AD/HD lasten vanhemmat!!!

Mistä aloitte epäillä lapsella ko. sairautta/tilaa? Kuinka hyvin pääsitte tutkimuksiin? Otettiinko huolia vakavasti esim. päiväkodissa tai neuvolassa? Miten vaikeaa/helppoa diagnoosin saanti lopuksi oli? Mitä tukitoimia saitte lapselle?

Meillä on oletettavasti tämä tie aluillaan, vaikka huolta on lapsesta kannettu jo muutama vuosi. Olisi mukava kuulla miten asiat muilla on edenneet, ja saada vertaistukea.

Kyseessä muurahaispöksyinen, kovaääninen ja jokaisen oikeuksien puolustaja 5v. tyttömme. :heart:

 

Ei ole SAIRAUS!!! On vain häiriö todellisuudessa, kaikkien muiden todellisuudessa:saint:

Stasi on aina ollut ylirauhallinen unelmoija, eksyksissä päänsä sisäisessä muurahaispesässä. Toisen luokan aikana aloin huomata änessä samoja piirteitä, jotka ovat häirinneet omaa koulunkäyntiäni. Pääsimme kasvatus- ja perheneuvolan kautta perustesteihin, joiden tulostan kanssa marssimme yksityiselle neuropsykkarille.

Seuraavien muksujen kanssa jo osasikin toimia samoin: AlQaida on ollut vauvasta asti haastava, kuten Mossadkin. AlQaida oppi juoksemaan 10-kuisena ja huutamaan, eikä ole sen jälkeen oppinut kävelemään tai puhumaan. Molemmat ovat käyneet neuropsykkarilla tutkittavana, saman kaavan mukaan.

Kaikkien opettajat ovat saaneet neuropsykkarilta vinkkejä, kuinka tehdä oppiminen ja koulunkäynti mahdollisimman helpoksi, sillä hoksottimissa ei ole vikaa, vain erilainen tapa hahmottaa ja vaikeus keskittyä.

Suosittelen yksityistä sektoria, jos se on mahdollista, mutta minusta alle 7-vuotias ei diagnoosia tarvitse, ei välttämättä vanhempikaan, jos muuten saa tarvittavat tukitoimet, jotka voivat olla äärimmäisen yksinkertaisia, esim. muovailuvahan pala kädessä, kun on oltava paikoillaan jne.

Epeleillä on diagnoosi olemassa, mutta vain lääkärin laatikossa JOS sitä tarvitaan. Se ei siis ole virallinen siinä mielessä, että se olisi merkitty lasten muihin tietoihin.

Tärkeintä ei ole diagnoosi, vaan ne apukeinot ja ymmärrys, joita sen avulla voidaan saada.

Adhd ei ole este, joskus se on rasite, yleensä muulle maailmalle ja melkein aina se on mahdollisuus nähdä asiat toisin.

Meillä ainakin on helkkarin hauskaa suurin osa ajasta. Rankkaakin toki välillä, mutta sellaistahan elämä on.

 

oli jo päiväkotiaikaan pojasta epäilyksiä ja tutkimuksissakin käytiin,mutta tulokseksi saatiin "vain" et on ikäisekseen lapsellinen.Koululaisena ,olikohan 9v,käytiin uudelleen paremmin tutkimuksissa ja sai diaknoosin ADD ja concertta-lääkityksen,joka hyvin on auttanutkin.Koulussa ihan normi luokalla pärjännyt,vaikeissa aineissa (kielet,kirjoitus/äidinkieli) ollut pienryhmässä ja saanut käyttää läppäriä apuna kirjoitustehtävissä.Nyt 8-luokalla,keväällä todistuksen keskiarvo n.7,7 eli ei ihan huonosti mene.Täs nyt ei ollut siis kyse ihan tuosta mitä kysyit,mut vastasin nyt kuitenkin.Käyppä kattomassa ADHD-yhdistyksen sivuja,sielä paljon tietoa ja asiaa.

 

Mietinkin millä sanalla tuota kuvata, sairaus ei oikeasti olekaan se oikea sana. Enkä kaipaa diagnoosia diagnoosin takia, vaan juuri siksi, ettei tässä kunnassa saa mitään apua/tukitoimia tai edes neuvojakaan ilman jonkinlaisia tutkimisia ja toteamia. Mikä on mielestäni aivan väärin. Lähinnä haluan kartoittaa tilannetta, jotta esim. eskarissa ensi vuonna osattaisi suhtautua lapseen oikein, eikä leimata. Ja että saataisiin sitä tukea ihan tähän arkeenkin, joka on välillä aika rankkaa. Se keittää eniten, kun esim. kaupassa tullaan kommentoimaan, että eikö kasvatus oikein onnistu kun lapsi on tuollainen?! Grrrrrrrrrr..Tai etkö saa lastasi kuriin, kun raasu jännittää uusia tilanteita ja pyörii kuin poranterä.

