita: lapset, jopa aivan taaperot, saavat osallistua perheen yhteisiin askareisiin ja auttaa vanhempiaan.
Lapsen auttamishalua ruokitaan näissä kulttuureissa pienestä pitäen, vaikka heidän kädenjälkensä ei olekaan aikuisen kanssa samalla tasolla. Lapsia ja heidän yrityksiään ei tyrmätä, vaan ne otetaan tyytyväisinä vastaan. Michaeleen kuitenkin korostaa, ettei lapsia myöskään pakoteta auttamaan.
On myös huomionarvoista, että nykyään myös monien alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten kodeista löytyy tänä päivänä televisiot, pelikonsolit ja muut elektroniikkaviihdykkeet. Niillekin suodaan oma aikansa, mutta vapaa-ajasta suuri osa kuluu siihen, että perheessä hoidetaan yhteisiä askareita niin, että kaikki osallistuvat.
Näin lapsi kokee olevansa tärkeä osa perhettä eikä poikkeusyksilö, joka katsoo televisiota sillä välin, kun vanhempi laittaa ruokaa. Vanhemman auttelu ja asioilla mukana käyminen on lapsille virikettä. Kun lapsen osallistaa arjen askareisiin, joka viikonloppu ei tarvitse suunnata sisäleikkipuistoon.
Koskaan ei ole liian myöhäistä kasvattaa lasta avuliaaksi
Michaeleen koki saaneensa alkuperäiskansojen kasvatusopeista valtavasti apua lapsensa kasvattamiseen. Elämä helpottui. Perhe jätti pois lapsikeskeiset aktiviteetit, kuten sisäleikkipuistoretket, joissa vieraileminen tuntui saavan lapsen ylikierroksille. Sen sijaan he pyrkivät tekemään asioita, joista myös aikuiset nauttivat.
Olen itsekin ollut se äiti, joka mieluummin laittaa ruokaa lapsen katsoessa televisiota, koska se on tuntunut helpommalta. Päätin kuitenkin testata, miten kirjan vinkit toimivat käytännössä.
Kun leikki-ikäinen kiukutteli tylsyyttään, totesin hänelle, että menemme paistamaan yhdessä ruokaa. Hän saisi itse paistaa oman annoksensa. Kyyneleitä pyyhkien lapsi kapusi tuolille, veti patakintaan käteensä ja kaatoi kiinnostuneena öljyä pannulle. Itse hoin hiljaa mielessäni, ettei haittaa, jos öljyä ei tule pannulle täydellisen sopivaa määrää.
Lapsi valitsi sopivan paistinlastan, nosti ainekset pannulle ja väänsi hellan levyn kuumaksi. Mielipaha ja tylsyys unohtuivat, kun lapsi katseli kiinnostuneena ruokansa valmistumista. Lopuksi pyysin häntä hakemaan lautasen, aterimet ja lasin pöytään. Itse tehty ruoka maistui – ainakin tällä kertaa.
Michaeleen korostaa kirjassaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä kasvattaa lapsesta avuliasta, vaikka hän tähän päivään mennessä olisi tottunut perheessä täysin toisenlaiseen rooliin.
Eräs oman kasvatuskokeeni tärkeä virstanpylväs olikin se, että kuopus tiedusteli, milloin voimme taas yhdessä lajitella pyykkejä. Hän halusi toimia ”kuskina”, joka ajaa pyykkikorin oikean vaatekaapin luokse.
Lue myös: Näin lapsen kiukuttelu väheni merkittävästi – äiti löysi avun alkuperäiskansojen kasvatusopeista
Kommentit (2)
Kyllä lapsen mielipahalle täytyy jäädä tilaa. Jos lapsen mielipahaa ei koskaan kohdata, vaan suunnataan huomio muualle, ei lapsi myöskään opi kohtaamaan tunteitaan, eikä opi, että kaikki tunteet on sallittuja. Miltä aikuisesta sinusta tuntuisi, jos sinun tunteisiin suhtaudutaan aina niin, että aletaan vaan puhumaan muuta ja sivuutetaan sinun tunteesi. Miten se on lapsen kanssa yhtään eri asia. Tästä on ollut puhetta ihan lasten psykiatrien toimesta. Lapsi ei koskaan kiukuttele huvikseen, siihen on aina joku syy, vaikka aikuinen ei sitä ymmärtäisi. Kohdataan ne lapsen tunteet ikätason mukaisesti. Sen jälkeen voi tehdä sitä ruokaa.
Mielestäni tämä vanhempi juurikin toimi hienosti, eli ei antanut lapselle periksi antamalla lisää ruutuaikaa vaan otti lapsen mukaan ruoan tekoon. Pettymyksen tunne kohdattiin hienosti ja lapsi sai vanhemman kanssa yhteistä aikaa.