Puhelu sairaalasta sai kaiken romahtamaan – Heidin raskaus jouduttiin keskeyttämään myöhäisillä viikoilla
En ollut koskaan ajatellut, että lapsellani voisi olla kromosomihäiriö. Sikiöseulonnan riskiarviosta alkoi yksi elämäni raskaimmista kokemuksista. Opin kuitenkin ammentamaan siitä elämääni myös jotakin hyvää.
Kun sain sairaalasta kauan odotetun ja pelätyn puhelun, olin aluksi aivan turta. Olin odottanut tietoa monta viikkoa. Kun lopulta kuulin, että sikiöllä on kromosomihäiriö, oloni oli aivan tyhjä.
Kun asia vähitellen meni tajuntaani, itkulle ei ollut tulla loppua. Ilo raskaaksi tulemisesta ja pelko lapsen menettämisestä olivat hävinneet. Jäljellä oli vain pohjaton suru. Päätös oli kuitenkin selvä: raskaus keskeytettäisiin.
Raskaan päivän teki entistä raskaammaksi se, että illalla koin ensimmäisen kerran lapsen hennot liikkeet vatsassani. En ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, että liikkeet voisivat tuntua jo raskausviikolla 17. Olisin halunnut irtautua itsestäni. Aloin myös pelätä tuntevani liikkeet uudestaan – ja niin kävikin.
Viimeisen kerran tunsin kevyet tömäykset vatsassani hakiessani raskauden keskeytykseen valmistavaa pilleriä sairaalasta. Pikkuisen tömäyttelijän läsnäolo tuntui murheelliselta. Aivan kuin hän olisi sanonut ”täällä olen, älä anna minua pois” tai vaihtoehtoisesti jättänyt minulle hyvästit.
Elämäni vaikein päivä
Kun raskauden keskeytykseen varattu päivä koitti, jalkani kuljettivat minua eteenpäin kuin väkisin. Vaikka tiesin, että päätös oli minulle oikea, oli sairaalaan meneminen vaikeaa. Tuntui kuin olisin ollut näkymättömässä lieassa matkalla kohti paikkaa, josta olisi tehnyt mieli paeta.
Raskaudenkeskeytys aloitettiin heti aamulla, jotta sikiö ehtisi syntyä saman päivän aikana. Sain kohtua supistavat lääkkeet. Ne aiheuttivat minulle huonovointisuutta, ja lopulta sain pahoinvointilääkettä suoraan suoneen. Sekään ei tuntunut auttavan. Oksentelin vähän väliä, ja puolisoni kiikutti minulle oksennuspussin toisensa perään.
Lue myös: Sallan raskaudenkeskeytys tapahtui kodin suihkun lattialla
Vähitellen kivut pahenivat, ja tunsin, kuinka kohtu supistui kovaksi palloksi. Hoitaja suositteli kävelemistä, sillä se edistäisi kohdun tyhjenemistä. En pystynyt noudattamaan hänen ohjeitaan, sillä kipua oli helpoin sietää aivan paikoillaan makaamalla.
Iltaa kohti mentäessä sain vahvempia kipulääkkeitä, ja yhtäkkiä kivut lakkasivat kuin seinään. Lapsivesi hulahti sänkyyn, ja ehdin juuri ja juuri metallisen portatiivin päälle istumaan ennen kuin sikiö tuli ulos. Onneksi kätilö oli paikalla.
Kätilö katkaisi napanuoran ja vei sikiön pois. Vältin katsomasta häntä. Pelkäsin, että näkymä piirtyisi ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, ja ajattelin, että selviän helpommin eteenpäin, mikäli lapsi ei konkretisoituisi minulle enempää.
Olin kuitenkin tyytyväinen, että puolisoni kävi katsomassa lastamme kätilön hieman siistittyä häntä ensin. Puolisolleni sikiön näkeminen tuntui myös tarjoavan mahdollisuuden käsitellä surua. Olisimme saaneet myös jalan- tai kädenjäljet lapsestamme, mutta se ei tuntunut siinä hetkessä hyvältä ajatukselta.
Ainut lohdullinen asia raskaassa päivässä oli sikiön syntymän hetkellä paikalla ollut vanhempi kätilö. Hän onnistui tekemään sietämättömästä kokemuksesta jollain tapaa siedettävän. Hänellä ei tuntunut olevan kiire minnekään, ja hän istui sänkyni laidalla katsellen minua lempeillä silmillään. Jotenkin hän osasi valita sanansa siten, että ne toivat minulle ja puolisolleni lohtua.
