Adoptioneuvonta

Meillä on nyt pari adoptioneuvontakäyntiä takana. Käyntimme ovat sujuneet erittäin rennoissa merkeissä. Olen kuullut että jotkut ovat kokeneet käynnit ahdistavana. Meistä ei tunnu lainkaan siltä päinvastoin erittäin mukavia keskusteluhetkiä ovat olleet.
Miten olette kokeneet adoptioneuvonnan?
 
Hei! Meillä on kans takana kaksi adoptioneuvonta kertaa. Ensimäinen
meni siinä jutellessa meistä, motiiveista ym... se oli tosi kiva tapaaminen.
Toinen kerta oli kyllä vähän ahdistava välillä. Tuntui etten päässyt tuomaan asioitani niin hyvin esiin kun olisi ollut tarve. Silloin myös keskusteltiin meidän varallisuudesta ja kyseenalaistettiin minun mahdollisuus olla kotona lapsen tulon jälkeen. Autoon päästyämme olin jotenkin pettynyt ja harmissaan...mikään ei ole varmaa ennnekuin on lupa
kädessä.

Toivoisin kovasti enemmän keskustelua adoptiolapsesta, mahdollisista ongelmista, muiden perheiden kokemuksista, tukipalveluista ym...


 
Olen yksinhakija ja minulla on yksi neuvontakäynti takana. Neuvonnan antaa Pela. Minullakin on positiiviset kokemukset ekasta neuvonnasta. Sain kotitehtäviä seuraavaksi kerraksi, ja sossu sanoi näiden tehtävien olevan helpoimmat. En sitten tiedä, mitä tehtäviä jatkossa tulee ja mitä tunteita ne herättää.

Aika neuvonnassa meni nopeasti jutellen, sellaista tutustumista se oli. Siitä on kyllä mielestäni hyötyä, että on etukäteen ottanut selvää monista asioista adoptioon liittyen ja miettinyt asioita etukäteen. En kokenut tapaamista mitenkään ahdistavaksi,päinvastoin. Mutta on pakko myöntää, että tuntuihan se aluksi oudolta kertoa omista asioista täysin vieraalle ihmiselle. Neuvontani antaa kaksi sossua ja vain toinen oli viimeksi paikalla. Eli ensi kerralla tapaan molemmat sossut. Toivottavasti toinen sossu on yhtä mukava kuin jo tapaamani.

Tämä on pelkkää arvailua, mutta luulen, että osa neuvontaa saaneista voi kokea neuvonnan ahdistavana, jos esim. sossun kanssa ei synkkaa tai on vain vaikea puhua omista asioista ventovieraalle. Sosiaalityöntekijöitäkin kun löytyy moneen lähtöön. Neuvonnan kesto on myös ainakin Pelalla ihan avoinna, minulle sanottiin vain, että he eivät anna mitään arvioita kestosta ja neuvonnat sovitaan tapaaminen kerrallaan. Hidas prosessi sinänsä herättää jo varmasti monenlaisia tunteita.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 17.03.2007 klo 09:55 elmiina kirjoitti:
Toivoisin kovasti enemmän keskustelua adoptiolapsesta, mahdollisista ongelmista, muiden perheiden kokemuksista, tukipalveluista ym...
Näitä mekin alkuun kaipasimme, kunnes sossu sanoi, ettei nämä kuulu neuvontaan, vaan ovat asioita, joista pitää omatoimisesti ottaa selvää käymällä kursseilla ja luennoilla sekä vertaisryhmissä.

Oikeastaan adoptioneuvonnan nimen pitäisi olla vain kotiselvitys, sillä ainakaan meitä ei neuvottu ollenkaan missään, vaan kyseessä oli todellakin selvitys meidän edellytyksistä toimia kv-adolapsen vanhempina. Neuvonnoissakin on varmasti kuitenkin sossukohtaisia eroja. Meille neuvonnan antoi PeLa.
 