Itsellänihän on todennäköisesti myös addi, mutta en ole tutkimuksiin mennyt koska en koe siitä mitenkään hyötyväni. Joskus ehkä olis kiva "vedota" siihen yhdistelmään, kun ei oikein tule ymmärretyksi...

Onko teillä vanhemilla antaa vinkkejä arjen sujumiseen?? Välillä kun tuntuu että pitäis olla silmät selässäkin ja ylimääräinen pari käsiä ja jalkoja tälle neitokaiselle..

 

Olen tutustunut kyllä AD/HD:n ja käynyt sivuilla ja lukenut kirjallisuutta jne. Haluaisin nyt omakohtaisia kokemuksia tämän tien läpikäyneiltä.

 

Meidän poika sai diagnoosit, ADHD & uhmakkuushäiriö, ollessaan 4½-v. Ihan pienestä pitäen hän oli erilainen kuin siskonsa. Poika ei nukkunut päivisin kuin hyvin lyhyitä hetkiä, öisin hieman paremmin. Hän ei viihtynyt itsekseen lattialla lelujen kanssa. Oppi puhumaan myöhään, oli jo lähes 3-v, siihen asti ihan omaa mölinäänsä piti, hermostui helpolla kun emme ymmärtäneet mitä tarkoitti. Päiväkuivaksi oppi hyvin ja ajallaan, yökuivaksi vasta 6-vuotiaana.

Päiväkodissa eivät aluksi ottaneet todesta huoltani, poika meni päiväkotiin ollessaan 3-v, oli kuitenkin hoidossa vain 2-3 päivää viikossa. Eräs joulujuhla meni kuitenkin aivan katastrofaalisesti, itkua pidellen me vanhemmat sieltä poistuimme. Tämän jälkeen astui KELTO mukaan kuvioihin, teki pojan kanssa tehtäviä kahden kesken ja tarkkaili häntä ryhmässä. Kävimme Kelton vetämää kerhoa jota veti päiväkodilla 10 kertaa tuon kevään aikana, siellä hän tarkkaili lapsien toimintaa vanhempien seurassa.

Kaiken tämän jälkeen Kelto kirjoitti päiväkodin työntekijöiden kanssa lausunnon jonka kanssa menimme yksityiselle lääkärille, lääkäri laittoi meidät täyttämään kaavakkeet, molemmat vanhemmat täyttivät omansa, erillisissä tiloissa että ei päässyt keskustelemaan vastauksista. Vastaukset pisteytettiin ja siinä se, diagnoosit sai.

Mitään tukitoimia ei tuolloin tullut, lääkkeitäkään emme aluksi halunneet. Itse kammoan lääkkeitä mutta kun päiväkodista pyydettiin ajattelemaan lapsen parasta niin suostuimme lääkkeitä kokeilemaan. Lääkkeet auttoivat meidän poikaa todella paljon eikä niitä sitten enää lopetettu.

Päiväkotiin sai vähän myöhemmin avustajan, oli kahden pojan yhteinen avustaja ja taivaan lahja meidän pojalle, sai pojan innostumaan kynän käytöstä/piirtämisestä, muutenkin poika edistyi huimasti sinä aikana kun tuo avustaja hänellä oli.

Nykyään poika on kolmannella luokalla, pärjää ilman avustajaa koska luokalla vain 8 lasta, on kuitenkin ihan normaaliluokka. Pärjää koulussa oppiaineissa ihan hienosti, matikasta ja englannista tykkää todella kovaa, koetulokset yleensä 8-10. Sosiaalisissa suhteissa on enemmän ongelmia, kärhämää toisten kanssa tulee helposti.

Anteeksi, tuli pitkä sepustus, toivottavasti jaksoit lukea! Tsemppiä!!!

 

Kiitos Wilma-73. Juuri tätä kaipaan, miten asiat on sujuneet, miten on edetty jne. Tiedän että näissäkin on paikkakuntakohtaisia toimintamalleja, eikä sama toteudu nyt täällä. Tietäisinpähän vaan, kun olen niin tiedonjanoinen..

Onko joku täyttänyt Viivi-kyselylomakkeen?