Menetyksestä voimavaraksi
Raskaudenkeskeytyksen jälkeen itkin viikon. Sen jälkeen palasin töihin, sillä en pystynyt enää olemaan kotona omiin ajatuksiini kääriytyneenä. Töissä pystyin keskittymään muuhunkin kuin suremiseen.
Viimeisen puhdistavan itkun itkin muutaman kuukauden kuluttua syntymättömien lasten hautausmaalla, jossa kävin puolisoni kanssa sikiön tuhkaamisen jälkeen. Jätimme lapsellemme viimeiset hyvästit. Hautausmaalla oli muitakin surevia pariskuntia ja heidän näkemisensä lohdutti minua. Emme olleet yksin murheinemme.
Nyt useampi vuosi raskaudenkeskeytyksen jälkeen voin todeta, että vaikeat kokemukset jättivät jälkensä. Vaikka tapahtumat ovat painuneet taka-alalle, eivätkä ne vaivaa minua, saattaa pienokaisen miettiminen joskus nostaa kyyneleet silmiin.
Seuraavasta raskaudesta oli vaikea iloita, ja odotusta varjosti epävarmuus. Näin siitäkin huolimatta, että perinnöllisyyslääkäri vakuutti, että todennäköisintä olisi, että kaikki menisi seuraavalla kerralla hyvin.
Kolikolla on onneksi myös kääntöpuoli. Lapsen menettäminen lisäsi varmuuttani siitä, että todella halusin lapsen. Myös parisuhteeni vahvistui. Vaikea kokemus ei ajanut meitä erilleen, vaan toi yhteen.
Kun lopulta saimme lapsen, mietin usein, kuinka onnekkaita olimme. Aiempi menetys toi myös voimaa vauva-arjen väsyneimpiin hetkiin. Niissä hetkissä muistutin itseäni siitä, että saimme olla kiitollisia, kun olimme saaneet lapsen – vieläpä terveen sellaisen.
Heidin nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
Kommentit (11)
Itseäni häiritsee tuo otsikointi. Keskeytys ei ole pakko, vaikka tulokset olisivatkin huonot.
Jotenkin tuntuu, ettei valinnan mahdollisuutta anneta objektiivisesti, vaan neuvolan ja sairaalan taholta maalataan hyvin synkkiä tulevaisuudenkuvia jotka voi välttää vain keskeyttämällä. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan noin mustavalkoinen.
Aina voi antaa myös elämälle mahdollisuuden. Sen vuoksi olisikin toivottavaa, että ennen päätöstä vanhemmille jaettaisiin asiallista tietoa ilman, että päämääränä on aikaansaada aborttipäätös.
Tähän tiedonjakamiseen pitäisi sisältyä ehdottomasti parin vertaisperheen tapaaminen. Siis perheiden, jonka lapsella on epäillynkaltainen kehitysvamma. Tältä pohjalta on paljon selkeämpää lähteä pohtimaan, onko vammainen lapsi perheessä niin kamala juttu kuitenkaan.usein pelko ja ajatus ettei selviäisi tilanteesta liittyy pelkästään tiedon puutteeseen.
