3-vuotias poika osoittelee sormella ja haukkuu typeräksi. Kaipaan neuvoja!

Meillä on 3,5-vuotias poika, joka on muuten leppoisa ja terävä kaveri, mutta on muutaman kuluneen viikon aikana oppinut jostain sanan "typerä". Vaikka sana on itsessään tosi harmiton ja sieltä kiltimmästä päästä, niin silti siitä on meidän taloudessa muodostumassa ihan valtava ongelma.

Aina kun jokin leikki tai asia ei mene oman mielen mukaan tai muuten kiukuttaa, kaikki on typeriä. Typerää huudetaan tosi agressiivisesti ja samalla osoitetaan harmin kohdetta (aikuista, toista lasta, jopa lelua) etusormella. Joskus poika vielä läpsäiseekin perään, yleensä meitä vanhempia. En tiedä, onko päiväkodissa läpsinyt toisia lapsia, mutta totisesti toivon, että näin ei ole. Toistaiseksi hoitajat ovat vaan sanoneet, että poika koettelee rajojaan.

Onko muiden samanikäisillä vastaavaa käytöstä ja miten olette päässeet siitä eroon?

Varsinkin päiväkodissa toivon, ettei poika käyttäytyisi noin kurjasti toisia lapsia kohtaan. Ollaan teroitettu, että haukkuminen ja huutaminen on kiellettyä ja että aina raivoamisen jälkeen pitää pyytää anteeksi. Anteeksi poika tuleekin yleensä oma-aloitteisesti pyytämään, kun me ei kiukun aikana kiinnitetä häneen huomiota. Mutta onko sekään fiksua, että pelkällä anteeksi-sanalla saa käytöksen anteeksi? Ainakin meillä sana on jo käynyt läpi jonkinlaisen inflaation, mikä ei ollut tarkoitus.

Jos käytös on joskus aivan mahdotonta, otetaan myös jokin lelu jäähylle niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista. Joskus yönkin yli. Mitä muuta voimme tehdä?

 

Kuulostaa tutulta, meillä se sana on vaan tyhmä.. Milloin mikäkin, lelu, sisko, isi, äti...

 

Meillä taas ongelmana kun tuo 3v on alkanut lyömään ja potkimaan. Pääasiassa kohdistuu mieheen tuo em, hänen ei tarvitse kuin kysyä päivästä miten on mennyt, tai katsoa telkkaria ja muksu menee ja lyö. Mietin voisiko olla huomionhakua, kun minä hoidan pojan suurimmaksi osin, mutta kun päiväkodissa välillä sama homma, jos tädit kieltää jotain tai vaikka kysyvät, niin saattaa lyödä. Neuvolassa mainitsin asiasta eikä täti sanonut muuta kuin soittakaa tänne jos ette jaksa yksin ja antoi numeron jollekkin kasvatuspsygolokille tms.

Jäähylle joutuu joka lyönnistä ja anteeksi pyytää aina jälkeenpäin. Onko muilla tämmöstä ja mitä keinoja voi vielä olla lopettaa tuo? Vai meneekö vaan tiukalla kurilla ja hyvillä hermoilla ajan kanssa ohi? Mies on jo ihan kypsä pojan käytökseen.

 

Piku ja Katie, kiitos vastauksista. Jaksamista pienten uhmisten kanssa! Sitä tuntee välillä itsensä ihan voimattomaksi, kun ei tiedä mitä tehdä.

Raivoaminen voi hyvin olla huomion hakemistakin, nimittäin jos meillä on päiväkodissa ollut kiireetön päivä ja kaikki lapset on saaneet tarpeeksi huomiota, ei huutamista ja raivoamista ole ollut ollenkaan. Toisaalta kotona saa huomiota enemmän kuin tarpeeksi, mutta silti pienetkin asiat voi harmittaa tosi paljon. Vanhemmille on niin helppo osoittaa mieltä.

