Vanhemmat paljastavat, mitä lapsensa lelua he inhoavat – Asiantuntijan mukaan aikuisten reaktioon kytkeytyy kaksi syytä
Aistien ylikuormitus on tavallinen syy lapsen lelujen inhoamiselle, mutta ei välttämättä ainoa.
Pitkän päivän jälkeen moni vanhempi haluaisi hetken istahtaa hiljaisuudessa tai puuhailla jotain rauhallista lapsensa kanssa. Mitä vielä!
Kun lapsi pääsee lelujensa äärelle, alkaa renkutus ja rämpytys. Kaikkia nappeja painellaan yhtä aikaa tai peräkkäin, lelun pienet osaset leviävät ympäri lattiaa, rasittava ääni soi taukoamatta – ja jälkeen jää vain sotkua.
Lelu- ja leikintutkija Katriina Heljakka Turun yliopistosta ymmärtää vanhempien turhautumisen. Aikuisilla on usein prosessoitavanaan niin paljon asioita, että meteli ja muu ylimääräinen stimulaatio kuormittavat.
– Nykyään puhutaan paljon neuroepätyypillisten ihmisten haasteista, mutta luulen, että tämä asia koskee meitä kaikkia. Tiedon ja ärsykkeiden tulva on niin kokoaikainen.
Heljakan mukaan kyse on huonosta lelusuunnittelusta, jos lelun pitämää ääntä ei voi säätää pienemmälle tai jos lelun pieniä osasia on hankalaa koota yhteen leikkimisen jälkeen. Vanhemman voi silti olla tarpeen pohtia ärsyyntymisensä juurisyitä, jos hän huomaa jatkuvasti hermostuvansa lapsensa leluista tai leikkimisen äänistä. Usein syy voi ulottua kauemmas kuin aistien ylikuormitukseen.
Lapsen unelma, vanhemman kauhu
Pikkulapset tuppaavat lumoutumaan ääntä pitävistä ja liikkuvista leluista, jotka ovat vanhemman näkökulmasta lähinnä ärsyttäviä. Miksi lapset hullaantuvat krääsästä?
– Voisi ajatella, että tällaiset ylistimuloivat lelut ovat liukumäkien ja huvipuistolaitteiden esineellisiä vastineita. Ne vetävät lapsen spektaakkeliin mukaan.
Äännehtivät, välkehtivät ja liikehtivät lelut, joiden pääasiallinen tarkoitus on tarjota nopeaa viihdykettä, ovat kuitenkin leikkiarvoltaan usein lyhytikäisiä. Heljakan sanoin niiden leikki-idea on kulutettu nopeammin loppuun kuin esimerkiksi nukeilla, toimintahahmoilla tai pehmoleluilla, joihin lapset monesti luovat syviä ja pitkäaikaisia suhteita.
Aikuisen ja lapsen näkemykset mielekkäästä lelusta voivat erota paljon toisistaan. Lapsen kinutessa muovista härveliä kaupassa vanhempi saattaa pohtia, onkohan tuollainen turhake tarpeen.
Heljakka suosittelee, että vanhemmat hankkisivat harkitusti lasten toivomaa krääsää. Vanhempi voi keskustella lapsen kanssa aika ajoin siitä, kokeeko lapsi vähän käyttämänsä lelun yhä mieluisaksi.
– Siten vanhempi voi herätellä lasta pohtimaan, minkälaisia tämän lelusuhteet ovat, ja samalla opettaa tälle vastuulliseen kuluttamiseen ja kestävyyteen liittyviä asioita.
Jos lelulle ei enää löydy käyttöä, voi sen kierrättää toisen lapsen iloksi.
Kuka pelkää sotkua?
Metelin ohella aikuiset ovat taipuvaisia inhoamaan lasten aiheuttamaa sotkua. Katriina Heljakan mukaan se johtuu auktoriteettiaseman menettämisen pelosta.