Ahdistavalta neuvonta tuntuu silloin, jos ei kemiat kohtaa sossun kanssa. Meilläkin oli alkuun sellainen sossu, jonkä kanssa oltiin niin eri aaltopituuksilla kuin vain voi olla. Sitä varoi koko ajan sanojansa, kun sossu tarttui puoleenkin sanaan ja tulkitsi sen aivan omalla tavallaan. Yritit siinä vain sitten selvitellä, että en minä sitä tarkoittanut... :(
Neuvontaan meno stressasi jo etukäteen. Sitten yhtäkkiä meillä vaihtui neuvontaa antava sossu ja tämän uuden kanssa tullaa hyvin toimeen ;)

Voin myös kuvitella, että esim. menetyksiä koskeva kotitehtävä ja sen läpikäyminen voi tuntua ahdistavalta (jos on kokenut paljon menetyksiä elämässään). Myös parisuhde-tehtävä seksuaaliasioiden selvittelyineen voi tuntua joistakin liian intiimiltä/yksityisasioihin menemiseltä ja olla sinänsä ahdistavaa.
 
kokemuksia
Eka kerta meilläkin tuntui menevän tosi mukavasti työntekijä tuntui mukavalta ja "kieli" tuntui yhteiseltä. Mutta toisella kertaa sen puheet meni ristiin ensimmäisen kerran kanssa mm. seuraavista neuvontakerroista. Ja vähän jäi tunne että meitä pariskuntana kohdeltiin epätasa-arvoisesti omien lapsuustaustojemme perusteella. Välit kerroilla ovat pitkät ja itselläkin odotukset tietenkin suuret kertoja kohtaan, eli tunteilla tässäkin ollaan mukana. Mutta vähän luottamus työntekijään meni ja ehkä se tunne että ei katsota tilannetta niin kokonaisuutena, esim. meidän tilanteessa kuukaudenkin viivästys saattaa vaikuttaa moneen asiaan kun ikää jo on. Mutta sitähän ei kaikki tietenkään ajattele, eikä ehkä pystykään..
 
Meilläkin neuvonta sujunut ihan mukavasti.

Tuli sellainen asia mieleen, että käydäänkö aina neuvonta loppuun asti
ja lopuksi sos.työntek. sanoo mielipiteensä asiasta vai voidaanko neuvonta keskeyttää jos sos.työntek. katsoo aiheelliseksi.

Kaikenlaiset ajatukset pyörivät mielessä näin neuvonnan aikana. Vaikka tuntuu, ettei ole mitään syytä olla huolissaan, niin silti välillä tuntuu, että tuleekohan tästä mitään. Tälläisiä me ihmiset vissiin ollaan...
 
Varoittajan tarina
Tässä Verkkiksen keskusteluista bongattu kertomus, miten pahimmillaan neuvonnassa voi käydä:

Näinkin voi käydä:
Haluan kertoa tarinamme epäonnistuneesta adoptiosta varoittavaksi, mutta samalla kannustavaksi esimerkiksi siitä, ettei kannata antaa periksi. Kerron tämän vasta nyt, kun kaikki on lopullisesti kohdallemme ohi. Tähän asti en ole uskaltanut tehdä mitään, mikä voisi vielä pitkittää tai mutkistaa muutenkin vaikeaa prosessia.

Pari viikkoa sitten selvisi, ettemme voi saada adoptiolasta kiitos Pela:n sosiaalityöntekijän. Toivon, ettei kukaan joudu kohtaamaan neuvonnassa samaa kuin me. Olemme ensimmäinen pariskunta Suomessa, joka sai adoptiolautakunnalta adoptioluvan kielteisen kotiselvityksen ja kielteisen lisäselvityksen jälkeen. Se ei silti auttanut. Kiina ja Etiopia tuijottivat enemmän sosiaalityöntekijän lausuntoihin kuin lupaan ja eväsivät meidät hakijoina. Tähän on vain sopeuduttava. Olen silti äärimmäisen iloinen, että jaksoimme katsoa asian loppuun asti.