Meillä oli kolmannen lapsen kohdalla ”päinvastainen” kokemus, 2 viikkoa oman isän kuolemasta oli niskaturvotuksessa oli nt 5,2mm ja seuraavana päivänä sikiöseulonnassa nt 6,9mm ja lokeroituneet kystiset hygroomat, antoivat 4% mahdollisuuden ”hyvään” lopputulokseen, itkin, otettiin istukkanäyte ja itkin lisää, lyökää lyötyä fiiliksellä, olisin saanut ajan suoraan keskeytykseen mutta halusin odottaa tulokset… Tutkittiin kaikki mitä pystyttiin, trisomia pcr, molekyylikaryotyyppi, noonan paneeli kaikki tulokset normaaleja, tutkittiin mun ja miehen verinäytteet, rakenne ultrassa kaikki normaalia, kahden lääkärin voimin oikein tutkittiin. Tämän jälkeen vaan sanottiin että hyvä ennuste ja sit jätettiin pelkäämään pahinta, näissä papereissa mitä mulle alkuun annettiin luki, että tapauksissa missä yli 6,5mm turvotus mutta kuitenkin normaalit kromosomit on silti 18% riski kohtukuolemaan, oma neuvolan täti oli ainoa kuka kuunteli mun pelkoja ja huolia, kukaan muu ei, anelin käynnistystä kun pelkäsin, että en saa elävänä syliin, 36+1 oli painoarvio 3302g, en saanut silloin vielä aikaa, piti tulla uudelleen myöhemmin arvioon, olin jo loppu raskautta kohti ihan neuroottinen, että tämä lapsi kuolee jos menee yli lasketun. Uusi painoarvio 39+0 olikin sit jo 5200g, sanottiin suoraan että sektioon, alateitse vaarallista, itkin lisää, mikään ei mene putkeen. Lapsi syntyi 39+4 sektiolla painaen ”vain” 4560g mutta selvästi kauttaaltaan turvonneena. Tehon kautta käytiin lisä happea. Olen vieläkin varma että jos olisi odotettu luonnollista käynnistymistä en olisi lastani syliin elävänä saanut. Syntymän jälkeen on sit kyllä tutkittu ja ollaan saatu julkiselta kaikki mahdolliset kontrolli ajat, lapsi kohta 4kk ja toistaiseksi kehittyy ikätasoisesti, terveeksi en mene lupaamaan. Oli henkisesti kamalin raskaus tähän mennessä, mutta lapsi on maailman rakkain.
Itsellä lähes identtinen kokemus. Myös se, että vahvisti parisuhdetta ja sitä tunnetta,että todella haluaa lapsen ❤️
Niin, kova paikka ja ymmärrän ratkaisun täysin. Kaikki eivät ole valmiit ottamaan vastaan lasta hinnalla millä hyvänsä ja ajatuksella, että lapsi on lahja ja kaikilla on oikeus elämään. Samanlainen tilanne osui lähelle, kun pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen alkoi odotus ja kävi ilmi rv 20, että sikiöllä on vakava kromosomipoikkeama ja kehitysvamma, jolloin pari päätyi luvanvaraiseen keskeytykseen, koska eivät olleet valmiita vaikeavammaiseen lapseen, eikä sitoutumaan mahdollisesti hoitamaan vaikeavammaista lasta 24/7 lopun ikäänsä. Tuomitsijoita löytyi kuitenkin yllättävän paljon, mikä sinänsä on jo muutenkin vaikeassa tilanteessa loukkaavaa, koska kukaan muu ei kuitenkaan kanna vastuuta lapsestaan kuin vanhemmat itse. Olisin päätynyt samaan ratkaisuun vastaavassa tilanteessa. Voimia.
Tämä on kuin suoraan oma tarinani, sillä erolla että raskauden keskeytyksen jälkeen meille syntyi uudelleen täytenä yllätyksenä, ennakkotitkimuksista huolimatta erityislapsi jolla on hyvin harvinainen geneettinen poikkeama (eri poikkeama kuin keskeytetyssä raskaudessa, jossa kyse oli hyvin yleisestä kromosomihäiriöstä sekä muista terveysongelmista).
Hienoa että näitä tarinoita kerrotaan <3
Mielipiteitä on monia mutta ymmärrän että kaikki eivät ole valmiita ottamaan vastaan vammaista lasta….se vaatii niin paljon hoitoa ja kun et koskaan voi olla varma kuinka vakavasta vammasta on kyse. Entäpä jos et sittenkään jaksa lapsen kanssa….silloin se laitetaan laitokseen eikä kukaan vanhempi sellaista toivo että ei pärjäisi oman rakkaan lapsen kanssa.
Aika surullinen olo tulee kirjoituksesta. Down-velipoika itsellä ja niin rakas että olen onnellinen, että vanhempani saivat hänet aikana jolloin ei ollut vielä yleistä seulonnat. Myös ilopilleri koko suvulle ja vanhempien parisuhteen kiinnipitävä liima ollut aina. Kaikkien rakkauden kohde, jakaa myös rakkautta kaikille. Toki olen onnellinen, että ei ole kaikista vaikein ja sairain tapaus. Olen onnellinen, että olen saanut kasvaa perheessä missä erilaisuutta on opetettu arvostamaan suurena rikkautena.
