Päiväkodissa Jennin lapsi vain lakkasi puhumasta – kun sama toistui vuosia myöhemmin nuoremman lapsen kohdalla, Jenni tiesi täsmälleen, mitä tehdä
Yllättävän moni lapsi kärsii häiriöstä, joka estää heitä puhumasta. Jennin lapsista kaksi kärsii valikoivasta puhumattomuudesta, joka on aiheuttanut perheelle monenlaista huolta. Toivoa ei kuitenkaan ole hukattu.
Jenni huomasi jo varhain, ettei hänen lapsensa halunnut puhua vieraille ihmisille, vaan tarkkaili tapahtumia mielellään äitinsä suojissa. Jenni ei kuitenkaan ymmärtänyt huolestua – olihan hänkin ollut lapsena ujo.
Vasta päiväkodin alettua selvisi, ettei Jennin lapsi puhunut työntekijöille tai muille lapsille hoidossa ollessaan juuri lainkaan.
Tieto tuli vanhemmille täytenä yllätyksenä, sillä kotona lapsi käyttäytyi ja puhui aivan tavanomaisesti. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse.
– Päiväkodin työntekijät painostivat lastani puhumaan, sillä puhumattomuutta pidettiin ennemminkin uhmakkuutena. Tämä ahdisti lasta entisestään. Koska hän on hyvin ehdoton, lopetti lapseni vähäisenkin puhumisen kokonaan, Jenni suree.
Jenni alkoi selvittää tilannetta, ja hänelle selvisi, että kyse on valikoivasta puhumattomuudesta eli selektiivisestä mutismista, joka on sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä ahdistuneisuushäiriö. Lapsi ei yksinkertaisesti pysty puhumaan, vaikka haluaisinkin. Sanat eivät tule ulos.
– Väitän, että valikoiva puhumattomuus on paljon yleisempää kuin tällä hetkellä ajatellaan ja ihan jokaisesta koulusta ja päiväkodista löytyy lapsia, jotka kärsivät siitä, Jenni toteaa.
Hän uskoo, että valikoiva puhumattomuus laitetaan liian usein ujouden piikkiin.
– Tosiasia on kuitenkin, ettei kukaan lapsi halua olla jatkuvasti yksin.
Jennin mukaan olisi tärkeää, että päiväkodin ja koulun henkilökunta tunnistaisi valikoivan puhumattomuuden oireet, sillä kotona lapsi on usein erilainen kuin vieraassa ympäristössä. Jos valikoivaan puhumattomuuteen tartutaan heti ja mahdollisimman sensitiivisesti, saattaa se jäädä hyvinkin lyhytkestoiseksi. Toisin kävi Jennin lapsen kohdalla.
– Tilanne helpotti vasta, kun lapsi meni kouluun ja ympäristö sekä aikuiset vaihtuivat. Hänen opettajansa osasi alusta alkaen ottaa asian oikealla tavalla vastaan. Hän ei painostanut vaan tuki lastani, Jenni kiittelee.
Toinen kerta
Koronan vuoksi Jennin nuorempaa lasta hoidettiin pitkään kotona. Jenni huomasi lapsensa olevan hyvin herkkä: pienetkin asiat aiheuttivat voimakkaita tunteita. Lisäksi hän oli hyvin kiinni äidissään.
Näistä merkeistä Jenni osasi epäillä, että puhumisen kanssa saattaisi tulla myös hänen kohdallaan haasteita. Asia varmistui, kun lapsi aloitti päiväkodin. Tällä kertaa asiaan osattiin paneutua heti.
– Kerroin päiväkodin työntekijöille valikoivasta puhumattomuudesta ja miten siihen olisi syytä suhtautua, jottei se mitä vanhemman lapseni kohdalla tapahtui, toistuisi.
Jennin nuorempi lapsi ei ensimmäisen päiväkotivuoden aikana puhunut yhtä lasta lukuun ottamatta kenellekään. Äidille heräsi huoli, ettei lapsi saisi valikoivan puhumattomuuden vuoksi kavereita.
– Otin hyvin aktiivisen roolin nuoremman lapseni kaverisuhteiden luomisessa. Etsimme yhdessä päiväkodin kanssa hänelle sellaisia ystäviä, jotka sopivat yhteen hänen temperamenttinsa kanssa. Molempia lapsiani olen tukenut kaverisuhteiden ylläpitämisessä järjestämälle heille tapaamisia ystäviensä kanssa.
Jenni sanoo kasvaneensa tietynlaiseen vanhemmuuteen, vaikka välillä oma jaksaminen on ollut koetuksella – on ollut raskasta nähdä, kun oma lapsi pelkää. Myös syyllisyyden tunteet ovat nousseet pintaan.