Tässä tarinamme:

Aloitimme adoptioneuvonnan Pela:n Keski-Suomen toimistossa syksyllä 2004 . Kaikki sujui alussa mainiosti ja hyvässä hengessä. Meillä näytti olevan kaikki asiat ja ulkoiset puitteet kohdallaan adoptioon. Lähdimme mukaan avoimin ja toiveikkain mielin. Olimme pelkästään iloisia, että meitä valmennetaan vanhemmiksi ja puhuimme innoissamme elämästämme avoimen (ehkä liikaakin?) rehellisesti. Toiveemme oli alusta asti adoptoida alle 2-vuotias lapsi Kiinasta ja olimme jo valinneet Interpedian palvelunantajaksi.

Kevään 2005 ryhmävalmennustapaamisten jälkeen sosiaalityöntekijän käytös muuttui yllättäen täysin. Hänestä tuli kylmäkiskoinen ja etäinen. Emme tänä päivänkään tiedä, mitä todella tapahtui. Erehdyin ryhmävalmennuksessa sanomaan, etten voi mennä 150- prosenttisesti takuuseen, ettenkö joskus tiukan paikan tullen tukistaisi lasta. Mielestäni oli vain rehellistä sanoa näin, eikä se tee minusta pahoinpitelijää, eikä väkivaltaista luonnetta. En sitä paitsi sanonut, että tukistan. Sossu tarrasi tähän kommenttiin.

Ryhmävalmennuksen palautekeskustelussa meitä uhattiin ensimmäisen kerran, ettei meitä välttämättä hyväksyttäisi ulkomailla vanhemmiksi. Se järkytti minua kovasti, sillä sossut eivät mitenkään perustelleet uhkausta.
Tästä alkoi neuvonnan loppuun asti jatkunut kädenvääntö. Sossu vihjaili koko ajan epämääräisesti, että minulla olisi ongelmia. Kun yritimme kysyä, milllaisia ja miten ne minussa näkyvät, emme saaneet minkäänlaista vastausta. Kysyin jo neuvonnassa keväällä 2005, pitääkö sossu minua todella "väkivaltaisena luonteena" ja voiko se estää adoption. Hän kiisti asian jyrkästi.

Neuvontatapaamiset muuttuivat hyvin ikäviksi inttämistilanteiksi. Sossu ei osannut viedä keskustelua lainkaan eteenpäin, mutta ei myöskään missään vaiheessa edes vihjaissut, että kotiselvityksestä olisi tulossa kielteinen.
Pienintäkään vihjettä ei tullut edes silloin, kun näytimme hänelle kotikäynnillä esimerkiksi valmiiksi lapselle hankkimamme, sinisen pinnasängyn. Näin jälkeenpäin sellainen tuntuu todella julmalta.

Sossu oli tapaamisissa kimpussani koko ajan. Mieheni ei häntä juuri kiinnostanut. Vitsailimmekin kahden kesken tapaamisten jälkeen, että miehelle näköjään riittää, että käy töissä, ei ole rikosrekisteriä ja tulee selvin päin neuvontaan. Kun kyselimme, koska saamme kotiselvityksen, hän vastasi vain, ettei saa kiirehtiä ja Pela:lla menee selvityksen tekoon aina vähintään vuosi.

Sossun ammattitaidottomuus neuvonnassa tuli esiin juuri siinä, että hän piti kynsin hampain kiinni päähänpinttymästään ja jatkoi jankuttamista. En voinut myöntää keskusteluissa itsestäni asioita, mitä ei yksinkertaisesti ollut muualla kuin hänen päässään. Jälkiviisaana voi sanoa, että meidän olisi pitänyt vaatia heti keväällä painokkaasti sossun vaihtamista. Kyse oli siitä, olinko käsitellyt elämäni vaikeita asioita. Mielestäni olen, sossun mielestä en ollut. Hän ei kannastaan huolimatta pystynyt esittämään missään vaiheessa minkäänlaista faktaa, kuinka "ongelmani" vaikuttaisivat kykyyni olla äitinä.