Nyt ei tiedetä muuta kuin että kyseessä oli kromosomipoikkeavuus. Tiedät kai, että useat kromosomipoikkeavuudet aiheuttavat syntymäänkin ehtivän lapsen menehtymisen päivien sisään. Mutta spekuloidaan vaan mahdollisimman toisia arvostelevasti, lyödään lyötyä, samalla kun saarnataan elämisen arvoisesta elämästä. Miksei ihmiset voi vaan mennä tilanteisiin rakkaus ja ymmärrys edellä?
Vaikean asteen Downin oireyhtymää läheltä seuranneena voin rehellisesti sanoa, etten itse jaksaisi. Niin kuin lentokoneessakin, vanhemman vastuu on ensin pitää huoli että itse jaksaa, muuten ei saa pidettyä huolta lapsesta.
Itseäni häiritsee ajatus, että vaikeasti vammainen lapsi pakotetaan syntymään. Ei kukaan halua syntyä ja elää vammaisena, jos saisi asiasta itse päättää. Ihan jokainen olisi mieluummin terve ja normaali. Nämä vanhemmat tekivät moraalisesti oikean valinnan.
Nimimerkillä ”Oikea valinta” ajatus kulkee nyt hiukan erikoisia ratoja. Melkein jokainen terve ja vammainen valitsisi toki mieluummin olla terve ja normaali, mutta se ei tarkoita, että kovinkaan moni samasta joukosta valitsisi mieluummin teloituksen kuin elämisen jonkin vamman / oman vammansa kanssa. ”Kukaan ei halua syntyä vammaisena” tarkoittaa oikeasti ensimmäistä, mutta sinä käännät sen tarkoittamaan jälkimmäistä. Eritoten Down-lapset, joita seulonnoilla tehokkaasti eliminoidaan, ovat tyypillisesti hyvin onnellisia elämästään.
Kiitos artikkelista. Itsekin 15 vuotta sitten päädyin rv 20 samaan tulokseen. Ekasta ultrasta alkaen tutkittiin ensin monella eri tapaa sikiötä ja myöhemmin myös meidän vanhempien verinäytteitä ja perimää analysoitiin ja lopputulos oli mitä oli. Todella harvinainen kromosomipoikkeama, josta arvioitiin max 20 vuoden elinikää, jos raskaus kestäisi loppuun asti ja vauva selviäisi synnytyksestä.
Itse ainakin ajattelin siten, että elämä todella pahasti vammaisen lapsen kanssa olisi hyvin raskasta. Miten kestäisin, jos en voisi omaa lastani hoitaa itse, vaan lapsi olisi sairaalassa? Jaksaisinko edes hoitaa vakavasti vammaista lasta kotona? (Olen insinööri, en sairaanhoitaja.) Entä jos haluaisin lisää lapsia? Miten aikani riittäisi kaikille? Entä tuntisiko lapsi kipua? Miten taloutemme kestäisi? Mitoitimme lainamme kahden hyväpalkkaisen aikuisen tulojen mukaan.
Päätös keskeytyksestä oli selkeä, mutta silti kipein päätös, jonka olen joutunut tekemään.
Tuntuu kurjalle, että vaikeassa paikassa oleville lähdetään moralisoimaan vaikkapa sitä, miten down-lapset voivat olla suuri onni (eikä raskautta pidä keskeyttää). Kromosonipoikkeamia on muitakin ja downiin liittyy myös suuri sydänsairauksien riski.
Itsekin tunnen erään down-perheen, jossa lapsesta ei ikinä tule omatoimista. Ko perheen äiti itse totesi, että hän kyllä suosittelisi raskaudenkeskeytystä, jos päätös valita tarjottaisiin, mutta suosittelisin vain, jos häneltä kysyttäisiin.
Itse keskeytys oli ikävä kokemus. Sikiö syntyi vasta 15 – 16 tuntia ekojen supistuksia aiheuttavien lääkkeiden jälkeen. Koska toimenpiteeseen meni noin kauan, niin mieheni poistettiin sairaalasta. Siellä ei saanut olla yöaikaan.
Itse sain myöhemmin kaksi tervettä lasta ja olen äärettömän kiitollinen heistä. Myös heidän synnytykset olivat hirmuisen helppoja ainakin keskeytykseen verrattuna. Tavallisessa synnytyksessä oli kohdallani selkeästi vähempi kipuja kuin keskeytyksessä.