– Totta kai vanhempana syyllistimme itseämme ja ajattelimme, että me olemme aiheuttaneet lapsillemme tämän. Tutustuessani enemmän aiheeseen, ymmärsin, että valikoivan puhumattomuuden taustalla on monta eri tekijää. Yleensä mikään yksittäinen trauma ei ole syy puhumattomuuteen, niin kuin ei meidänkään lastemme kohdalla.
Jennin molemmat valikoivasta puhumattomuudesta kärsivät lapset ovat erityisherkkiä ja temperamentiltaan arkoja sekä perfektionisteja. Lisäksi molemmilla on yleistä ahdistuneisuutta ja he ovat hyvin stressiherkkiä. Jennin perhe on myös kaksikielinen, mikä tutkimusten mukaan kasvattaa riskiä valikoivaan puhumattomuuteen.
– Lastemme tunnekieli on suomi, mutta he ovat molemmat menneet ruotsinkieliseen päiväkotiin ja kouluun, jossa heidän olisi pitänyt ilmaista tunteitaan ruotsiksi. Se on ollut heille haastavaa, Jenni kuvailee.
Jenni myös epäilee, että heidän suvussaan on geneettistä alttiutta valikoivalle puhumattomuudelle, vaikkei sitä muilla sukulaisilla olekaan suoranaisesti diagnosoitu.
Huoli tulevasta
Jennin perhe on saanut vertaistukea Puheeksi ry:n kautta. Lisäksi nuorempi lapsista käy psykologin juttusilla ja hän on lääkärin määräämässä altistamishoidossa, jossa häntä altistetaan viikoittain sosiaalisille tilanteille ja vieraille ihmisille puhumiselle.
Edistystä on tapahtunut. Aiemmin vanhemmat olivat lapsen tukena esimerkiksi kaverisynttäreillä, mutta nyt he ovat huomanneet olevansa niissä vain seinäruusuja.
– Hänen suurimmat toiveensa ovat olleet, että hän oppisi puhumaan ja saisi kavereita. Nämä kaksi toivetta ovat nyt hiljattain toteutuneet.
Kavereiden saaminen on myös helpottanut kotona ilmenevää puheripulia: kun kuopus aiemmin joutui koko päivän kontrolloimaan itseään, purkautui se iltaisin kotona niin, että hän tuntui puhuvan koko päivän edestä.
Nuorempi lapsista tiedostaa hyvin voimakkaasti, että hänellä on puheen tuottamisessa haasteita. Kun lapsi tulee kotiin, hän ei kerro Jennille, mitä päivän aikana tapahtui, vaan kenelle hän tänään uskalsi puhua ja montako sanaa.
Jennin mukaan onkin äärimmäisen tärkeää, että lapsi itsekin huomaa edistymisensä sosiaalisissa tilanteissa. Toivoa on pidettävä yllä.
– Sanonkin hänelle aina, että sinä harjoittelet puhumista, mutta joku toinen harjoittelee vaikkapa uimista, jonka sinä opit jo hyvin nuorena.
Jennin mukaan vanhemman rooli on pitää epätoivo loitolla, eikä näyttää tulevaisuuden pelkoja lapsille siitä huolimatta, että niitä on.
– Kannan huolta siitä, miten lapseni pärjäävät elämässään, mutta lohdutan itseäni sillä, että he ovat vielä pieniä – he kasvavat ja kehittyvät jatkuvasti.
Jenni uskoo, että ajan kanssa valikoiva puhumattomuus voi lievittyä tai muuttaa muotoaan yleiseksi ahdistuneisuudeksi.
– Onneksi aikuisena ahdistusta osaa käsitellä paremmin erilaisten työkalujen avulla, ja myös kokemus opettaa, että jännittävistäkin tilanteista selviää, hän lohduttautuu.
Jennin nimi on muutettu lasten yksityisiä terveystietoja koskevan aiheen vuoksi. Haastateltavan todellinen henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.
Kommentit (5)
Oon 27v mutistinen. Onneksi on tulkkauspalvelu 🥰 koulussa etenkin henkilökunta kiusasi
Onneksi selektiivisestä mutismista nykyään puhutaan, jotta vanhemmatkin ja varhaiskavattajat sekä opettajat osaavat suhtautua siihen.
Minä olen kärsinyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni, vielä aikuisiälläkin selektiivisestä mutismista. Sain moitteita siitä kun en uskaltanut koulussa puhua sekä siitä kun ei ollut kavereita ja kiusattiin. Itse häpesin itseäni ja koin olevani erilainen, mutta en tiennyt mikä minulla oli. Kuten oireisiin kuuluu, olisin halunnut puhua ja aina kotona päätinkin että tänään puhun ja hankin kavereita, mutta koulussa sanat eivät vain tulleet ulos.
