Vaikea sanoa, voiko tuon ikäisellä puhua varsinaisesti vielä uhmasta. Omaa tahtoahan tietysti yksivuotiaalta löytyy, kuin myös hirmuisen lyhyt pinna, joten kiukkua omasta osaamattomuudesta ja kiinnostavien asioiden kieltämisestä on varmasti tarjolla.
Meidän neidin kanssa toimi aika hyvin sellainen (ja toimii edelleen), kun yritti pitää päivän aikataulun sellaisena, ettei tarvinnut keskeyttää hänen touhujaan. Meillä ainakin kiinnostuksen kohteet vaihtuvat useimmiten niin tiuhaan, että yleensä ehtii odottamaan leikin luonnollista taukoa. Lasta on hyvä myös valmistella sanallisesti kertomalla, mitä seuraavaksi on tapahtumassa. Luonne-erot ovat tietysti tärkeä tekijä sen suhteen, voiko tällaisella pienellä joustamisella oikeasti helpottaa elämää vai ei. Toisiin yksivuotiaisiin äidin perustelut uppoavat hirveän hyvin, toiset eivät kiinnitä niihin mitään huomiota.
Tuskin on mahdollista saavuttaa tilannetta, jossa konflikteilta voisi täysin välttyä. Mutta jos niitä tuntuu olevan hirveän usein, on ehkä hyvä miettiä, voisiko niiden määrää vähentää muuttamalla omaa toimintaansa joissakin tilanteissa, tai vaikka sisustamalla asuntoa niin että lapsen voisi antaa tutkia sitä vapaammin. Ei myöskään haittaa, että joskus oma pinna palaa (paitsi siinä mielessä että monia lapsia se tuntuu vain entisestään villitsevän samanlaiseen riehumiseen). Itse ainakin olen ajatellut, että päiviin pitäisi vain yrittää saada mahtumaan myös mukavia yhteisiä hetkiä, että omia ylilyöntejään voi ja pitääkin pyytää lapselta anteeksi, ja että pienelle lapselle ei saa olla pitkävihainen. Jos näissä onnistuu, niin tilanne on varmaan aika hyvä.
Tsemppiä pienen ruutitynnyrisi kanssa! Lasten kanssa ongelmat ovat onneksi yleensä ohimeneviä, mutta tämä taitaa olla valitettavasti sellainen, jonka kanssa saa tavalla tai toisella painia aika pitkään...