Kuulimme paljon myöhemmin, että Pela:ssa oli pohdittu toisen työntekijän ottamista mukaan prosessiin, mutta kyseinen sossu ei pitänyt sitä tarpeellisena. Sossun olisi pitänyt tuoda epäilynsä minusta täysin selvästi esiin niin, että olisin voinut tehdä asialle jotain. Nyt emme edes tarkasti tienneet, miten kauheaksi ihmiseksi hän minua epäili. Oikeaoppisesti neuvonta olisi pitänyt keskeyttää ja olisin hankkinut henkisestä terveydestäni jo tuolloin tarvittavat lausunnot. Tein se sitten myöhemmin, kun Pela oli katkaissut neuvontasuhteen.

Varsinainen shokki iski lokakuussa 2005. Neuvonnan aloittamisesta oli kulunut miltei päivälleen vuosi. Luulimme menevämme taas ihan tavalliseen tapaamiseen Jyväskylään. Kotiselvityksen aikataulusta ei ollut aiemmin mitään puhetta. Tapaaminen kesti tasan kymmenen minuuttia. Sossu sanoi ensitöikseen, ettei puolla meitä adoptiovanhemmiksi. Hän kysyi myös, tarvitseeko kotiselvitystä edes tehdä, sillä emme saa lupaa, koska hän ei meitä puolla. Hän ilmoitti lisäksi, että neuvonta loppuu tähän. Kaikki tuli kuin kylmä suihku niskaan. Emme olleet osanneet varautua mihinkään vastaavaan. Järkytyin niin, että menin sanattomaksi. Lähdimme kotiin.

Pela:n aluejohtaja kertoi meille myöhemmin, ettei neuvonnan lopettamisessa tuolla tavalla ole mitään ihmeellistä. He olivat luulleet, että jätämme kaiken siihen, kuten muutkin ovat tehneet. Kauheaa, moniko todella on luopunut tuollaisen vuoksi adoptiosta? Eikö sosiaalityöntekijän mielivallalla ole mitään rajaa? Eikö heillä ole mitään vastuusta asiakkaiden tunteiden järkyttämisestä? Olemme yrittäneet kysyä tätä turhaan myös Pela:lta.

Toivuimme parissa päivässä järkytyksestä ja ryhdyimme kyselemään Pela:sta perusteita kieltävälle kannalle. Emme saaneet niitä ja meille sanottiin, että voisimme sitten lukea ne kotiselvityksestä. Pela ei myöskään suostunut pyynnöstämme huolimatta enää jatkamaan neuvontaa. Tuntui kuin olisimme pudonneet tyhjän päälle. Emme tienneet, mitä tehdä. Käynti Interpedian edustajan luona Helsingissä kannatti. Saimme äärimmäisen paljon henkistä tukea ja vinkkejä, mitä kannattaisi tehdä.

Syksy kului kotiselvitystä odottaessa. Se tuli lopulta sopivasti juuri pari päivää ennen joulua ja oli järkyttävää luettavaa. Löysimme 8-sivuisesta paperista yli 75 korjattavaa, oikaistavaa ja tarkennettavaa kohtaa. Asiat oli kirjattu huolimattomasti väärin vuosilukuja ja tulotietoja myöten. Varsinaiset valheelliset väittämät olivat aivan oma lukunsa. Kaikki, etenkin minua koskevat asiat oli vääristelty erittäin kieltävään muotoon. Pahinta mitä paperissa luki oli lause, etten ole kosketuksissa tarpeeksi oman elämäni vaikeisiin asioihin ja olen siksi riski lapselle. Tämä tuntui täysin käsittämättömältä. Millä perusteella ja ennen kaikkea millä ammattitaidolla sosiaalityöntekijä oli voinut tehdä tuollaisia arvioita persoonastani? Minut myöhemmin henkisesti täysin terveeksi todenneet psykiatri ja psykologi sanoivat kumpikin lausunnosta, että siinä yritetään tehdä minusta mielisairas. Olen samaa mieltä. Jos kosketus omiin vaikeuksiin puuttuu, ei voi olla hyvä vanhempi lapselle. Ongelma vain oli, ettei asia ollut kohdallani lainkaan näin.