Vasta muutama vuosi sitten kolmikymppisenä luin artikkelin selektiivisestä mutismista ja lamppu syttyi päässäni. Nyt sille on nimi, mistä olin kärsinyt lähestulkoon koko ikäni. Oireet sopi niin täydellisesti. Artilkelin mukaan joillakin, kuten minulla, puhumattomuus purkautui kotona pahantuulisuutena ja kiukutteluna. On rankkaa olla koko päivä puhumatta, vaikka haluaisi puhua, joten kotona turvallisessa ympäristössä se vain purkautuu. Mua pidetään vieläkin perheessäni ailahtelevaisena ja lapsena häpesin kiukkukohtauksiani. Pidin senkin johdosta itseäni pitkään huonona ihmisenä. Enhän oikein ymmärtänyt syytä niille. Olen ainakin aikuisiällä tosi lempeä ja lehmänhermoinen, enkä oikein menetä malttiani koskaan. Sellainen minä koen perusluonteeltani olevani, joten tuntuu kurjalta että mm. sisarukseni mielestä olen varmaan edelleen kamala kiukkupussi. Eipä näistä oo oikein puhuttu perheessä. Mulle selektiivinen mutismi on edelleen aika kipeä aihe.
Tuntui ihanalta lukea jutusta, että ”Jennin” lapsen toive saada kavereita toteutui ja että puhuminen onnistuu ja sitä opetellaan äidin lempeästi kannustaessa. Omassa lapsuudessani ysärillä selektiivistä mutismia ei tunnistettu ja ainakaan siitä ei puhuttu. Minua pidettiin vain äärimmäisen ujona (mitä kyllä myöskin olen) ja käskettiin olemaan reippaampi. Olen kärsinyt ihan valtavista itsetunto-ongelmista, kun mm. koko lapsuuteni koin olevani vääränlainen ja että minussa on jokin pahasti vialla. Apua ja ymmärrystä ei oikein ollut saatavilla.
Nyt kolmikymppisenä koen päässeeni vihdoin eroon mutismista. Olen alalla, jossa vaaditaan sosiaalisuutta ja puhumista, joten joudun haastamaan itseäni joka päivä. Opiskeluaikoina ammattikorkeassa huomasin, ettei osa opettajista oikein pitänyt minusta ja eräskin sanoi olevansa huolissaan minusta. Silloin parikymppisenä oli vielä haasteita puhumisen kanssa, mutta nyt pärjään työssäni hyvin ja sosiaaliset tilanteet eivät jännitä. Olen joutunut karaisemaan itseni. Puolisonkin olen löytänyt ja (viimeinkin) joitakin kavereita on. Joskus tunnen kateutta, kun toiset puhuvat lapsuus- ja koulumuistoistaan joihin liittyvät kaverit ja yhteiset leikit, mutta nyt koen että asiani ovat hyvin. Pelkään kyllä sitä, että omat lapsenikin tulevat kärsimään mutismista tai muista ahdistuneisuushäiriön kaltaisista oireista, mutta onneksi näihin on nykyään apua saatavilla.
En minä yhtään ihmettele, vaikka valikoiva mutismi lisääntyisikin, kun aikuinenkaan ei jaksa olla suurissa lapsiryhmissä, meteli on kova ja sinut huomataan jos huomataan. Ja varsinkin hiljaisemmat ja aremmat jää äänekkäiden varjoon. Juuri sen vuoksi varhaiskasvatusala sai jäädä.
Mulla on kanssa mutismi. Ammattikoulussa oli todella vaikeaa vaikka olin erityispuolella
Minullakin on tyttö nyt jo yli 20 kymppinen. Kotona oli lapsena hyvin puhelias ja emme edes itse huomanneet puhumattomuutta ennenkuin lapsen kerhosta ohjaajat ottivat asian puheeksi. Puhumattomuus jatkui päiväkodissa ja koulussakin ainakin ensimmäisen vuoden. Opettamuutoksen myötä sai sellaisen opettajan joka ei mitenkään painostanut puhumaan tai muutenkaankaan asiaa noteerannut niin tyttö alkoi viittaamaan tunneilla ja hyvin lyhyessä ajassa oli kuin toinen tyttö. Vaikuttiko ikä vai mikä niin nyt on yliopistossa ja ystäviä kertynyt vuosien myötä. Painostus puhumaan on pahin virhe. Tyttöni vaistosi jos joku aikuinen näin yritti. Luonteeltaan on hyvin vahva persoona ja perfektionisti. Ymmärrän täysin vanhemman huolen kun pahin vaihe on meneillään.