Sotku on monille merkki hallinnan riistäytymisestä. Sen häiritsevyyttä voi Heljakan mukaan hyvin verrata äänimaailman dominanssiin.
Joskus kaaoksen pelko ilmenee siten, että vanhempi kokoaa lapsen leluvalikoiman alun perinkin oman makunsa mukaisesti. Silloin leluilta toivotaan muutakin kuin leikkiarvoa, kuten esteettistä arvoa koriste-esineinä. Ilmiö on Heljakan mukaan yleistynyt viime vuosina.
– Ehkä osittain siksi, että hillitty värimaailma ja kauniit esineet näyttävät hyvältä Instagramissa.
Heljakka puhuukin ”surullisista beigeistä leluista”, joissa aikuisen mieltymykset ovat mahdollisesti saaneet ylivallan. Hän muistuttaa, että lapsi mieltyy esineisiin ja organisoi lelukokoelmiaan eri logiikalla kuin aikuinen. Aikuisen tulisi sallia myös lapsen logiikka.
Heljakka ei kuitenkaan tuomitse vanhempia, jotka pohtivat leluhankinnoissa esteettisyyttä.
– Kaikenlaisen leikkivälineistön pitää saada kukkia. Surullista beigeä lelua paljon surullisempaa on se, että lelulla ei leikitä.
Aikuisen ja lapsen näkemykset lelun houkuttelevuudesta eroavat erityisesti silloin, jos lelu itsessään on jollain tavalla sotkua aiheuttava. Esimerkkinä Heljakka mainitsee viime vuosina yleistyneet limalelut.
Etenkin alle kouluikäiset lapset nauttivat sensorisesta leikistä: siitä, että he saavat upottaa kätensä johonkin orgaaniseen materiaaliin ja tehdä erilaisia kokeiluja.
– Voisiko kotona olla jokin leikkimiseen pyhitetty värkkäilynurkka, jossa olisi lupa harjoittaa tällaisia kokeiluja? Silloin sotku ei leviäisi muihin kodin tiloihin, mutta lapselta ei kiellettäisi mieluista leikkiä, Heljakka miettii.
Lapsella on oikeus leikkiin
Vaikka on myös lapsia, jotka nauttivat lelujensa järjestelystä ja siisteydestä, useimmiten sotku ja melu ovat leikin sivutuotteita.
Katriina Heljakka toivoisi, että vanhemmat yrittäisivät kehittää toleranssiaan epäjärjestykselle. Yhden sotku on toisen leikkielämys, hän muistuttaa.
– On tosiasia, että lapsen varttuessa aikuisen sietokykyä koetellaan monin tavoin. Se on osa vanhemmaksi kasvamista.
Toki lapselle tulee opettaa hyviä käytöstapoja ja siivouskäytäntöjä, mutta yhtä lailla vanhempi voi opetella sallivuutta oman olonsa helpottamiseksi.
– Toivoisin, että vanhemmat vaalisivat lapsen oikeutta leikkiin eivätkä ainakaan sanoisi, että leikkiminen on lapsellista tai että leluista on nyt aika luopua. Päätöksen tulee lähteä lapsesta itsestään ja vanhemman tulisi kannatella lapsen lelusuhteita niin kauan kuin lapsi haluaa leikkiä.
Äänilelujen rämpyttäminen onneksi jää pois lapsen hienomotoriikan kehittyessä ja huomion siirtyessä muunlaisiin leikkivälineisiin. Yleinen kiinnostus leikkiin alkaa vähetä murrosiän lähestyessä.
Loppujen lopuksi aktiivisen leikkimisen aika on elämän mittakaavassa lyhyt. Siksi leikin lumoa kannattaa vaalia vielä, kun voi.
Lue myös: Millaista on olla erityisherkkä vanhempi? ”Kun tekee asiat hyvin, se riittää”
Jaa oma kokemuksesi