Jos jotain hyviä puolia tästä voi hakea, niin ainakin lapsi oppii kotona hallitsemaan ja säätelemään kiukkuaan. Tietyssä pisteessä me sanotaan, että nyt pitää rauhoittua, ja yleensä poika alkaa sitten etsiä itselleen rauhallista nurkkaa tai huonetta, missä voi yksin jupista typeränsä loppuun. Raivoa kestää 5-10min ja kohta haetaan unilelu sängystä ja mennään sen kanssa peiton alle nyyhkyttämään. Juttu päättyy lopulta siihen, kun puolin toisin halataan ja pyydetään anteeksi.

Ehkä meillä on toivoa =)

 

"Kuulostaa tutulta, meillä se sana on vaan tyhmä.. Milloin mikäkin, lelu, sisko, isi, äti... "

sama meillä. Kaikki on tyhmiä ja etenkin äiti

 

Minusta lelun sanominen typeräksi ja pieni huutaminen eivät ole pahasta. Pitäähän tunteet saada ulos. Meillä 4v hepulla samaa vähän ilmassa, olemme tehneet niin, että jos haukkuu vaikkapa minua, olen sanonut, että "ei äiti ole typerä, sinusta tämä (esim. ulos lähtemisen kieltäminen iltapuuha-aikaan) on typerää. Ymmärrän kyllä, että se harmittaa." Ja sitten, jos haluaa huutaa, olen ehdottanut, että käydään parvekkeella/takapihalla huutamassa kiukku ulos yhdessä. Meillä siis sääntö, että sisällä ei huudeta kiukuttelumielessä, kun kuuluu naapuriin. Suruitku on sitten asia erikseen. viime aikoina lapsi on alkanut huutamisen ja läpsimisen sijaan purkaa kiukkua tömistämällä/juoksemalla ympäri asuntoa ja hakeutumalla omaan sänkyyn murjottamaan. Sieltä sitten olen hetken päästä käynyt halaamalla hakemaan takaisin muihin puuhiin.

Näin siis meillä. Eiköhän se kurilla, rakkaudella, hermoilla ja esimerkillä siitä järjesty teilläkin!

 

Kiitos taas kommenteista!

Tässä vähän päivitystä meidän tilanteeseen 3kk jälkeen:

Poika ei enää huuda niin kovasti mutta jos hermo välillä meneekin, niin hiipii vaivihkaa vessaan, laittaa oven lukkoon ja rääkäisee siellä oikein kovaa: TYPERÄÄÄÄÄÄ! Sitten tullaan vessasta ulos muina miehinä ja jatketaan leikkejä normaalisti On tää joskus niin huvittavaakin kyllä... Jos poika sättii meitä typeräksi, kysytään "ai napero vai?" "ai saparo vai?" tms. Siitä onkin tullut sellainen hyväntuulinen leikki, kun esim. painiessa kutsutaan toisiamme hellittynimillä.

Petraamista on silti vielä toisten lasten kanssa, kun ei haluaisi jakaa lelujaan ja jos kaveri tulee ottamaan lelun (jolla poika ei sillä hetkellä edes leiki) alkaa kauhea marttyyri-itku ja typerän laukominen. Kai tämäkin on vaan vaihe muiden joukossa ja menee ohi syksyyn mennessä... Temperamenttia ainakin löytyy, jotta teini-ikää odotellessa.

 

Meillä esikolla on ollut paljon tuota, että hän ei haluaisi jakaa lelujaan pikkuveljen kanssa. Kaikkea ei tietenkään tarvitsekaan jakaa, mutta monesti puhutaan esikoisen kanssa lelujen lainaamisesta. Olen huomannut, että lapsen omien tuntemusten ymmärtäminen ja pukeminen sanoiksi tehoaa paremmin, kuin vetoaminen toisen lapsen tunteisiin ja ymmärtämyksen odottaminen lapselta, joka ei haluaisi jakaa leluaan. Luulen, että jotta lapsi voi alkaa ymmärtää toisten lasten tuntemuksia ja tuntea empatiaa syvemmällä tasolla niin, että se ohittaa omat tarpeet tietyssä määrin, onnistuu vasta kun lapsi ymmärtää omia tuntemuksiaan ja tuntee, että hänenkin tuntemuksensa ovat tärkeät.

Tsemppiä!