 

Kiitos Wilma-73. Juuri tätä kaipaan, miten asiat on sujuneet, miten on edetty jne. Tiedän että näissäkin on paikkakuntakohtaisia toimintamalleja, eikä sama toteudu nyt täällä. Tietäisinpähän vaan, kun olen niin tiedonjanoinen..

Onko joku täyttänyt Viivi-kyselylomakkeen?

Olen, usemmankin...

Se antaa kyllä ihan kivasti osviittaa.

 

Olen, usemmankin...

Se antaa kyllä ihan kivasti osviittaa.

Sitä olen tässä tänään lärännyt.. Miettinyt onko vastaukset varmasti oikein, ettei tule turhia juttuja, tai ettei mitään olennaista jäisi pois.

 

Sitä olen tässä tänään lärännyt.. Miettinyt onko vastaukset varmasti oikein, ettei tule turhia juttuja, tai ettei mitään olennaista jäisi pois.

Se ei ole tarkkuustyökalu, eli ei kannata liiaksi miettiä. Ja näkemyshän on aina subjektiivinen juttu. Voit tehdä kuten minä, laitoin sivuhuomautuksia ja selvennyksiä marginaaliin, sillä osa kysymyksistä on aivan absurdeja.

 

Se ei ole tarkkuustyökalu, eli ei kannata liiaksi miettiä. Ja näkemyshän on aina subjektiivinen juttu. Voit tehdä kuten minä, laitoin sivuhuomautuksia ja selvennyksiä marginaaliin, sillä osa kysymyksistä on aivan absurdeja.

Joo jotain siinä olikin kirjoitustilaa.. Päiväkoti täyttää oman kappaleensa, kun käytöksessä on joitakin eriäväisyyksiä siellä verrattuna kotiin. Paljon jo puhuttiin tänään päiväkodilla VASU-keskustelussa.

 

Olen AD/HD-pojan äiti. Nyt jo murrosikäinen. Rankkaa oli hänen kanssaan. Isä ei jaksanut poikaansa ja erosimme. Yksin olen kasvattanut hänestä hienon miehen.
Aikani yksinhuoltajana oltuani löysin ihanan miehen. Huomasin heti hänessä yhden ihanan piirteen, keskittymisvaikeuden ja ylienergisyyden. Energiat hän purkaa siivoten ja pihatöitä tehden =) Keskustelu hänen kanssaan sujuu, mutta vaatii hitaampaa selittelyä riitatilanteissa. En voi nalkuttaa Olemme naimisia ja onnellisia yhdessä. Nyt meillä on jo viisi lastakin.

 

[QUOTE="vieras";22265388]Olen AD/HD-pojan äiti. Nyt jo murrosikäinen. Rankkaa oli hänen kanssaan. Isä ei jaksanut poikaansa ja erosimme. Yksin olen kasvattanut hänestä hienon miehen.
Aikani yksinhuoltajana oltuani löysin ihanan miehen. Huomasin heti hänessä yhden ihanan piirteen, keskittymisvaikeuden ja ylienergisyyden. Energiat hän purkaa siivoten ja pihatöitä tehden =) Keskustelu hänen kanssaan sujuu, mutta vaatii hitaampaa selittelyä riitatilanteissa. En voi nalkuttaa Olemme naimisia ja onnellisia yhdessä. Nyt meillä on jo viisi lastakin.[/QUOTE]

Mukava kuulla! Miten pojan kanssa kun hän oli pienempi? Mitä neuvoja osaisit antaa minkä avulla pärjäisi hiukan sujuvammin?

 

