Helin mies kuoli, kun heidän vauvansa oli 10 päivän ikäinen – ”Isi ei jaksanut enää elää”, äiti kertoi lapsilleen
Mikkeliläisen Heli Pietiäisen puolison hautajaiset ja vauvan ristiäiset olivat samalla viikolla. Muita leskivanhempia hän kannustaa ottamaan vastaan kaiken avun.
Sinä maaliskuisena maanantaina vuonna 2003 tytär täytti kymmenen päivää. Heli Pietiäinen syötti vauvaa ja 2,5-vuotias esikoispoika leikki olohuoneessa. Päivä oli ollut ihan tavallinen, mutta illan lähestyessä puoliso alkoi käyttäytyä omituisesti.
– Hän rupesi jo kuudelta laittamaan esikoista nukkumaan, ihan kuin olisi jäähyväisiä jättänyt. Sitten hän lähti ulos tupakalle, nyt 44-vuotias Heli muistelee.
Sen jälkeen lapsilla ei ollut enää isää.
Isänkaipuu heräsi ukin kuoleman jälkeen
Ensin olivat hautajaiset. Vieraina olivat lähimmät sukulaiset ja muutama miehen ystävä.
Vain parin päivän päästä juhlittiin tyttären ristiäisiä. Lapsi sai kasteessa nimen, jonka vanhemmat olivat raskausaikana yhdessä valinneet. Paikalla olivat isovanhemmat ja kummit, jotka heidätkin oli yhdessä valittu.
– En oikein muista järjestelyistä mitään, saati itse tilaisuuksista, Heli kertoo.
Koko ensimmäinen kuukausi tapahtuman jälkeen on sumun peitossa. Helin vanhemmat tulivat Lieksasta ja pysyivät perheen luona yhtäjaksoisesti kuukauden.
– Saman vuoden kesällä muutimme tänne Mikkelin Anttolaan, ja vanhempani olivat luonamme paljon. Kun isäni jäi eläkkeelle, he muuttivat kokonaan tänne.
Isovanhemmat olivat korvaamaton apu. Ukki oli lapsille miehen malli, tuki ja turva. Lapset alkoivat tunnetasolla käsitellä isättömyyttään vasta viisi vuotta sitten, kun ukki kuoli.
Nyt tytär on 17, poika 20. Isästä puhutaan edelleen lähes päivittäin ja hänen kuviaan on kotona esillä. Pojan rippijuhlakuvia otettiin ukin sairaalavuoteella ja isän haudalla, tyttären rippikuvia on molempien haudoilta.
– Tyttärelläni ei tietenkään ole mitään muistikuvia isästä, ja pojallakin on vain muutama hatara muisto, joita yritetään pitää yllä puhumalla.
”Olen tuntenut surua, katkeruutta, sääliä ja vihaa”
Vielä parivuotiaana esikoinen ei osannut näyttää isänkaipuuta. Ihmetteli vain, missä isi on.
Heli ei muista, miten lapselle ensimmäisen kerran kerrottiin asiasta.
– Kun hän kyseli, miten isä kuoli, vastattiin, ettei isi jaksanut elää. Alussa se riitti, mutta kun ikää tuli lisää, kysymykset vaikeutuivat.
Heli kiittelee kriisityöntekijöitä, joilta perhe sai valtavasti tukea ja apua asian käsittelyyn.
– Meille annettiin hirmu hyvät ohjeet: kun lapset alkavat kysellä, voi asiasta kertoa ikätason mukaan.
Heli sanoo, ettei ole vielä itsekään käsitellyt asiaa täysin. Tämän 17 vuoden aikana hän on tuntenut surua, katkeruutta, sääliä ja vihaa.
”Pahimmat tunnemylläkät on ohitettu, mutta ikävä on koko ajan.”