Jos tässä yrittää nähdä jotain hyvää niin sen, että olenpa nyt yhtä kokemusta rikkaampi. Psykiatri ja psykologi olivat näet minulle täysin uusia tuttavuuksia. Lähdin tapaamisiin avoimin mielin. Ajattelin, että on vain hyvä, jos esiin nousee ongelmia, mitä en itse ole koskaan tiedostanut. Ongelmia ei ollut.

Teimme kotiselvitykseen korjaukset, oikaisut ja täsmennykset ja lähetimme ne Pela:aan. Alkuaikojen puheet kotiselvityksen tekemisestä yhdessä alkoivat tuntua huonolta vitsiltä. Saimme korjatun version Pela:sta takaisin ja virheitä oli edelleen noin 35. Selvitykseen oli jäänyt myös täysin valheellista, helposti vääräksi todistettavaa tietoa. Pela pelasi asian niin, että lähetti korjatun version yhtä aikaa meille ja Interpedian kautta adoptiolautakuntaan. Näin meiltä vietiin mahdollisuus yrittää vielä oikaista virheitä ja neuvotella selvityksen sisällöstä Pela:n kanssa.

Lähetimme korjaukset ja oman vastineemme suoraan adoptiolautakuntaan. Oli hankkinut vastineen liitteeksi psykiatrin ja psykologin lausunnot mielenterveydestäni. Lausunnot tehtiin useiden tapaamisten ja testien jälkeen.

Interpedian neuvosta pyysimme lautakunnan suullista lupakäsittelyä ja meidät kutsuttiin lautakunnan kuultaviksi kevättalvella 2006. Tuntui hyvältä tavata lautakunta ja kertoa, kuinka me koimme asian omalta kannaltamme. Lautakunta äänesti. Osa olisi antanut meille heti luvan, mutta enemmistö kannatti lisäselvitystä. Sen tekijöiksi määrättiin samat kaksi Pela:n sosiaalityöntekijää. Tämä oli virhe, sillä Pela:n asenne ei ollut muuttunut mihinkään.

Kuulimme adoptiolautakunnan sihteeriltä, että Pela:n olisi pitänyt ottaa meihin yhteyttä heti lisäselvityspyynnön jälkeen, mutta mitään ei tapahtunut. Tämä tuntui taas tarkoitushakuiselta viivyttelyltä. Odottelimme aikamme ja otimme lopulta itse yhteyttä Pela:aan ja sovimme ensimmäisen tapaamisen.

Ensimmäisen tapaamisen tunnelmat olivat erittäin kireät. Se ei ollut mikään ihme, sillä meillä oli tilaisuus tavata sossut vasta nyt ensimmäisen kerran silmästä silmään kaiken tapahtuneen jälkeen. Olimme syystä katkeria. Mukana ollut aluejohtaja ehdotti, että puhuisimme ensin menneet pois ja aloittaisimme vasta seuraavassa tapaamisessa varsinaisen lisäselvittelyn. Näin teimme ja etenkin minä kerroin tunteistani varsin kiihtyneessä sävyssä, mikä on mielestäni vain inhimillistä kaiken jälkeen. Muut tapaamiset, mm. uudet, näin jälkikäteen tyystin turhat kotikäynnit sujuivat mielestämme ihan leppoisissa merkeissä. Saimme kuitenkin myöhemmin lukea lisäselvityksestä melkein pelkästään siitä, kuinka olin käyttäytynyt heitä kohtaan vihamielisesti! Tunnelma ja keskustelun sävy olivat kireät todellisuudessa vain ensimmäisessä tapaamisessa, missä me kaikki purimme tuntojamme tapahtuneesta., mutta kenenkään ääni ei edes noussut. Se siis vihamielisyydestä.

Meitä ei enää yllättänyt, että syksyllä 2006 valmistunut lisäselvityskin oli kielteinen. Selvityksen sävy oli syyttävä ja kaikki asiat oli jälleen käännetty tarkoitushakuisesti minua vastaan. Lautakunta kuitenkin uskoi meitä. Saimme adoptioluvan lokakuussa 2006 ensimmäisenä pariskuntana Suomessa kahden kielteisen selvityksen jälkeen. Vain yksi lautakunnan jäsen äänesti meitä vastaan. Ei ole vaikea arvata kuka (Pela:n edustaja).