Vaikka jo aika hyvin sait vastauksia, niin ajattelin omankin tapaukseni kertoa. Itselläni ei ole pojan kanssa ollut mitään vaikeuksia, vaan olen koko ajan ajatellut, että äitiinsä on tullut. Itse kun en todellakaan ole myöskään rauhallisimmasta päästä ollut. Päiväkodista kuitenkin pyysivät, että josko voisin hakea poikaa erityisryhmään, kun on tuo ryhmässä oleminen niin haastavaa. Tämä siis tapahtui puolen vuoden pk:ssa olon jälkeen, vähän yli 3v. No käytiin psykologilla, joka suositteli pk: lausuntojen perusteella ja tarkkailun jälkeen myös erityisryhmää. Poika siirtyi sitten sinne. Hoitajia oli 4 ja lapsia 8 ja kaikki meni todella hyvin.
Poika aloitti koulun normaalilla luokalla ilman erityisiä tukitoimia, koska oli pk:ssa mennyt niin hyvin. Opettaja siirsi pojan istumaan yksin oman pöytänsä eteen kahden viikon koulussa olon jälkeen ja hänellä meni ihan hyvin.
Toisella luokalla opettaja vaihtui ja koulusta alkoi tulla viestejä, että hän on hyvin rauhaton ja aloitti käynnit erityisopettajan luona.
Kolmannen luokan alussa saatiin koulupsykologi ja erityisopettaja tarkkailemaan pojan käytöstä omaan luokkaan, jonka jälkeen saimme lähetteen eteenpäin ja muutaman kk:n jälkeen aloitettiinkin Concerta-lääkitys ja saatiin adhd-diagnoosi. Sen lisäksi luokalle saatiin erityisavustaja opettajan avuksi. Koulun käynti helpottui tämän jälkeen. Virallisesti poika oli siis erityislapsi integroituna normaaliopetukseen =) .
Kuitenkin yläasteelle siirtyessä poika ei halunnut enää lääkettä ottaa, kun ei kuulema enää vaikuta ja lääkari oli sitä mieltä, että kokeillaan ilman. Nyt on koulu sujunut jo ihan hyvin ilmankin, eikä muitakaan erityistoimenpiteitä ole tarvittu. Poika on siis nyt 9. luokalla.
Sen verran vielä voisin sanoa, että lääkärit tuolla HUS:illa epäilivät itseltänikin löytyvän kyseisen tilan, jonka takia poika minun silmiini näytti vain normaalilta. Veljelläni on todettu add (passiivinen muoto adhd:sta) ja tämäkin todettiin, koska opettaja koulussa ei saanut kunnolla otetta siitä mitä veljen päässä milloinkin liikkui.

 

Kiitos Seepia!! En voi minäkään sanoa muuta kuin ettei omena ole kauas puusta pudonnut. Miehelläkin on addi piirteitä, kumpaakaan meistä ei olla tutkitty ja koen pärjääväni ilman lääkkeitä tai tukitoimia. Joskus on tilanteita, kun tekisi mieleni huutaa, etten minä tätä tahallani tee, en vaan voi tälle mitään!! Minua mm. vihataan äänekkyyteni vuoksi, ja joitakin ärsyttää se että mulla leikkaa nopeasti. Työharjoitteluissa mut sosiaaliset taidot otetaan aina linssin alle, ja sekös ketuttaa, kun on asia jota olen yrittänyt opetella pienen ikäni!! Se etten kuuntele lausetta loppuun kun jo vastaan ei tarkoita ettenkö kuuntelisi, vaan arvaan jo loput ja on kiire vastata.. Saatika että mun empatiakykyni lytätään tämän keskustelutaidon puutteen vuoksi. Grrr..
No joo, mutta pointti on se etten halua lapsen kärsivän samoista asioista mistä itse olen kärsinyt.

 

Mukava kuulla! Miten pojan kanssa kun hän oli pienempi? Mitä neuvoja osaisit antaa minkä avulla pärjäisi hiukan sujuvammin?

Siitä pitää puhua aina avoimesti koulussa jne. Osaavat siten auttaa paremmin ja kaikki on jonkin verran helpompaa. Pojalla oli paljon riitoja ym. Selvittelin ne aina perin pohjin kaikkien osapuolten kanssa. Näin oli helpompaa ja poika tiesi, että hänestä välitetään ja häntä todella tuetaan. Nyt on tosi fiksu ja reipas poika. Ei ole isompia ongelmia ollut.

 

Minä kun olen jotenkin vaan aina ajatellut, että erilaisuus kaunistaa! Välillä nuorempana harmitti, kun kavereilla meni hermot mun kanssa, mutta oletin tämän olevan aika normaalia. Joten en ehkä näitten seikkojen takia ole kauheasti tilastamme kärsinyt ja en todellakaan osannut tuolta kantilta ajatella asiaa.... Itse olen kokenut, että olen oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa ja peittämään jollain tapaa ne ihmisiä eniten häiritsevät piirteet esim. töissä. Ja tietääkseni tämä on meillä vain lievää verrattuna joihinkin muihin ja sen takia luultavasti poikakin pärjää jo ilman tukitoimia. Mutta ihanaa kun tuo kuvauksesi itsestäsi osui ja upposi minuunkin . Aina olen ollut äänekäs ja täydentänyt lauseita/vastannut kesken kysymyksen, mutta normaalisti(töiden ulkopuolella) en kyllä jaksa välittää siitä, että se ihmisiä ärsyttää