– Olen miettinyt, miksei hän osannut puhua asioista ajoissa. Viha tuli vasta vuosien jälkeen hetkellisesti. Nykyään en tiedä enää, mitä tunnen. Pahimmat tunnemylläkät on ohitettu, mutta ikävä on koko ajan. Mietin, millaista elämä olisi nyt, jos se olisi mennyt eri tavalla.
Heli kertoo tunteneensa myös syyllisyyttä. Alussa hän mietti, olisiko voinut estää miehensä teon.
– Ennen pitkää annoin itselleni rauhan. Kriisityöntekijä sanoi, että jos olisin onnistunut estämään teon, todennäköisesti mieheni olisi vain siirtänyt sitä.
Kun lapsille tuli lisää ikää, kysymykset isästä vaikeutuivat, Heli kertoo. Kuva on noin vuodelta 2006.
”Kaiken piti olla hyvin”
Kun tytär syntyi, perhe asui Ristiinassa ja eli vauvan ensimmäiset päivät tutustuen uuteen tulokkaaseen.
Heli oli 26-vuotias, puoliso 36. Kaiken piti olla hyvin. Mitä nyt sähköasentajana työskentelevä mies teki liian pitkää päivää ja oli selvästi ajoittain masentunut. Mutta mitään hän ei murheistaan puhunut.
– Hän oli ylipuurtaja ja teki parhaimmillaan kahta työtä yhtä aikaa, koska koki velvollisuudekseen tienata rahaa. Hän poltti itsensä loppuun, mutta en osannut odottaa, että hän tekisi semmoisen teon. Toinen lapsikin kun juuri syntyi.
Mies oli mukana tyttärensä synnytyksessä, aivan kuin oli ollut esikoisenkin kohdalla. Hän ei malttanut työnteolta pitää isyysvapaita, mutta kotona ollessaan osallistui lastenhoitoon.
– Hän oli ihan hyvä isä. Hän tykkäsi touhuta pojan kanssa vapaa-aikana ja oli myös toisen lapsen syntymästä hyvin onnellinen.
”Pelkään, että menetän kuitenkin”
Ensimmäinen kuukausi oli pahin.
– Alussa en olisi aamulla sängystä noussut, ellei olisi ollut lapsia. Kun asian lopullisuus iski tajuntaan ja ymmärsin, että olen lasten kanssa keskenäni, hyppäsin aamuisin sängystä ja paahdoin iltaan asti lepäämättä, Heli kertoo.
Hän suoritti arkea läpi kuin kone, kunnes ajoi itsensä niin piippuun, että joutui migreenin vuoksi yöksi sairaalaan.
”Olen kuitenkin todennut, että parhaani olen tehnyt ja hyvä niin.”
– Yritin olla yhtä aikaa sekä äiti että isä. Myöhemmin olen ajatellut, että kyllä arjen pyörittämiseen olisi tarvinnut sitä toistakin vanhempaa jakamaan vastuuta ja paineita. Olen kuitenkin todennut, että parhaani olen tehnyt ja hyvä niin.
Muita leskivanhempia Heli kannustaa ottamaan vastaan kaiken mahdollisen avun. Hän aloitti merkonomiopinnot lasten ollessa pieniä, kun oli ollut pari vuotta kotiäitinä.
– Olin itse vähän sellainen, että yritin pärjätä enkä hirveästi pyytänyt apua, Heli tunnustaa.
– Se oli rankkaa, kun luin yötä myöten tentteihin. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että sain opiskeltua.
Nyt Heli työskentelee edunvalvontasihteerinä. He ovat asuneet lasten kanssa kolmestaan kaikki nämä vuodet – tytär tosin asuu arkipäivät opintojen vuoksi Jyväskylässä.
– Viimeiset kymmenen vuotta olen seurustellut, muttemme asu miesystäväni kanssa yhdessä. Olen luonteeltani varovainen. Se voi johtua siitä, että pelkään menettäväni hänet kuitenkin.
Lue myös: Tositarina puolison kuolemasta – ”Tuska oli kova siitä, miten kertoa lapsille”
Jaa oma kokemuksesi