Tämä taistelu kannatti, vaikka ilo jäikin lyhytaikaiseksi. Interpedia esitteli tapauksemme ensin Kiinalle ja sitten Etiopialle. Koska tapauksemme oli ainutlaatuinen lajissaan, meistä ei tehty hakemuksia kohdemaihin, vaan Interpedia selvitti asian maiden edustajien tapaamisissa. Näin vältyimme muun muassa kalliilta käännöskustannuksilta.

Interpedia saa palvelustaan täyden kympin, vaikka lopputulos olikin surullinen. Ristiriitaisen kotiselvityksen takia kumpikin maa kieltäytyi ottamasta meitä hakijoiksi. Luvalla ei ollut mitään merkitystä. Meillä ei ole enää tämän jälkeen muita adoptiovaihtoehtoja ja totuttelemme nyt ajatukseen lapsettomasta tulevaisuudesta. Suru ja samalla valtava helpotuksen tunne siitä, että tämä kaikki on vihdoin ohi kamppailevat mielessäni. Syytän kaikesta kuitenkin Pela:n mielivaltaista sosiaalityöntekijää.

Tunnen itseni kaiken tämän jälkeen entistä vahvemmaksi ihmiseksi. Tapahtumat ovat herättäneet ajatuksia, että adoptioneuvonnassa on todella paljon mätää ja kaikki on liikaa yhden sosiaalityöntekijän varassa. En voi vieläkään käsittää, enkä hyväksyä sitä, että sosiaalityöntekijä saa jättää valheita ja virheitä viralliseen paperiin, mistä riippuu ihmisten tulevaisuus. Myös käsitys siitä, että Pela suojelee kynsin hampain omiaan työntekijöitään ja yrittää peittää heidän tekemiään virheitä, on vahvistunut. Ei sen niin saisi olla ja siksi tahdoin kertoa tarinamme.

Elämä kuitenkin jatkuu ja siinä voi olla paljon muutakin kuin toive adoptiolapsesta. Mukavaa kevättä kaikille !
Terveisin:
Varoittaja
 
Varoittajan tarina
Siis MINÄ en ole se, jolle tämä on tapahtunut, teksti on kopioitu Verkkoklinikan adoptiokeskustelusta...

Mutta yhtä kaikki, ihan järkyttävää luettavaa ja pisti ainakin meidät tosi varuilleen neuvonnan suhteen. Kannattaa pitää suut supussa ja antaa vain "mallivastauksia"....
 
Hei! Mietin tässä että onko kellään tietoa tai kokemusta siitä että adoptioneuvonta viedään loppuun asti ja sitten saa kielteisen päätöksen.
Eikö sosiaalityöntekijä voisi jo puhaltaa pelin aiemmin poikki jos näyttää ettei hakijoista voi tehdä myönteistä päätöstä. On toisaalta aika pelottavaa ja hermoja raastavaa odottaa vuosi ja käydä neuvonnoissa jos ei ole varmaa tuleeko edes lupa.
 
vieras taas
Aikaa on kulunut edellisestä neuvonnasta ja ajatukset siitä ovat jo laimenneet, kun aiemmin kirjoitin että tuntui olevan eri kemiat. Ehkä se on vain sitä että sitä menee sinne niin suurilla odotuksilla ja toisaalta tieto ja vallan pelko siitä miten hyvin oikeasti voisi jossain adoptioprosessissa käydä jos sossu käyttää valtaansa väärin..
Pakko oli kirjoittaa väliaikatietoja odotusten välillä niin ne tunteet mennee edestakasin!
 
vierailijana vastaan
Yhdyn paljolti edelliseen:
Oli kamalan pelottava tunne kun ekassa adoptioprosessissamme kotiselvitystä tekivät ihmiset, joiden kohdalla mielestäni havaitsin no. oireita vääristyneestä vallantunteesta. Meille tehtiin mielestäni ainakin sivulauseessa joka käynnillä selväksi tavalla tai toisella kuinka heillä on ammattinsa puolesta valta tehdä haaveemme todeksi tai tyhjäksi. Tunne ei ollut miellyttävä ja minut olikin helppo saada haastettua kiivaaseenkin keskusteluun tällä tyylillä.
Lopputuloksena saimme kuitenkin oikein positiivisen lausunnon itsestämme, vaikka sanailuakin matkan varrella oli. Olivat siis ilmeisesti tahallaankin pyrkineet meitä haastamaan hankaliin keskusteluihin "testatakseen".

Vaikka meille siis asia meni hyvin, tuon kokemuksen kautta kuitenkin järkytyin siitä, että entä jos tuollaisessa asemassa oleva sosiaalityöntekijä päättäisikin käyttää valtaansa väärin. Sellaisen mahdollisuus pitäisi saada vähenemään ainakin sillä, että kotiselvitystä tekisi 2 henkilöä tai sitten ne tilanteet pitäisi nauhoittaa. Arvioitavana olisi siten riitatilanteessa myös sosiaalityöntekijä itse, eikä vain adoptionhakijat.

Kotiselvityksiä ei myöskään mielestäni saisi antaa edes tehtäväksi sosiaaityöntekijöille, joilla ei ole juuri mitään kokemusta tai tietoa (ammattinsa kauttakaan) kansainvälisestä adoptiosta.
 
mänty
Hei!

Meidän molemmat adoptioneuvonnat v.99 ja 02 olivat miellyttäviä kokonaisuudessaan. Kävimme varsin antoisia ja syvällisiäkin keskusteluja sosiaalityöntekijöidemme kanssa eikä missään vaiheessa tullut sellaista oloa että meitä olisi "syynätty", vaan he olivat hyvin ammattitaitoisia ja empaattisia ihmisiä. Toisessa prosessissa oli eri sosiaalityöntekijät ja yhtä lailla upeita ihmisiä, asiantuntijoita ja samanlaiset toimintatavat. Valitettavasti näin ei ole joka paikassa.

Paras hetki oli ensimmäisessä neuvonnassa se, kun sosiaalityöntekijämme puhuivat meistä äitinä ja isänä. Pala nousi kurkkuun lauseessa "kun lapsenne .... kun te äitinä ja isänä...te vanhemmat..." itku oli lähellä, se tuntui aivan mahtavalta ja kannustavalta , että me saamme vihdoinkin oman lapsen. Sitä tunnetta mikä noiden sanojen aikana nousi meille molemmille pintaan, emme unohda ikinä.


Hyvää kevättä kaikille!

:flower:
 
Hki neuvonta kestää
Olisi ihan kiva antaa jo kommentteja neuvonnasta ja sen sujumisesta, mutta emme ole vielä edes päässeet sinne saakka.
Olemme jo vuoden odotelleet kutsua Helsingin kaupungin sossuilta. Onko muillakin yhtä kauan venynyt tämä neuvontaan pääsy?
Tässä odotellessa kyselen teidän muiden kommentteja ja kokemuksia Helsingin kaupungin neuvonnan tasosta?
Onko jotain neuvoja ja vinkkejä keskusteluihin valmistautumisesta ja asioista jotka olisi hyvä tietää etukäteen?
 
adoptioäiti
Eikö ne sieltä sosiaalivirastosta kerro jonotilannetta? Pahimmillaan Helsingissä on ollut kahden vuoden jono neuvontaan, mutta tietääkseni se on vähän helpottanut.

 
aee
Olemme nyt saaneet ajan ensimmäiseen PeLan neuvontatapaamiseen. Yritin vähän kysellä sossulta, mitä asioita ensimmäisessä tapaamisessa käsitellään. Hän vain sanoi, ettei tarvitse valmistautua mitenkään. Olisin kovin iloinen jos te viisaammat hieman kertoisitte etukäteen, sillä tässä on kuitenkin aikaa jännittää.
 

Yhteistyössä